19.4. Välimerellä tapahtui onnettomuus, jossa hukkui yli 700 ihmistä. Tapahtuma nosti Pohjois-Afrikasta Eurooppaan pyrkivien siirtolaisten ahdingon otsikoihin ja pakotti EU-maiden johtajat korkean profiilin hätäkokoukseen. Vaikka tapaus oli traaginen, siinä ei ollut mitään poikkeuksellista. Poikkeuksellista oli ainoastaan se, että siihen reagoitiin Euroopan johtoa myöten: enää vauraiden länsimaiden johto ei voi vältellä vastuuta tapahtuneesta.
Tilanne Välimerellä on ollut sietämätön jo pitkään – meren yli pyrkivien määrä on ollut tasaisessa kasvussa, samoin onnettomuuksissa hukkuneiden kuolonuhrien, joita on varovaisten arvioiden mukaan yli 25 000 viimeisen 20 vuoden ajalta. 2013 tapahtunut Lampedusan onnettomuus, jonka arvellaan vieneen yli 300 henkeä, kiinnitti huomion Välimeren tapahtumiin mutta ei johtanut vaadittaviin muutoksiin.
Vasta nyt ollaan tilanteessa, jossa ruumiiden määrä pakottaa EU-maat reagoimaan julkisesti rajoillaan tapahtuviin tragedioihin. Jälleen kerran vain määrällä on merkitystä.
Näkemykset kuitenkin jakautuvat sen suhteen, mitä asialle tulisi tehdä. Mediassa Välimeren tilanne on esitetty paitsi inhimillisenä tragediana, myös pattitilanteena jossa kukaan ei ole ottanut vastuuta tilanteesta, vaan sitä ollaan palloteltu eri maiden rajavartiolaitosten ja EU:n rajaturvallisuusviraston Frontexin välillä. Helsingin Sanomissa Frontexin entinen johtaja Ilkka Laitinen kuvasi kuviota peliksi, jossa vastuun kantaminen tilanteesta on ”Mustan Pekan nostaminen pakasta” jota eri instanssit välttelevät. Nyt kun eurooppalaiset johtajat eivät voi enää hiljaa hyväksyä ruumiiden kasautumista rannoilleen, konkreettisin ehdotus tilanteen ratkaisemiseksi on ennaltaehkäisevien iskujen tekeminen Välimeren ihmissalakuljettajia vastaan. Tällä kaikella kuitenkin vältytään vain puuttumasta ongelman syihin. Se on ymmärrettävää, sillä tällöin Euroopan poliittisen eliitin tulisi myöntää, mikä yhteys globaalilla epätasa-arvolla ja kolonialismin verisellä historialla on Välimeren satoihin kuolonuhreihin.
Siirtolaisuus on kapitalistisen yhteiskuntamuodon ytimessä. Tunnetusti kapitalismi ”liuottaa kaiken pyhän ja pysyvän”. Niin myös valtionrajat, kuten Euroopan integraatio osoittaa. Mutta samalla vaurauden kasautuminen harvoille vaatii uusien rajojen pystyttämistä. Ilman rajoja kapitalismi ei voisi toimia, sillä toisin kuin yleinen liberaali käsitys esittää, kapitalismi tarvitsee valtiota toimiakseen. Vain valtion sosiaaliset hallintamekanismit pitävät huolen, että kapitalistiseen tuotantoon riittää resursseja ja työvoimaa. Hallitseva luokka on aina pyrkinyt hallitsemaan alempiaan ’hajota ja hallitse’ -tekniikalla. Yhteiskunta on täynnä enemmän tai vähemmän näkymättömiä raja-aitoja, jotka estävät ihmisiä toteuttamasta halujaan ja parantamasta elinolojaan. Henkilöllisyyden ja kansalaisuuden kaltaiset kontrollimekanismit ovat keskeinen tapa jolla väestöä hallitaan ja siirtolaisuutta suitsitaan.
Vanhojen kansallisvaltioiden rajat eivät ole siis lakanneet olemasta, ne vain ovat vaihtaneet paikkaa ja kasvaneet kokoa. Nykyään rajamuodollisuuksista tuttu kontrolli on arkipäivää kaikkialla yhteiskunnan tilassa, missä ihmisiä valvotaan, luokitellaan ja hallitaan. Kontrolli näyttäytyy paljaimmillaan niille, joilla ei ole kansalaisuuden tuomia etuoikeuksia turvanaan, mutta se koskettaa
myös eurooppalaisten hyvinvointivaltioiden kansalaisia. Työttömien kohtaama byrokratia tai keskiluokan velallisuus perustuvat samaan hallitsemispyrkimykseen kuin paperittomien ihmisjahti. Kapitalismi näkee ihmiset työvoimana, ja jotta työn hinta saadaan pidettyä alhaisena, työvoimaa jaetaan keinotekoisesti erilaisiin luokkiin. Niistä parhaimmassa asemassa on suhteellisen turvattua asemaa nauttiva keskiluokka, heikoimmassa oikeudettomaan tilaan ajettu paperiton väestö. Vakituisissa töissä olevilla on Suomessa enemmän neuvotteluvoimaa kuin ihmisillä,
jotka joutuvat valitsemaan pimeän paskaduunin ja nälkäkuoleman väliltä. Taloudellisen kriisin oloissa saavutettuja etuja kuitenkin leikataan, ja keskiluokallakin olisi syytä olla kiinnostunut paperittomien kohtalosta: samanlainen ahdinko odottaa yhä suurempia ihmisryhmiä, kun sosiaalisia rakenteita puretaan ja palkkoja poljetaan.
Siirtolaisuus asettaa koetukselle käsitykset kansasta, kansallisuudesta ja kansalaisuudesta. Filosofi Giorgio Agambenin ajatusta mukaillen voidaan ajatella, että siirtolaisen yhteiskunnallisessa hahmossa näkyy kansallisvaltion salattu kääntöpuoli. Kansalaisuus on lähtökohtaisesti ulossulkevaa ja perustuu ihmisten arvottamiseen näiden etnisyyden ja syntyperän perusteella. Ihmissoikeudet eivät ole siis käytännössä universaaleja, vaan kansalaisuuden perusteella myönnettäviä etuoikeuksia. SDP:n Kari Rajamäen edellisen hallituskauden viimemetreillä kaatama esitys paperittomien oikeudesta kunnalliseen terveydenhuoltoon on tästä surullinen, morbidi esimerkki.
Välimeresta on tullut kuolettava vallihauta, jolla Eurooppaan pyrkiviä pyritään pitämään loitolla. Siirtolaisuutta on pyritty torjumaan EU-direktiivillä, jonka mukaan turvapaikanhakijoiden käännyttämisestä aiheutuvat kustannukset on sälytetty lento- ja laivayhtiöille, jotka ovat tuoneet heidät EU:n alueelle. Niinpä yhtiöt ovat evänneet palvelunsa siirtolaisilta, ja laillisten maahantuloreittien puuttuessa siirtolaisten massat on ajettu salakuljettajien syliin.
Korkealla tasolla vahvistettu kahden luokan ihmisyys osoittaa, miten siirtolaisuus kyseenalaistaa länsimaisen liberalismin opinkappaleet. Liberaalin liturgian mukaan riskejä uhmaava yrittäjähenki pitää yhteiskuntaa käynnissä ja vie sitä eteenpäin. Siirtolaisten kohdalla siitä kuitenkin rangaistaan kuolemalla.
Ei ole sattumaa, että klassisen liberalismin oppi-isät John Lockesta George Washingtoniin olivat orjanomistajia tai muuten sotkeutuneet kansainväliseen orjakauppaan. Liberalismi on aina perustunut kaksinaismoraaliin, jolla perustellaan ihmisten eriarvoisuutta. Liberaali vapaus on varattu vain harvoille, jotka pystyvät hyötymään kollektiivisesti luodusta vauraudesta, muut on pakotettu kilpailemaan paikasta parempaan elämään johtavalla lautalla.
Tässä mielessä liberaali kapitalismi muistuttaa reaalisosialismia ja natsi-Saksan yhteiskuntamuotoa. Vaikka rinnastus saattaa kuulostaa banaalilta, näiden kolmen välillä on enemmän yhteistä kuin liberaalit haluavat tunnustaa. Kaikki kolme yhteiskuntamuotoa perustuvat eriarvoisuuteen ja autoritaariseen hallintaan. Siinä missä natsismin symboleiksi nousivat keskitysleirit ja neuvostojärjestelmä muistetaan vankileirien saaristosta, ovat Välimeren täyteenlastatut veneet ja vastaanotto- ja säilöönottokeskusten verkosto erottamaton osa liberalismin poliittista todellisuutta.
Hukkumiskuolemat eivät ole inhimillisiä tragedioita, monen sattuman summa tai edes valuvika muuten toimivassa järjestelmässä. Ne ovat täsmällinen kuva reaaliliberalismista. Meidän yhteiskuntamme perustuvat sille, että ihmisiä kuolee.
Nykytilanne on vain esimakua tulevasta. Kriisit ja ilmastopakolaisuus tulevat kasvattamaan siirtolaisten määrää; arvioidaan, että vuoteen 2050 mennessä maailmassa on jopa miljardi ihmistä jotka ovat joutuneet lähtemään kotiseuduiltaan luonnonkatastrofien, vesipulan ja konfliktien vuoksi. Tämän luokan liikekannallepano pitää sisällään yhteiskunnallista räjähdysvoimaa. Yhteinen tulevaisuutemme riippuu siitä, kykenemmekö luomaan yhteyksiä kamppailuiden välille ja rakentamaan rajat ylittäviä sosiaalisia liikkeitä, jotka haastavat valtioiden väestöä kontrolloivan politiikan, ja viime kädessä koko valtiojärjestelmän olemassaolon.
Yön Kaspar
Toimitus 