Vallankumoukset tapahtuvat harvoin suotuisissa olosuhteissa. Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen käynnistivät ensimmäinen maailmansota ja sotaponnistuksia seurannut taloudellinen hajaannus. Espanjan vuoden 1936 vallankumouksen käynnisti fasistien vallankaappaus armeijan piirissä, jota kansainvälinen fasistinen liike tuki ja aseisti. Vallankumous rauhan ja yltäkylläisyyden vallitessa voi hyvinkin olla kuolleena syntynyt ajatus.
Siitä huolimatta on vaikea kuvitella tukalampia olosuhteita yhteiskunnalliselle vallankumoukselle kuin Rojavassa. Kyseessä on kolme pientä aluetta verisen sisällissodan keskellä, joiden taloudellisen kehityksen keskushallinto on estänyt ja jotka eivät ole edes yhteydessä toisiina. Yhdellä puolella on Syyrian keskushallinto, jonka sortotoimilla on pitkä ja julma historia. Toisella puolella on kansanmurhaa janoavien uskonnollisten fanaatikkojen armeija ISIS. Kolmannella puolella Turkin vihamielinen valtio, joka on sulkenut rajansa estääkseen ulkopuolisen tuen pääsyn Rojavaan ja on sen lisäksi tukenut ISISiä. Kaiken tämän päälle strategiset väliintulot imperialistiselta suurvallalta, jonka manipulointi on ollut Lähi-idän riesana jo melkein kolmen vuosikymmenen ajan.
Myös keskeisin ideologinen voima vallankumouksen takana, Kurdistanin työväenpuolue (PKK), on tullut verrattain hyvin toimeen Al-Assadin hallinnon kanssa “vihollisen vihollinen on ystävä”-periaatteella. Etelä-Kurdistanin väestön maantieteellinen hajaannus on sopinut PKK:lle myös siksi, että tällöin kurdeilla olisi hyvä syy muuttaa Turkin puolelle Pohjois-Kurdistaniin. Kirjassaan The Kurdish Awakening Ofra Bengio viittaa PPK:n johtajaan Abdullah Öcalaniin väittäessään, että kurdit ovat peräisin Kurdistanista ja heidän pitäisi palata sinne.
Kaikesta huolimatta vallankumous sai alkunsa eräänä yönä vuonna 2012 pienessä kaupungissa vanhan Berliini-Bagdad-junaradan varrella. Mako Qoçgirîn sanoin
“kyseessä oli heinäkuun 18. ja 19. päivän välinen yö. Kobanen kaupungin ihmiset ahtautuivat paikalliseen moskeijaan pitääkseen kaupunkilaisten yleiskokouksen. Silloin he tekivät päätöksen: vallankumous on tehtävä!
Heidän muodostamat aseistetut puolustuskomiteat ottivat kaupunkiin johtavat tiet hallintaansa, ja samalla kaupunkilaiset alkoivat piirittää keskushallinnon virastoja ja Assadin armeijan tukikohtia. Lyhyt neuvottelu riitti vakuuttamaan Assadin joukot, ettei heillä ole muuta vaihtoehtoa kuin laskea aseensa.” (lähde)
Vallankumous levisi nopeasti Pohjois-Syyrian kolmeen kurdienemmistöiseen kantoniin (Länsi-Kurdistan). Kaikki kolme kantonia ovat sisämaassa, erillään toisistaan, ja aivan vihamielisen Turkin rajan tuntumassa. Kantonit ovat lännestä itään lueteltuina Efrin, Kobane ja Cizire. Lisäksi jopa 4.5 miljoonaa ihmistä asuttaa Välimeren ja Tigris-joen välisiä alueita. Kaikki alueen ihmiset eivät suinkaan ole kurdeja, vaan alueella on myös arabeja, assyrialaisia ja turkkilaisia, muslimeja, kristittyjä ja jesidejä.
Alueen väestö on ollut etnisesti hyvin jakautunut, ja Al-Assadin hallinto on voimistanut ja hyväksikäyttänyt etnistä hajaannusta. Keskushallinto riisti ja pakkosiirsi kurdeja samalla kun siirtokuntaohjelmat toivat arabeja sisämaasta tarkoituksenaan luoda “arabivyöhyke” perinteisesti kurdienemmistöiselle alueelle. Al-Assadin hallinto pyrki pitämään alueen taloudellisesti kehittymättömänä muun muassa kriminalisoimalla suurten rakennusten, kuten tehtaiden, rakentamisen. Vallankumouksen aikaan Rojavassa ei ollut esimerkiksi lainkaan teollisia myllyjä, vaan sen päätuote vehnä kuljetettiin Syyrian sisämaahan jalostettavaksi.
Rojavan alueella on kuitenkin “onni” pitää käsissään 60% Syyrian öljyvarannoista. Öljy on ilman muuta arvokas resurssi, mutta se houkuttelee myös ympäröiviä valtioita ja palkkasoturi-joukkoja aseellisiin hyökkäyksiin. Vihamielisten valtioiden ympäröimä Rojava, jolla ei ole omia öljyjalostamoita, ei myöskään voi saada kuin marginaalista hyötyä öljystään, sillä se on salakuljettava rajojen yli.
Tämän kontekstin ymmärtäminen on välttämätöntä, jotta voimme keskustella siitä mitä Rojavan vallankumoukselta voidaan odottaa. Ideologisista syistä jotkut sosialismin suuntaukset ovat suhtautuneet vihamielisesti ajatukseen, että Rojavassa olisi käynnissä yhteiskunnallinen vallankumous. Usein he vaativat täyttä kommunismia, jota ei ole mahdollista saavuttaa “sosialismilla yhdessä maassa” (saatika “kommunismilla kolmessa toisistaan eristetyssä kantonissa”).
Meidän on tunnistettava nämä rajoitteet, kun kehitämme anarkistista näkökulmaa käsillä olevaan vallankumoukseen. Kuten zapatistien kohdalla vuonna 1994 meidän on kysyttävä: Onko kamppailua syytä puolustaa? Mitä ristiriitoja vallankumoukseen sisältyy? Ja mitä voimme oppia siitä?
Onko kamppailua syytä puolustaa?
Kysymykseen on helppo vastata myöntävästi. Loppujen lopuksi Rojava nousi tietoisuuteemme kun yhdysvaltalaisella sotakalustolla varustettu ISIS valtasi suurimman osan Kobanen kantonista. Stalingradin piiritykseen verrattavassa taistelussa ainoastaan pieni osa Kobanen kaupungin pohjoisosassa piti pintansa. Kurdimilitiat YPG ja YPJ kärsivät suuria vahinkoja, mutta saivat lopulta ajettua ISISin joukot kokonaan pois alueelta. ISISin tavoitteleman yhteiskunnan ja sen soturien käyttämien keinojen vuoksi melkein mikä tahansa vastavoima on puolustamisen arvoinen.
Vallankumouksessa on kuitenkin piirteitä, joita on syytä puolustaaa missä hyvänsä olosuhteissa. Rojavan tukijat sanovat, että käynnissä on kokonaisvaltainen vallankumous, joka tavoittelee demokraattista ja ekologista yhteiskuntaa ilman sukupuolten välisiä hierarkioita. Vallankumousta on tietysti puolustettava, jos on perusteltua uskoa että väite todella pitää paikkansa.
Demokratia
Rojavan vallankumous perustuu ruohonjuuritason suoraan demokratiaan paikallisyhteisöissä. Jokaisessa naapurustossa toimii yleiskokous, johon kaikki asukkaat voivat osallistua. Naapurustojen yleiskokoukset lähettävät delegaatit alueellisiin tapaamisiin, jotka puolestaan lähettävät delegaatit kaupunkitason kokouksiin. Esimerkiksi Qamişlon kaupunki jakaantuu kuuteen alueeseen, joista jokainen jakaantuu 18 naapurustokokoukseen, joihin kuuluu 300 kotitaloutta kuhunkin. Qamişlo on suurin Ciziren kantonin kahdestatoista kaupungista. 12 kaupungin delegaatit muodostavat puolestaan koko kantonin neuvoston. (Lue lisää täältä)
Sukupuolten välinen tasa-arvo
Iso osa Rojavan kuvamateriaalista on keskittynyt länsimaisen vasemmiston fetisoimiin kuviin – kauniisiin, aseistettuihin naisiin. Al Jazeeran artikkelissaan kurdiaktivisti ja kurdinaisliikkeestä väitöskirjaa tekevä Dilar Dirik kirjoitti, kuinka medialla on tapana
“sensationalisoida tavat, joilla naiset rikkovat ennakkoluuloisia käsityksiä itsestään sorrettuina uhreina. Valtavirtamediat esittävät virheellisesti, että taistelevat kurdinaiset olisivat uusi ilmiö. Ne tekevät pilkkaa todellisesta liikkeestä projisoidessaan orientalistisia fantasioitaan siihen ja yksinkertaistaessaan syitä, jotka motivoivat kurdinaisia taisteluun. Naiset on helppo esittää pelkkinä ISISin vihollisina, ilman että käsitellään naisten omia poliittisia tavoitteita ja ideologioita.” (lähde)
Todellisuudessa Rojavan vallankumoukseen on alusta lähtien kuulunut aktiivinen pyrkimys sukupuolihierarkioiden murtamiseen. Yllä mainituissa delegaattien neuvostoissa on oltava vähintään 40 prosentin naisedustus. Käytössä on kaksoisedustusjärjestelmä (co-chair system), jossa jokaiseen asemaan asetetaan sekä mies että nainen. Jokaisessa kaupungissa on naisten taloja, ja on perustetttu naisten itsehallinnollinen naisministeriö. Ciziren kantonin naisministeri Hiva Erabu sanoo,että naisministeriö tuottaa “ohjelmia, joissa muun muassa talouteen, politiikkaan, kasvatukseen, kehitykseen, sukupuolittuneeseen väkivaltaan, kulttuuriin, ja lakiin liittyviä ongelmia tarkastellaan sukupuolinäkökulmasta.”
Raportissaan Rojda Serhat-Şevin Şervan-Cahide Harputlu sanovat, että “Ciziren kantonissa tekemissään tutkimuksissa ministeriö keräsi huomattavan määrän aiemmin tuntemattomia tilastoja naisista. Naisten lukumäärän lisäksi tilastoitiin muun muassa väkivaltaa, monivaimoisuutta, ja lapsiavioliittoja, sekä talousahdingosta kärsivien, eronneiden, ja vammaisten naisten lukumääriä. Tutkimuksen mukaan naiset kohtasivat 2250 väkivallantekoa yksistään vuonna 2004.” (lähde)
Ministeri Hiva Erabu sanoo, että “selvityksen seurauksena naiset ovat luoneet solidaarisuusprojekteja sekä turvakoteja, joissa hengenvaarassa olevat naiset voivat elää. Projekteja on aloitettu myös turvakodeissa elävien naisten taloudellisten ongelmien ratkaisemiseksi.” Lisäksi on kehitetty “lainsäädäntöä, joka pureutuu sukupuolittuneeseen väkivaltaan, lapsiavioliittoihin, monivaimoisuuteen, naisten perinnöttömyyteen, morsiuskauppoihin sekä perhe- ja lähisuhdeväkivaltaan.” (Lähde)
Naisten aseistettu militia YPJ on ymmärrettävä tässä kontekstissa. Meryem Kobanê, YPJ:n komentaja Kobanessa, sanoo että “naisia ajetaan prostituutioon ikään kuin ei olisi olemassa muuta vaihtoehtoa. Naisia voidaan kivittää silloin kun he ovat raiskauksen uhreja. Me sanomme että on olemassa muitakin tapoja elää. Eivätkä aseet ole ainoa ratkaisu.”
Taistelu sukupuolihierarkioita vastaan on aivan olennainen osa paikallista luokkataistelua, sillä naisten alistus on merkittävä osa perinteisten heimo- ja feodaalirakenteiden uusintamista — rakenteiden, jotka estävät luokkasolidarisuuden muodostumisen asettaessaan ihmisiä vastakkain heimolojaliteettien mukaan. Toisin kuin länsi-Euroopassa, jossa feodaalinen luokkayhteiskunta tuhosi aiemmat heimorakenteet kauan ennen kapitalismin syntyä, Kurdistanissa myös heimokulttuuri on kukistettava, sillä se on edelleen keskeinen osa sorron ylläpitämisessä.
Mitä ristiriitoja vallankumoukseen sisältyy?
Yllä luetellut niin ikään vallankumoukselliset muutokset eivät ole tippuneet taivaista, vaan niitä on edeltänyt aktiivinen kokemusten ja ajatusten vaihto Turkin rajan molemmin puolin. Rojavassa vallankumousta ajaa eteenpäin itsenäinen organisaatio, PYD, mutta on selvää että sillä on vahva yhteys Kurdistanin työväenpuolueeseen. Rajan ylittäneet PKK:n sissit auttoivat muun muassa Kobanen puolustuksessa merkittävästi – mahdollisesti jopa enemmän kuin Yhdysvaltain ilmatuki.
Kurdistanin työväenpuolue on sissiorganisaatio, joka on käynyt aseellista taistelua Turkin valtiota vastaan vuodesta 1984 vuoteen 2013. Sen poliittiset juuret ovat 1970-luvulla, jolloin se yhdisti kurdinationalismin ja uuden vasemmiston marxismi-leninismin taisteluun itsenäisen kurdivaltion perustamiseksi. Voimassa oleva rauhanprosessi on epävakaa, ja 541 ihmistä kuoli vielä niinkin myöhään kuin vuonna 2012.
PKK:n aseellinen taistelu – jonka kohteena oli Turkin valtion lisäksi myös muut kurdiryhmät – on jättänyt suuren osan Turkin vasemmistosta epäileväiseksi sitä kohtaan. Pitkään jatkuvalla sotilaallisella konfliktilla on tapana raaistaa poliittisimmatkin aktivistit ja johtaa siihen, että “kovimmat miehet” nousevat johtoon. Rojavaa PKK:n vaikutuksen takia vieroksuvat ihmiset ovat kuitenkin osoittautuneet vaikeiksi keskustelukumppaneiksi. He nostavat esiin lähinnä historiallisia esimerkkkejä ja vakuuttavat että ideologinen muutos on mahdotonta ja pienet, todelliset muutokset ovat ainoastaan silmänkääntötemppuja.
Abdullah Öcalanin rooli PKK:n perustajana ja johtajana, sekä hänen ympärilleen rakentunut henkilökultti, ovat ongelmallisia ainakin anarkistisesta näkökulmasta. Eivät anarkistitkaan toisaalta ole immuuneja taipumukselle nostaa yksittäisiä taistelijoita kulttiasemaan, mistä muun muassa espanjalainen Durruti on hyvä esimerkki. Mutta Öcalan, jonka kasvot koristavat lähes jokaista mobilisaatiota, on edelleen elossa, ja hän näyttää edelleen johtavan Rojavan ideologista kehitystä turkkilaisesta vankisellistään käsin.
On kuitenkin haastettava myös käsitys, että Öcalan olisi kaikkivoipa johtaja, jonka pillin mukaan muut tanssivat. Kuten muutkin liikkeet, myös PKK on moniääninen. Myös muiden liikkeiden jäsenillä on taistelun kuumina aikoina tapana korostaa uskollisuuttaan ja kurinalaisuuttaan liikkeelle, ettei liike näyttäisi heikolta vihollisen edessä. On pidettävä mielessä, että PKK:n ideologinen muutos syntyi myös ruohonjuuritasolla, erityisesti naisten autonomisia militioita vaativien naisten toimesta.
On huomionarvoista, että ensimmäinen naisten organisaatio täytyi perustaa maanpaossa Saksassa vuonna 1987. Naisliikkeen virallinen historia antaa paljon painoarvoa Öcalanin roolille, mutta jopa siinä on nähtävissä alhtaalta ylöspäin nousevaa liikehdintää:
“feodaalisen yhteiskunnan vaikutus teki naisten järjestäytymisestä vaikeaa itseluottamuksen puutteen vuoksi. Käytännön kokemuksista kasvanut vahvuus, vapaudenkaipuu ja itseorganisoituminen johtivat kuitenkin naisten ideologisen, aseellisen, poliittisen ja yhteiskunnallisen järjestäytymisen nopeaan kehitykseen. Naisten itseluottamus kasvoi sitä mukaa kun naiset etenivät uusille vapaustaistelun osa-alueille, joita oltiin aiemmin pidetty “miehille kuuluvina”. Näin naiset ovat muuttaneet sortavia asenteita ja rakenteita ja siten koko kurdiyhteisön suhtautumista yhteiskuntaan, elämään, yhteiskunnalliseen järjestäytymiseen ja demokratiaan. Tämä laadullinen muutos osana vallankumousta on myös muuttanut selkvästi miesten perinteistä suhtautumista naisiin.” (Lähde)
Kysymys armeijan hierarkisesta kurista tulee ymmärrettävämmäski, kun otamme huomioon vallan luonteen Rojavassa. Aiemmin kuvailtu raatijärjestelmä (council system) on pitkälti TEV-DEM-liikkeen (Movement for a Democtric Society) aikaansaannos. PYD tukee TEV-DEMiä ja on ollut luomassa ruohonjuuritason demokraattisia rakenteita, mutta samalla se on kehittänyt myös perinteisempää hallintojärjestelmää.
Usein on tapana puhua duaali- tai rinnakkaisvallasta, kun on samanaikaisesti olemassa ylhäältä käsin johdettu valtiollinen valta ja alhaalta ylöspäin kohoava ihmisten itsehallinto. Molemmat rakenteet voivat tehdä itsenäisiä päätöksiä, mikä johtaa ennemmin tai myöhemmin konfliktiin niiden välillä. Historiallisesti konfliktit ovat usein kehittyneet siten, että valtiollinen valta on ottanut asevoimat hallintaansa ja hyökännyt itsehallinnollisa rakenteita vastaan “puolustaakseen vallankumousta”. Venäjän vallankumous epäonnistui, kun Bolsevikit murskasivat työläisneuvostot valtiollisen (väki)vallan avulla. Espanjan vallankumouksen tuhosivat fasistit vuonna 1939, mutta jo vuonna 1937 tasavaltalaiset pyrkivät murskaamaan itsehallinnolliset osuuskunnat ja yleiskokoukset.
PYD:n ja TEV-DEMin jäsenet tuntevat tietysti tämän historian ja ovat jossain määrin tunnistaneet yllä kuvatun ristiriidan. Neuvostot on tarkoituksella muodostettu siten, että keskushallinnolla on vain vähemmistöedustus ja itsehallinnollisten rakenteiden lähettämät delegaatit voivat helposti äänestää heidät kumoon. Tämä kaksoisvalta joutuu varsinaiseen tulikokeeseen kuitenkin vasta silloin, jos ja kun itsehallinnoliset rakenteet asettuvat selkeästi PYD:n johtoa vastaan.
Toinen merkittävä ristiriita on sotilaallinen. YPG ja YPJ olivat riippuvaisia Yhdysvaltain ilmatuesta taistelussaan ISISiä vastaan. Muuten he eivät olisi onnistuneet tuhoamaan yhdysvaltalaisia panssareita ja raskaskalustoa, jotka ISIS oli ottanut haltuunsa Irakin armeijalta. Aina voi toki sanoa, että Yhdysvallat ainoastaan mitätöi oman aiemman interventionsa vaikutuksia. Mutta takuuvarmasti pitkäaikainen sotilaallinen tuki Yhdysvalloilta edellyttää, ettei Rojavan vallankumous tuota merkittävää uhkaa Yhdysvaltain geopoliittisille intresseille alueella.
On hyvin todennäköistä, että heti ISISin romahtaessa Yhdysvallat lopettaa tukensa Rojavalle ja alkaa tukea Turkkia ja Irakia, jotta nämä horjuttaisivat PYD:tä ja tuhoaisivat TEV-DEMin. PYD varmasti tietää tämän, joten sillä on syy estää ruohonjuuritason demokratian kehittyminen “liian pitkälle” ja sen leviäminen laajemmille alueille. Ehkä PYD:n johto ajattelee, että Yhdysvallat katsoo vallankumousta sormien läpi, jos se pysyy tarpeeksi paikallisena ja matalaprofiilisena.
Viimeistellessäni tätä kirjoitusta tapahtui eräs merkittävä välikohtaus, joka saattaa osoittautua keskeiseksi näiden kysymysten kannalta: YPG valtasi La Fargen valtavan sementtitehtaan. Sen lisäksi että sementti on elintärkeää alueen jälleenrakentamiseksi, kyseessä on merkittävä käännekohta varsinkin siksi, että tehdas on ranskalaisen yhtiön rakentama ja koko Syyrian suurin ulkomainen investointi. Kuinka TEV-DEM tulee suhtautumaan tähän – ottaako se tehtaan hallintaansa, neuvotteleeko se sopimuksen, vai luovuttaako se tehtaan takaisin? Miten tämä päätös tullaan tekemään? Ja ennen kaikkea: kuka sen tekee?
Jotkut ovat reagoineet näihin ristiriitoihin kieltäytymällä puolustamasta vallankumousta ja haukkumalla sitä puolustavia pettureiksi. Tämä lähestymistapa on toki “varma valinta”, jos ryhmä ei halua ottaa riskejä ja tukea liikkeitä, jotka saattavatkin tuottaa pettymyksen. Tällainen näkökulma on kuitenkin hyödytön, jos haluaa nähdä yhteiskunnan vallankumouksellisen muutoksen, sillä se vaatii aina toimimista reaalimaailman liikkeiden kanssa, jotka ovat väistämättä vähemmän täydellisiä kuin niille asetetut ideologiset vaatimukset.
Mitä voimme oppia?
Tuskin kovinkaan monia Rojavassa kamppailevia ihmisiä kiinnostaa, mitä joku irlantilainen anarkistiryhmä heistä ajattelee. Ehkä hetkellinen ihmetys, että joku niinkin kaukana on kirjoittanut pohdinnan asiasta. Emme myöskään ole kiinnostuneita toimimaan minään tuomaristona, joka arvioi ovatko muut liikkeet eri puolilla maailmaa riittävän vallankumouksellisia. Olemme kiinnostuneita siitä, mitä voimme oppia Rojavasssa käynnissä olevasta prosessista.
1. Ensimmäinen opetus on, että näinkin vaikeissa olosuhteissa on mahdollista synnyttää todella vahva vallankumouksellinen liike. Varsinkin meille länsimaalaisille se on hyvä muistutus, ettemme vajoa laiskaan orientalistiseen ajatteluun, jonka mukaan uudet vallankumoukselliset ideat syntyvät ainoastaan globaaleissa metropoleissa, joissa akateemisella vasemmistolla on vahva jalansija. Kuten zapatistien tapauksessa, myös nyt tavalliset ihmiset loivat vallankumouksellisen teorian lisäksi vallankumouksellisen käytännön olosuhteissa, joita ulkopuoliset voisivat pitää “jälkeenjääneinä”.
2. Solidaarisuus, joka rajoittuu ainoastaan omia toiveita vastaaviin liikkeisiin, ei ole todellista solidaarisuutta lainkaan. Todellinen solidaarisuus tarkoittaa erojen tunnistamista ja kunnioittamista, mikä ei tietenkään tarkoita kritiikistä luopumista vaan pyrkimystä erilaisten ideoiden ja käytäntöjen positiiviseen vuoropuheluun. Se on sekä vaikeaa että riskialtista, kun taas intellektuaalinen lyttääminen on sekä helppoa että turvallista.
3. Taistelu edistyksellisen kansallisvaltion puolesta on ohi. Tässä tapauksessa se on selvästi nähtävissä myös PKK:n kirjallisissa julistuksissa, joiden mukaan kansallisvaltio ei kuulu heidän tavoitteisiinsa. Tämä on osa laajempaa historiallista murrosta (josta zapatistit ovat toinen esimerkki), joka johtunee mm. globalisaatiosta ja neuvostoliiton hajoamisesta, mutta myös syvemmästä muutoksesta joka kehittyi 1900-luvun aikana.
4. Taistelu sukupuoleen perustuvaa sortoa vastaan ei ole ylimääräinen lisä vallankumoukselliseen prosessiin, vaan keskeinen osa sitä. Liikkeet, jotka uusintavat patriarkaalista jaottelua omassa toiminnassaan – esim. koska heidän mukaansa ympäröivän yhteiskunnan vaikutteiden vastustus on liian vaikeaa ja liikettä hajaannuttavaa – ovat tuhoon tuomittuja pitkällä aikavälillä.
Kaikista ristiriidoistaan huolimatta Rojavan vallankumous on kirkas esimerkki, joka pistää meidät ajattelemaan uudestaan käsityksiämme yhteiskunnallisesta vallankumouksesta ja siitä, miten vallankumouksellinen prosessi voi kehittyä nykymaailmassa. Rojava on hauras saareke hyvin vihamielisellä alueella, häikäilemättömien vihollisten keskellä. Se ei välttämättä selviä. Se voi rappeutua. Mutta Rojava on jälleen uusi esimerkki, kuinka tavalliset ihmiset voivat vaikeissakin olosuhteissa ottaa oman elinympäristönsä hallintaansa ja järjestää sen uudelleen halujensa mukaan.
Kirjoitus on julkaistu alun perin irlantilaisen Workers Solidarity Movementin julkaisussa Irish Anarchist Review #11.
Kääntäjä: Silakka
Toimitus 