Näkymätön komitea: Fuck off Google

1. Ei ole olemassa “Facebook-vallankumouksia” vaan uusi hallinnan tiede: kybernetiikka

Seuraava genealogia ei ole yleisesti tietossa, vaikka sen kuuluisi olla. Twitter polveutuu suoraan TXTMob-nimisestä ohjelmasta. Yhdysvaltalaiset aktivistit kehittivät sen vuonna 2004 koordinoidakseen kännyköillä rebublikaanien puoluekokouksen vastaisia protesteja. Noin 5000 ihmistä jakoi sovelluksen avulla reaaliaikaista tietoa poliisin liikkeistä ja toimista. Kaksi vuotta myöhemmin julkaistua Twitteriä käytettiin samanlaisiin tarkoituksiin muun muassa Moldovassa.

Kuitenkin vasta vuoden 2009 mielenosoitukset Iranissa popularisoivat mielikuvan, että Twitter olisi työkalu kapinallisten koordinoimisessa, erityisesti diktatuureja vastaan. Kun vuonna 2011 kapinat levisivät täysin passiivisena maana pidettyyn Englantiin, jotkut journalistit olivat vakuuttuneita että Twitterin avulla kapinat levisivät niiden keskuksesta Tottenhamista. Se on toki looginen veikkaus, mutta selvisi että mellakoijat olivat koko ajan käyttäneet viestintäänsä BlackBerryä. BlackBerryn suojatut puhelimet on suunniteltu pankkien ja monikansallisten yhtiöiden ylemmän työjohdon tarpeisiin, eikä Britannian salaisella palvelulla ollut edes avaimia niiden kryptauksen purkamiseen. Lisäksi eräs hakkeriryhmä murtautui BlackBerryn sivuille ja painosti sitä kieltäytymään yhteistyöstä poliisin kanssa mellakoiden jälkiselvittelyissä.

Jos Twitteristä oli hyötyä joidenkin itseorganisoimiseksi, niin korkeintaan taisteluiden ja ryöstelyn jälkiä vapaaehtoisesti korjanneiden kansalaissiivoojien. Toimintaa koordinoi Crisis Commons, “maailmanlaajuinen vapaaehtoisten verkosto, joka kehittää teknologisia työkaluja suurtuhojen korjaamiseen ja niihin varautumiseen ennakolta”. Tuolloin eräskin ranskalainen vasemmistojäärä vertasi tätä Puerto del Sol -aukion spontaaniin järjestäytymiseen Indignados-liikkeen aikana. Vallitsevan järjestyksen pikaiseen palauttamiseen tähtäävän verkoston vertaaminen tuhansien ihmisten elämän järjestämiseen vallatulla aukiolla poliisin hyökkäysten keskellä voi tuntua absurdilta. Paitsi jos näemme niissä ainoastaan kaksi spontaania, toisiinsa liittyvää kansalaisilmausta.

15M:stä eteenpäin Espanjan “Suuttuneet” (esp. Indignados), tai ainakin useimmat heistä, korostivat uskollisuuttaan ikivanhalle kansalaisutopialle. Heidän mukaansa digitaaliset verkostot eivät ainoastaan kiihdyttäneet vuoden 2011 liikkeen kasvua vaan loivat ennen kaikkea edellytykset uudelle poliittiselle järjestäytymiselle, taistelulle ja yhteiskunnalle: kytkeytyneelle, osallistavalle, läpinäkyvälle demokratialle. “Vallankumouksellisia” täytyy todella ärsyttää, että samaa ajatusta propagoi esimerkiksi Yhdysvaltain hallituksen anti-terrorismin asiantuntija Jared Cohen. Cohen otti yhteyttä Twitteriin jo vuoden 2009 Iranin vallankumouksen aikaan ja kehotti heitä jatkamaan toimintaansa sensuurista huolimatta. Vuonna 2014 Jared Cohen kirjoitti karmivan poliittisen pamfletin The New Digital Age yhdessä Googlen entisen toimitusjohtajan Eric Schmidtin kanssa. Heti sen ensimmäiseltä sivulta voi lukea hyvin harhaanjohtavan ajatuksen: “Internet on historian suurin kokeilu, johon anarkia kuuluu keskeisenä osana.”

“Tripolissa, Tottenhamissa ja Wall Streetillä ihmiset ovat protestoineet epäonnistunuttu hallintoa ja edustuksellisen järjestelmän tarjoamia kapeita vaihtoehtoja vastaan… He ovat menettäneet uskonsa hallituksiin ja muihin keskitetyn vallan instituutioihin. Demokraattinen järjestelmä, jossa julkinen osallistuminen on rajattu äänestämiseen, on menettänyt legitimiteettinsä.  Elämme maailmassa, jossa tavalliset ihmiset kirjoittavat wikipediaa; liikuttavat teleskooppeja internetin välityksellä ja tekevät löytöjä valovuosien päästä; tutkivat itse WikiLeaksin paljastamia verkkoja; tai käyttävät internettiä organisoidakseen protesteja kyberavaruudessa tai fyysisessä maailmassa, kuten Egyptin ja Tunisian vallankumoukset ja ympäri Espanjaa levineet Suuttuneet osoittavat. Samat teknologiat, jotka mahdollistavat yhteistyön pitkien etäisyyksien välillä, luovat odotuksia että myös hallitsisimme itseämme paremmin.” Kirjoitus ei ole Suuttuneen käsialaa. Tai jos on, niin kyseessä on pitkään Valkoisessa talossa viihtynyt yksilö: Beth Noveck, Obaman hallinnon “Open Government Initiative”-projektin johtaja. Ohjelma perustuu näkemykseen, että hallinnon tehtävä on kansalaisten liittäminen yhteen ja tiedon avaaminen byrokraattisen koneiston ulkopuolelle. New Yorkin kaupungin johdon mukaan “hierarkinen rakenne, joka perustuu ajatukseen että hallitus tietää mikä on hyvää kansalaisille, on vanhanaikainen. Tämän vuosisadan uusi malli perustuu vertaistuottamiseen ja yhteistyöhön.”

Vähemmän yllätyksellisesti Open Government Datan ajatusta eivät luoneet poliitikot. Sen kehittivät Yhdysvaltain perustajaisien vanhan ihanteen elvyttäneet tietokoneohjelmoijat, joiden mukaan “jokaisen kansalaisen pitää osallistua hallintoon.” Näkemyksessä hallitus pelkistetään fasilitoijan tai ryhmänjohtajan rooliin, eli pohjimmiltaan pelkäksi “alustaksi kansalaistoiminnan koordinoimiseen.” Rinnastus yhteiskunnallisiin liikkeisiin on ilmeinen. “Kuinka kaupunki voisi nähdä itsensä samanlaisena kuin Facebookin tai Twitterin API ekosysteemi?” pohditaan New Yorkin pormestarin toimistolla. “Se voisi auttaa meitä luomaan käyttäjäkeskeisemmän kokemuksen hallinnasta. Kyse ei ole hallinnan ja demokratian kuluttamisesta, vaan niiden vertaistuottamisesta.”

Vaikka julistuksia pidettäisiin vain haaveellisena sanahelinänä, Piilaakson ylikuumenneiden aivojen höyryinä, ne osoittavat silti että hallinnan käytäntö identifioidaan yhä vähemmän ja vähemmän valtiolliseen suvereniteettiin. Verkostojen aikakaudella hallinta tarkoittaa ihmisten, esineiden ja koneiden kytkentöjen sekä niiden tuottaman vapaan – eli läpinäkyvän ja kontrolloitavan – informaation kierron turvaamista. Hallinta tapahtuu jo nyt paljolti valtiokoneistojen ulkopuolella, vaikka ne yrittävätkin kaikin keinoin säilyttää otteensa siitä. On entistä ilmeisempää, että Facebook ei ole uuden hallinnan malli vaan jo meneillään olevaa todellisuutta. Facebookin käyttäminen vallankumouksellisten järjestäytymiseen kaduilla todistaa ainoastaan, että joissakin paikoissa Facebookia on mahdollista käyttää sitä itseään – ja sen todellista tehtävää eli hallintaa – vastaan.

Kun tietojenkäsittelijät kutsutaan presidentinlinnoihin ja pormestareiden toimistoihin, kuten juuri nyt on tapahtumassa, he eivät niinkään mene sinne kaupittelemaan tuotteita vaan opettamaan pelin uudet säännöt. Hallitukset ovat saaneet palveluilleen kilpailevia tarjoajia, jotka ovat useita askeleita heitä edellä. Ehdottaessaan pilvipalveluitaan hallitusten suojaksi vallankumouksia vastaan – maanomistuksen kaltaiset palvelut kun ovat pian saatavilla jo mobiilisovelluksina – The New Digital Age -kirjan kirjoittajat sanovat: “tulevaisuudessa ihmiset eivät turvaa ainoastaan tiedostojaan – he turvaavat myös hallintonsa.” Ellei ole jo selvää kuka on kukkulan uusi kuningas, he jatkavat: “hallitukset voivat kaatua ja sodat voivat tuhota fyysisen infrastruktuurin, mutta virtuaaliset instituutiot tulevat säilymään.” Googlen viattoman käyttöliittymän ja erittäin tehokkaan hakukoneen alta paljastuu selkeän poliittinen projekti. Yrityksellä, joka kartoittaa koko maapallon ja lähettää työntekijänsä tutkimaan jokaisen kaupungin jokaisen tien, ei voi olla ainostaan taloudelliset tavoitteet. Kukaan ei kartoita aluetta, jota hän ei suunnittele ottavansa hallintaansa.

On hieman huolestuttavaa huomata, että New Yorkin Zucotti-puiston teltoissa ja niiden yläpuolella sijaitsevissa toimistoissa tuhoihin vastattiin samoilla termeillä: yhdistäminen, verkostoituminen ja itseorganisoituminen. Se on yksi osoitus siitä, että tietty ajattelumalli ja hallinnan tapa alkoivat päästä voitolle samaan aikaan kun uudet viestintäteknologiat kehitettiin. Hallinnan uuden tieteen perusperiaatteet loivat samat ihmiset, insinöörit ja luonnontieteilijät, jotka kehittivät myös tekniset välineet sen soveltamiseen. Enää verkot eivät ainoastaan levitä verkkojaan koko maailman ympärille, vaan muodostavat elinympäristömme rakenteen itsensä. Historia menee näin: Matemaatikko Norbert Wiener lopetteli töitään Yhdysvaltain armeijalle 1940-luvulla. Silloin hän otti tehtäväkseen luoda uuden tieteen ja uuden määritelmän ihmisestä, sen suhteesta maailmaan ja itseensä. Projektiin osallistui Bellin ja MIT:n insinööri Claude Shannon, jonka työ informaatioteorian parissa vaikutti huomattavasti tietoliikenneteknologian kehittymiseen. Samoin Gregory Bateson, LSD:n ihailija, Palo Alton koulun perustaja ja Harvardin antropologi, jonka Yhdysvaltain salainen palvelu palkkasi Kaakkois-Aasiaan toisen maailmansodan ajaksi. Projektiin kuului itse John von Neumann, joka kirjoitti tietojenkäsittelytieteen syntytekstinä pidetyn artikkelin First Draft of a Report on the EDVAC ja kehitti peliteorian, mikä on merkittävä panostus uusliberaalin taloustieteen kehitykseen. Neumann kannatti “ennaltaehkäisevää” ydinaseiskua Neuvostoliittoon ja laski optimaaliset räjäytyspaikat Japaniin tiputetuille ydinpommeille. Hän ei ikinä väsynyt tarjoamaan osaamistaan Yhdysvaltain armeijan ja CIA:n käyttöön. Näin ollen täysin samat henkilöt, jotka tekivät merkittävät uuteen televiestintään ja tietojenkäsittelyyn liittyvät keksinnöt, loivat myös pohjan uudelle “tieteelle”, jota Wiener kutsui kybernetiikaksi. Sattumalta Ampere oli määritellyt termin jo sata vuotta aiemmin “hallinnan tieteeksi”. Kyseessä on uusi hallinnan taito, jonka keskeiset käsitteet ovat ujuttautuneet tietotekniikan, biologian, tekoälyn, hallinnon ja kognitiivisten tieteiden sanastoon. Sen luomiskertomus unohdettiin samalla kun kaapeliverkot levittäytyivät koko maailman pinnalle.

Vuodesta 2008 lähtien ei ole ollut käynnissä äkillinen ja odottamaton “talouskriisi”, vaan poliittisen talouden hidas romahdus hallinnan taitona. Taloustiede ei ole koskaan ollut todellisuutta tai tiedettä, vaan syntymästään lähtien 1600-luvulta se on ollut massojen hallinnan taito. Varallisuutta on kasvatettava suvereenin vallan vahvistamiseksi ja niukkuutta on vältettävä, jotta säästyttäisiin mellakoilta. “Hallitusten varmin vaihtoehto on luottaa ihmisten omiin intresseihin”, sanoi Hamilton. Kun talouden “luonnonlait” saatiin kirjoitettua, hallinta tarkoitti talouden harmonisen mekanismin vapaata toimintaa ja ihmisten ohjausta heidän intressejään manipuloimalla. Harmonia, käyttäytymisen ennustettavuus, kirkas tulevaisuus, ja toimijoiden oletettu rationaalisuus – kaikki nämä merkitsivät uudenlaista luottamusta: kelpoisuutta “antaa luottoa”. Nimenomaan nämä vanhan hallintatavan opinkappaleet ovat nyt murenemassa jatkuvan kriisin vallitessa. Emme ole kokemassa “luottamuksen kriisiä” vaan luottamuksen loppua, sillä siitä on tullut tarpeetonta hallinnan kannalta. Kun kontrolli ja läpinäkyvyys vallitsevat ja ihmisten käyttäytymistä ennakoidaan heistä kerätyn datamassan algoritmisella käsittelyllä, ei ole enää tarvettaa luottaa heihin tai heidän luottaa muihin. Riittää että ihmisiä valvotaan tarpeeksi hyvin. Kuten Lenin sanoi, “luottamus hyvä, kontrolli parempi.”

Länsimainen luottamuksen itsensä kriisi, sen tiedon, kielen, järjen, liberalismin, subjektin ja maailman kriisi on todellisuudessa peräisin jo 1800-luvulta. Se nousi esiin kaikilla yhteiskunnan alueilla ensimmäisen maailmansodan aikaan ja sen molemmin puolin. Kybernetiikka kasvoi tuosta moderniteetin avoimesta haavasta. Se piti itseään Lännen eksistentiaalisen ja hallinnallisen kriisin parannuskeinona. Kuten Norbert Wiener itse sen sanoi, “Olemme haaksirikkoisia matkaajia tuhoon tuomitulla planeetalla. Mutta edes haaksirikossa eivät ihmisten säädyllisyys ja arvot välttämättä katoa, ja meidän on otettava niistä kaikki irti. Olemme tuhoon tuomittuja, mutta tapahtukoon se edes arvokkuuttamme vastaavalla tavalla.” Kyberneettinen hallinta on luonnostaan apokalyptista. Sen tarkoitus on estää paikallisesti maailman spontaani, entrooppinen, kaoottinen liike ja luoda alueita järjestykselle, stabiilisuudelle ja (kuka tietää?) iankaikkisesti itseohjautuville järjestelmille. Siihen se tarvitsee informaation rajoittamatonta, läpinäkyvää ja kontrolloitavaa kiertoa. “Viestintä on yhteiskunnan sementtiä. Ne, jotka työskentelevät pitääkseen viestintäkanavat avoimina, tulevat pitkälti määrittämään sivilisaatiomme jatkuvuuden tai tuhon”, sanoi Wiener luullen tietävänsä mistä puhui. Kuten mikä hyvänsä siirtymäaika, myös siirtymä vanhasta taloudellisesta hallinnasta kybernetiikkaan sisältää epävakauden ajanjakson, historiallisen murtuman, jolloin hallinnallisuus itsessään voidaan kyseenalaistaa.

2. Sota jokaista älyesinettä vastaan!

Googlen perustajan Larry Pagen ja Salvador Allenden entisen talousministerin Fernando Floresin oppi-isä Terry Winograd kirjoitti muotoilusta informaatioteknologian kontekstissa 1980-luvulla. Hänen mukaansa “tärkeintä on ontologinen muotoilu. Se syntyy jo olemassa olevista maailmassa olemisen tavoista ja tekee intervention perinteisiimme vaikuttaen syvästi siihen, millaisia olevia oikein olemme… Se on välttämättä reflektiivistä ja poliittista luonteeltaan.” Samaa voi sanoa kybernetiikasta. Virallisesti meitä hallitsee edelleen vanha dualistinen paradigma, joka perustuu subjektin ja maailman, yksilön ja yhteisön, ihmisen ja koneen, mielen ja ruumiin, sekä elävän ja kuolleen erotteluun. Näitä eroja pidetään yleisesti pätevinä vieläkin. Todellisuudessa kybernetisoitu kapitalismi harjoittaa ontologiaa, ja siten antropologiaa, jonka keskeiset elementit kuuluvat sen uudelle subjektille.

Länsimainen, moderni ja rationaalinen subjekti haluaa hallita maailmaa ja on siten itse hallittavissa. Nyt se tekee tilaa kyberneettiselle subjektille: subjektille ilman sisäpuolta, minuudettomalle minälle, ja ympäristölliselle subjektille, joka muodostuu ulkopuolestaan ja suhteistaan muihin oleviin. Älylaitteilla varustettu olento, joka ymmärtää itseään ainoastaan ulkoisen datan perusteella, jota hänen käytöksestään jatkuvasti tuotetaan. Itseään mittaava Quantified Self, joka haluaa valvoa, mitata ja epätoivoisesti optimoida jokaisen eleensä ja affektinsa. Kehittyneessä kybernetiikassa ei ole ihmistä ja hänen ympäristöään vaan systeeminen olento, joka on vain osa monimutkaisempien informaatiosysteemien ja autonomisten prosessien kokonaisuutta. Olento, jonka selittämiseen käy paremmin intialainen buddhismi kuin Descartes. “Ihmiselle elossa oleminen tarkoittaa globaaliin viestintäjärjestelmään kuulumista”, sanoi Wiener vuonna 1948.

Aivan kuten poliittinen taloustiede tuotti teollisten valtioiden viitekehyksessä hallittavan homo economicuksen, myös kybernetiikka luo oman ihmisyytensä. Läpinäkyvän ihmisyyden, jonka sen läpi kulkevat virrat ovat tyhjentäneet – ihmisyyden, joka on informaation sähköistämä ja kytkeytynyt ympäristöönsä alati kasvavalla määrällä laitteita. Tätä ihmisyyttä ei voi erottaa sen teknologisesta ympäristöstä, joka luo sen ja pitää sitä yllä. Tässä näemme hallinnan uuden kohteen: ei enää ihminen tai hänen intressinsä, vaan “sosiaalinen ympäristö”. Ympäristö, jonka mallina on älykäs kaupunki. Älykäs siksi, että se tuottaa sensoreillaan jatkuvasti tietoa, jonka reaaliaikainen käsittely mahdollistaa kaupunkilaisten itsehallinnon. Älykäs siksi, että se tuottaa älykkäitä asukkaita ja älykkäät asukkaat tuottavat sen. Poliittinen talous hallitsee antamalla ihmisten ajaa vapaasti omaa etuaan; kybernetiikka kontrolloi ihmisiä antamalla heidän kommunikoida vapaasti. “Meidän on kehitettävä uudelleen yhteiskunnalliset järjestelmät kontrolloidussa viitekehyksessä”, sanoi MIT:n professori Alex Pentland artikkelissaan vuonna 2011.

Karmivin ja samalla realistisin näkemys tulevasta metropolista ei kuitenkaan löydy IBM:n esitteistä, joita se levittää taajamiin myydäkseen ihmisille ohjelmistoja veden, sähkön tai tieliikenteen virtojen hallintaan. Se on ennemminkin periaatteiltaan “vastakkainen” tuollaiselle orwellilaiselle kaupunkisuunnittelulle: “älykkäät kaupungit” ovat asukkaiden itsensä (tai ainakin parhaiten verkostuneiden asukkaiden) vertaistuottamia. Kataloniassa matkaillessaan eräs toinen MIT:n professori oli ilahtunut nähdessään sen pääkaupungin muuttuvan hiljalleen “huippukaupungiksi”: “Istuskellessani täällä Barcelonan sydämessä näen kehittymässä olevan kaupungin, jossa jokaisella on pääsy työvälineisiin tehdäkseen kaupungista täysin autonomisen.” Kaupunkilaiset eivät ole enää alamaisia vaan älykkäitä asukkaita, “ideoiden, palveluiden ja ratkaisujen kuluttajia ja tuottajia”. Tämän näkemyksen mukaan metropolista ei tee älykästä keskushallinnon päätökset tai toiminta, vaan “spontaani järjestys”, joka syntyy asukkaiden “löytäessä uusi tapoja tuottaa, yhdistyä, ja antaa merkityksiä tuottamalleen tiedolle.” Näin syntyy mille tahansa katastrofille immuuni vahva metropoli.

Futuristinen lupaus kertoo maailmasta, jossa ihmiset ja esineet ovat täysin kytkeytyneet toisiinsa ja autot, jääkaapit, pölynimurit ja dildot yhteydessä toisiinsa ja internettiin. Sen taakse piiloutuu kuitenkin se tosiasia, että kaikista monipuolisin sensori on jo nyt toiminnassa: oma minä. “Minä” jaan sijaintitietoni, olotilani, mielipiteeni, sekä näkemykseni kokemistani asioista. Minä käyn lenkillä ja jaan välittömästi tiedot reitistäni, juoksuajastani, ja suoritustehostani sekä arvioni niistä. Jaan jatkuvasti kuvia lomistani, illoistani, mellakoistani, kollegoistani, syömistäni ruoista ja panokumppaneistani. Näyttää siltä etten tekisi paljoakaan, vaikka todellisuudessa tuotan informaatiota tasaisena virtana. Riippumatta siitä työskentelenkö vai en, jokapäiväinen elämäni on informaation lähteenä todella arvokas.

“Laajalle levinneiden sensoriverkkojen ansiosta voimme viimeinkin saada Jumalan näkökulman itseemme. Ensimmäistä kertaa voimme kartoittaa ihmismassojen käytöstä arkirutiinien tasolla”, ilakoi yksi professoreista. Valtavat jäähdytetyt serverikeskukset ovat nykyhallitusten viljasiiloja. Käydessään läpi tietokantoja, joita kytkeytyneiden ihmisten jokapäiväinen elämä jatkuvasti tuottaa ja päivittää, hallitukset eivät niinkään pyri luomaan universaaleja lakeja vaan kertaluontoisia, paikallisia ennusteita. Ne eivät kysy “miksi?” vaan “mitä?”, “missä?” ja “milloin?”. Kybernetiikan päämäärä on ennemminkin ennakoimattomuuden hallinnointi ja hallitsemattoman hallitseminen kuin niiden tuhoamisen yrittäminen. Kyberneettinen hallinta ei ole ainoastaan ennusteiden luomista toimien suunnittelemiksi, kuten oli poliittisen talouden laita, vaan vaikuttamista suoraan virtuaaliseen, mahdollisuuksien rakenteeseen. LAPD osti itselleen uuden PredPol-nimisen ohjelman muutama vuosi sitten. Lähiö lähiöltä, katu kadulta, se laskee rikostilastojen perusteella todennäköisyyksiä sille, että tietty rikos tehdään tietyssä paikassa. Näiden reaaliaikaisesti päivittyvien todennäköisyysjakaumien avulla ohjelma organisoi kaupungin poliisipartiot. Eräs kybernetiikan perustajista kirjoitti Le Monde -lehteen vuonna 1948: “voimme unelmoida ajasta, jolloin machine a gouverner kompensoi – hyvän vai pahan puolesta, ken tietää – johtajien ja politiikan perinteisten instituutioiden puutteet.” Jokainen aikakausi unelmoi seuraavasta, vaikka toisen unelmista voikin tulla toisten eläviä painajaisia.

Henkilökohtaisen informaation keräämisen perimmäinen tarkoitus ei ole koko väestön yksilöllinen seuranta. Vaikka valvojat tunkeutuvatkin jokaikisen henkilön yksityiselämään, he eivät luo persoonallisia tiedostoja vaan massiivisia tietokantoja, joilla on ainoastaan numeerinen merkitys. On tehokkaampaa etsiä korrelaatiota useiden yksilöiden jakamista omisaisuuksista tehtyjen “profiilien” ja ehdotettujen kehityskulkujen välille. Kukaan ei ole kiinnostunut yksilöstä vaan mahdollisuuksista määrittää sen potentiaalisia paon viivoja. Valvonnan kohdistamisessa profiileihin, tapahtumiin ja virtuaalisuuksiin on myös se etu, että tilastolliset suureet eivät siitä suutu ja ihmiset voivat edelleen väittää etteivät ole valvonnan kohteena ainakaan henkilökohtaisesti.

Vaikka kyberneettinen hallinnallisuus toimii jo nyt täysin uudella logiikalla, sen kohteet ajattelevat itseään vanhentuneen paradigman mukaisesti. Kuvittelemme edelleen omistavamme ”henkilökohtaiset” tietomme, kuten kenkiä tai autoja omistetaan. Kuvittelemme toteuttavamme ainoastaan ”henkilökohtaista vapauttamme” antaessamme ne Googlen, Facebookin, Applen, Amazonin tai poliisin käyttöön. Tällöin emme ymmärrä sen välittömiä vaikutuksia muihin, jotka kieltäytyvät luovuttamasta tietojaan ja joita sen vuoksi pidetään epäilyttävinä ja mahdollisina poikkeustapauksina. “Varmasti”, The New Digital Age ennustaa, “tulee olemaan ihmisiä, jotka vastustavat uuden teknologian käyttöönottoa. Ihmisiä, jotka eivät halua olla missään tekemisissä virtuaalisten profiilien, online-tietojärjestelmien tai älypuhelinten kanssa. Hallitus voi tällöin epäillä, että näillä ulkopuolelle jättäytyvillä on jotain piiloteltavaa. He ovat siten alttiimpia tekemään rikoksia, ja terrorismin vastaisena toimena hallitukset tulevat pitämään rekisteriä “piilottelevista ihmisistä”. Jos sinulla ei ole profiilia sosiaalisissa medioissa eikä älypuhelinsovelluksia, ja verkkoviitteitä sinusta on poikkeuksellisen vähän, voit hyvinkin päätyä tällaiseen rekisteriin. Sinuun voidaan tällöin myös soveltaa erilaisia määräyksiä, kuten perinpohjaisempia lentokenttäselvityksiä tai matkustusrajoituksia.”

3. Kybernetiikan köyhyys

Turvallisuus-palvelut tulevat pitämään facebook-profiileja luotettavampina kuin niiden takana olevia yksilöitä. Tämä on esimerkki virtuaaliseksi ja reaaliseksi kutsuttujen maailmojen väliin jäävästä tilasta. Maailman kiihtyvä verkottuminen tekee jaottelun toisistaan erillisiin internetmaailmaan ja todelliseen maailmaan, kyberavaruuteen ja todellisuuteen, yhä enemmän ja enemmän kyseenalaiseksi. “Miettikää Androidia, Gmailia, Google Mapsia tai Googlen hakukonetta. Me teemme tuotteita, joita ilman ihmiset eivät voisi elää”, he sanovat Mountain View’ssä. Älyesineiden jatkuva läsnäolo ihmisten arkielämässä on jo laukaissut joitakin pakorefleksejä viimeisten vuosien aikana. Ravintoloitsijat ovat esimerkiksi kieltäneet Google Glassin käytön tiloissaan – mikä teki baareista entistä suositumpia. Jatkuvasti syntyy uusia aloitteita, joissa ihmisiä rohkaistaan kytkeytymään irti verkosta lyhyiksi ajoiksi (päiväksi, viikonlopuksi, kuukaudeksi) huomatakseen riippuvuutensa teknologisista vempaimista ja löytääkseen “autenttisen” yhteyden todellisuuteen. Yritys on tietenkin turhaa. Miellyttävä rantaviikonloppu perheen kesken ilman älypuhelimia on ensisijaisesti irtikytkennän kokemus: kokemus, jota määrittää tulevaisuuden jälleenkytkentä eli kokemuksen jakaminen verkkoon.

Loppujen lopuksi länsimaisen ihmisen abstraktin olemassaolon esineellistyminen laitteiden verkoiksi, virtuaalisen uusintamisen maailmoiksi, avaa paradoksaalisesti polun aitoon läsnäoloon. Kytkemällä itsemme irti kaikesta päädymme irrottautumaan jopa omasta irtikytkennästämme. Teknologian yliannostus tulee lopulta palauttamaan kykymme liikuttua viiniköynnösten paljaasta, pikselittömästä olemassaolosta. Jokaista itsemme ja maailman väliin tulevaa näyttöä tarvitaan ennen kuin voimme nauttia aistittavan maailman ainutlaatuisesta hohdosta. Tarvitsemme satoja “ystäviä”, joilla ei ole mitään tekemistä itsemme kanssa, “tykkäämään” itsestämme Facebookissa, jotta voimme kunnolla pilkata itseämme jälkeenpäin ja löytää todellisen ystävyyden uudelleen.

Epäonnistuttuaan ihmisten yhtäläistämiseen kykenevien tietokoneiden luomisessa he päättivät köyhdyttää ihmiskokemuksen tasolle, jossa elämä voidaan sekoittaa sen digitaaliseen malliin. Voitko kuvitella kokemusten autiomaata, joka täytyi luoda jotta sosiaalinen media saataisiin vaikuttamaan haluttavalta? Matkailija täytyi korvata turistilla, sillä jälkimmäinen maksaa jo siitä että voi digitaalisesti matkustaa ympäri maailmaa pysytellen koko ajan olohuoneessaan. Heiveröisinkin todellinen kokemus lyö säröjä uuden illusionismin vääristyneisyyteen. Juuri kybernetiikan köyhyys tulee lopulta tuhoamaan kybernetiikan itsensä. Quebecin opiskelijalakot vuonna 2012 paljastivat hyperindividualisoituneelle somesukupolvelle sen piilevän kapinallisen voiman, joka syntyy ihmisten liittyessä yhteen ja alkaessa liikkua. Selvästi tämä oli aivan uudenlainen kohtaaminen, jossa kapinalliset ystävyydet vyöryivät poliisirivistöjen läpi. Kontrollitoimet eivät tehonneet lainkaan vaan muodostivat vain pohjaa yhteisille kokemuksille. “Minän kuolema on läsnäolon alku”, visioi Giorgio Cesarano Survival Manualissaan.

Hakkereiden ansiot perustuvat heidän kykyynsä asettua muka-virtuaalisen maailman materiaaliselle tasolle. Erään Telecomix-ryhmän jäsenen sanoin hakkerit ovat edellä aikaansa, koska he “eivät näe työkaluaan [internettiä] erillisenä virtuaalisena maailmana vaan fyysiseen todellisuuden jatkeena.” Tämä on nykyään vielä ilmeisempää, kun hakkeriliike on laajentunut näyttöjen ääreltä “hakkeritiloihin”, joissa ihmiset voivat analysoida, väsäillä ja purkaa ohjelmistoja ja laitteita. DIY-kulttuurin leviäminen ja verkostoituminen on luonut hakkeroinnille uusia tarkoituksia – se on leikittelyä asiolla, kaduilla, kaupungilla, yhteiskunnalla ja elämällä itsellään. Jotkut patologiset edistykselliset ovat nähneet siinä alun uudelle taloudelle, jopa uudelle “jakamiseen” perustuvalle yhteiskunnalle. He eivät huomaa että jo nykyinen kapitalismi arvostaa “luovuutta”, jota eivät vanhat teolliset rajoitteet pidättele. Työnjohtoa käsketään rohkaisemaan vapaaseen aloitteellisuuteen, innovatiivisiin projekteihin, luovuuteen, taituruuteen, jopa sooloiluun: “tulevaisuuden yrityksen on suojeltava sooloilijoita, sillä he pystyvät innovoimaan ja löytämään rationaalisuuksia sieltä, mistä niitä ei ole aiemmin löydetty.”

Nykyään arvoa ei luoda tuotteiden uusilla ominaisuuksilla, eikä edes niiden haluttavuudella tai merkityksellä, vaan niiden tarjoamilla kokemuksilla kuluttajille. Miksi ei siis tarjoaisi kuluttajille äärimmäisintä kokemusta, pääsyä tuontatoprosessin toiselle puolelle? Tästä näkökulmasta hakkeritilat ja “fablabit” ovat tiloja, joissa avautuu uusia markkinoita ja “kuluttaja-innovaattoreiden” “projektit” voidaan ottaa haltuun. Sanfransiscolainen yritys TechShop kehittää uuden ajan fitness-klubia, jonne voi (jäsenmaksua vastaan) “mennä viikoittain tekemään asioita, luomaan ja kehittämään omia projektejaan.” Se, että Yhdysvaltain armeija rahoittaa vastaavanlaisia tiloja Cyber Fast Track -ohjelman kautta, ei pilaa hakkeritilojen konseptia sinänsä. Eikä myöskään se, että ne osallistuvat jälleen yhteen kapitalistisen tuotannon uudelleenorganisoitumiseen “Maker-liikkeen” tarjotessa ihmisille tiloja teollisten esineiden korjaukseen ja rakentamiseen, tai uusien käyttötarkoitusten etsimiseen. Kylien rakennuspaketit, kuten Open Source Ecology viidenkymmenen moduulinsa (traktori, mylly, betonimylly, jne.) kanssa, tai tee-se-itse-asumukset voisivat palvella ihan eri tarkoitusta kuin “pienoissivilisaation luomista kaikilla moderneilla herkuilla” tai uuden talouden, rahoitusjärjestelmän tai hallinnan luomista. Katoille tai tyhjille teollisuusalueille rakennetuilla kaupunkipuutarhoilla – kuten Detroitin 1300:lla yhteisöviljelmällä – voisi olla aivan eri tarkoitus kuin talouden elvyttäminen tai “katastrofialueiden kestävyyden parantaminen.” Anonymouksen tai LulzSecin tekemien iskujen kaltaiset hyökkäykset pankkeja ja turvallisuus- ja viestintäalan korporaatioita vastaan voisivat hyvin laajentua kybermaailman ulkopuolelle. Kuten ukrainalainen hakkeri sanoo, “kun on huolehdittava omasta elämästään, 3D-tulostelu loppuu aika nopeasti. On keksittävä toinen suunnitelma.”

4. Tekniikat teknologiaa vastaan

On aika tarttua kuuluisaan “teknologiaa koskevaan kysymykseen”, joka on vieläkin sokea piste vallankumouksellisille liikkeille. Ajattelija, jonka nimi ei ole muistamisen arvoinen, kuvaili ranskalaista tragediaa näin: “yleisesti ottaen teknologiaan vihamielisesti suhtautuva maa, jota hallitsee teknologiaa rakastava eliitti.” Vaikka huomio ei kuvaisikaan Ranskaa, ainakin se pätee radikaaleihin piireihin. Suuri osa marxilaisista ja postmarxilaisista paikkaa alkukantaista takertumistaan hegemoniaan korosteisella kiintymyksellä “ihmiskunnan vapauttavaan tekologiaan”. Sen sijaan suurella osalla anarkisteista ja postanarkisteista on taipumus ottaa miellyttävä vähemmistöpositio, jopa sorretun vähemmistön positio, ja pitäytyä teknologiaan vihamielisesti suhtautuvassa asemassa. Molemmilla suuntauksilla on jopa omat karikatyyrinsä: Toisaalta negriläiset, jotka ihailevat “kyborgeja” ja odottavat kytkeytyneen väen elektronista vallankumousta. Toisaalta anti-industrialistit, jotka ovat tehneet edistyskritiikistä ja “teknologisen sivilisaation tuhosta” tuottoisan kirjallisuuden lajin ja ideologisen poteron, jossa voi värjötellä vaikkei olekaan kehittänyt ylipäätään minkäänlaista vallankumouksen mahdollisuutta.

“Teknofilia” ja “teknofobia” muodostavat pirullisen parivaljakon, jota yhdistää keskeinen valhe, että sellainen asia kuin “tekninen” olisi olemassa. Ikään kuin ihmiselämä voitaisiin jakaa tekniseen ja ei-tekniseen osa-alueeseen. Itse asiassa näin ei ole. Riittää että seuraa vastasyntyneen ihmisen avuttomuutta ja aikaa, jonka hän tarvitsee oppiakseen kävelemään ja puhumaan, jotta voi huomata ettei ihmisen suhde maailmaan ole ulkoapäin annettu, vaan pitkän kehityksen tulos. Koska suhde ei ole luonnostaan syntynyt, ihmiselämä on välttämättä luonteeltaan osittain keinotekoista – teknistä, kuten kreikaksi sanoittaisiin. Jokainen ihmismaailma on omanlaisensa kokoonpano musikaalisia, hengellisiä, arkkitehtonisia, kulinaarisia, tiedollisia, maataloudellisia, eroottisia, ja sotilaallisia tekniikoita. Juuri siksi ei ole olemassa mitään yleistä ihmisluontoa – on vain erilaisia tekniikoita, jotka muodostavat maailman teknisen kokoonpanon ja omanlaisensa elämän muodon. Ei ole olemassa “konstruoitua” elämän muotoa, vaan ainoastaan tekniikoita, joita opitaan esimerkin, harjoittelun ja imitaation avulla. Samasta syystä tuntemamme maailma näyttäytyy harvoin “teknisenä” itsellemme: sen rakennuspalikat ovat myös osa meitä itseämme. Ennemminkin vieraat maailmat näyttävät olevan kummallisen keinotekoisia. Oman maailmamme tekninen luonne tulee esiin vain kahdenlaisissa tilanteissa: keksinnön ja romahduksen aikana. Luonnollisessa maailmassa elämisen illuusio murtuu ainoastaan löytäessämme jotain täysin uutta tai jonkin puuttuessa, hajotessa tai lopettaessa toimintansa.

Tekniikoita ei voi palauttaa identtisten välineiden joukoksi, josta Ihminen voi valita omansa ilman että se muuttaisi hänen omaa olemustaan. Jokainen väline luo omanlaisena suhteen maailmaan, eivätkä näin muodostuneet maailmat ole yhteismitallisia sen enempää kuin niitä asuttavat ihmisetkään. On myös sanottava että maailmat eivät ole myöskään hierarkisoitavissa: ei ole mitään mikä tekisi joistain “kehittyneempiä” kuin toisista. Ne ovat ainoastaan erillisiä – jokaisella on oma historiansa ja omat mahdollisuutensa. Jotta maailmat voisi asettaa hierarkkiseen järjestykseen, pitäisi olla kriteeri, joka mahdollistaisi erilaisten tekniikoiden luokittelemisen. Edistyksen tapauksessa tämä kriteeri on tekniikoiden tuottavuus irroitettuna niiden eettisistä vaikutuksistaan ja ottamatta huomioon niiden vaikutusta tuntevaan maailmaan. Siksi ei ole olemassa muuta edistystä kuin kapitalistinen edistys, ja siksi kapitalismi tarkoittaa maailmojen jatkuvaa tuhoa. Lisäksi se, että tekniikat tuottavat erilaisia maailmoja ja elämän muotoja, ei tarkoita että tuotanto määrittäisi ihmisen olemuksen, kuten Marx uskoi. Nyt näemme mitä sekä teknofiilit että teknofobit eivät onnistu ymmärtämään: tekniikoiden eettistä luonnetta.

On huomautettava, ettei painajaismainen aikakautemme ole niinkään “tekniikoiden” aika vaan teknologian aika. Teknologia ei ole teknisen kehityksen täydellistymistä, vaan ennemminkin ihmisten luovien tekniikoiden pakkolunastamista. Teknologia on tehokkaimpien tekniikoiden systematisointia, ja siten se yhtäläistää maailmoja ja ihmisten suhteita niihin. Tekno-logia on diskurssi tekniikoista, joka jatkuvasti toteuttaa itseään. Kuten juhlan ideologia tarkoittaa aidon juhlinnan kuolemaa, ja tapaamisen ideologia tekee aidosta kohtaamisesta mahdotonta, samoin teknologia tarkoittaa erityisten tekniikoiden tasapäistämistä. Tässä mielessä kapitalismi on luonteeltaan teknologista: se on tuottavimpien tekniikoiden järjestämistä voittoa tuottaviksi kokonaisuuksiksi. Sen keskeisin hahmo ei ole taloustieteilijä vaan insinööri. Insinööri on tekniikoiden asiantuntija, ja siten niiden suurin hyväksikäyttäjä. Hän ei anna tekniikoiden vaikuttaa itseensä, vaan levittää omaa poissaoloaan kaikkialle minne pystyy. Insinööri on surullinen ja orjamainen hahmo. Solidaarisuus kapitalismin ja sosialismin välillä on nähtävissä juuri insinöörikultissa. Nimenomaan insinöörit ovat luoneet suurimman osan uusklassisen taloustieteen malleista, kuten nykyaikaiset kaupankäyntiohjelmat. On myös muistettava kuinka Breznevin pääsyä valtaan joudutti se, että hän oli entinen metalliteollisuuden insinööri Ukrainasta.

Hakkerin hahmo on jokaisessa suhteessa vastakkainen insinöörille, vaikka taiteelliset, poliisin ohjaamat tai liiketaloudelliset pyrkimykset kuinka yrittävät sitä neutralisoida. Insinööri etsii kaikkea toimivaa, ja yrittää saada sen toimimaan yhä tuottavammin palvellakseen järjestelmää. Hakkeri sen sijaan kysyy “Miten tämä toimii?”, ja yrittää etsiä siitä vikoja tai löytää sille täysin uusia käyttötarkoituksia. Kokeileminen tarkoittaa erilaisten tekniikoiden eettisten seurausten etsintää. Hakkeri irroittaa tekniikoita teknologisesta järjestelmästämme vapauttaakseen ne. Jos olemme teknologian orjia, se johtuu juuri siitä että arkielämäämme kuuluu iso joukko esineitä, joita pidämme erityisen “teknisinä”, emmekä osaa kuvitella itseämme muuten kuin niiden sokeina käyttäjinä. Tietokoneiden käyttö hyökkäykseen CIA:ta vastaan osoittaa selvästi, ettei kybernetiikka ole oppi tietokoneista yhtään sen enempää kuin astronomia on oppi kaukoputkista. Ympärillämme olevien laitteiden toiminnan ymmärtäminen tarkoittaa vallan suoraa kasvua. Sen jälkeen emme enää liiku annetussa ympäristössä vaan maailmassa, joka on järjestäytynyt tietyllä tavalla ja jota voimme itse muuttaa. Tämä on hakkerin näkökulma maailmaan.

Viimeisten vuosien aikana hakkeripiirit ovat saaneet hieman poliittista kokemusta ja oppineet tunnistamaan ystävänsä ja vihollisensa aiempaa selvemmin. Sen vallankumoukselliseksi-tulemiselle on kuitenkin joitakin esteitä. Vuonna 1986 “Doctor Crash” kirjoitti: “Jos olet hakkeri, olet vallankumouksellinen riippumatta siitä tiedätkö sitä vai et. Älä pelkää, olet oikealla puolella.” On epävarmaa, onko tällainen viattomuus enää mahdollista. Hakkeripiireissä elää sitkeästi harhaluulo, että “informaation vapaus”, “internetin vapaus”, tai “yksilön vapaus” olisivat asetettavissa niiden kontrolloijia vastaan. Se on vakava väärinkäsitys. Vapaus ja valvonta, vapaus ja panopticon kuuluvat samaan hallinnan paradigmaan. Historiallisesti kontrollimekanismien jatkuva laajentuminen on johtunut juuri sellaisesta vallan muodosta, joka realisoituu yksilönvapauksien avulla.

Liberaali hallinta ei kohdistu suoraan sen kohteiden ruumiseen, eikä se edellytä kohteiltaan lapsellista kuuliaisuutta. Liberaali valta toimii taustalla ja hallinnoi mieluummin tilaa, sääntöjä ja intressejä kuin yksilöiden kehoja. Se tarkkailee, tutkailee ja toimii mahdollisimman huomaamattomasti, puuttuen lähinnä siihen mikä järjestelmää uhkaa – siihen mikä menee liian pitkälle. Ainoastan vapaita yksilöitä hallitaan. Yksilönvapauksia ei voi käyttää hallinnan vastustamiseen, sillä ne nimenomaan muodostavat mekanismin, johon hallinto perustuu. Mekanismin, joka säätelee näiden vapauksien sekoittumista tuottaakseen haluttuja massailmiöitä. Ordo ab chao. Hallinta tarkoittaa käskyjä, joita totellaan samaa tapaan kuin “syödään, kun on nälkä tai pukeudutaan, kun on kylmä.” Alisteisuutta, jota vertaistuotamme itse edistetäessämme omaa onnellisuuttamme ja harjoittaessamme “ilmaisunvapauttamme”. “Markkinoiden vapaudet vaativat aktiivista ja äärimmäisen tarkkaavaista politiikkaa”, sanoi eräs ksi uusliberalismin kehittäjistä. Valvottu vapaus on ainoa yksilönvapaus. Sitä lapselliset libertaarit eivät ikinä tule ymmärtämään, ja juuri tämä ymmärtämättömyys on saanut jotkut hakkerit kiintymään libertaristiseen typeryyteen. Aidosti vapaata yksilöä ei voi edes sanoa vapaaksi. Se yksinkertaisesti on, on olemassa ja käyttää voimaansa olemisensa mukaisesti. Sanomme eläintenkin olevan en liberte vain jos ne elävät täysin kontrolloidussa, aidatussa, sivilisoidussa ympäristössä: ihmisten säääntöjen alla puistoissa, joissa leikitään safaria.

“Friend” ja “free” englannissa, sekä “Freund” ja “frei” saksassa tulevat samasta indo-eurooppalaisesta juuresta. Siinä syntyi ajatus jaetusta voimasta, joka kasvaa jaettaessa. Vapaus ja siteet olivat yksi ja sama asia. Olen vapaa koska minulla on siteitä, koska olen yhteydessä itseäni suurempaan maailmaan. Antiikin Roomassa kansalaisten lapset olivat liberi: niiden kautta Rooma kasvoi. Juuri tämä yhteys vapauden ja siteiden välillä osoittaa kuinka naurettava huijaus on ajatus “teen mitä tykkään”-tyylisestä yksilön vapaudesta. Jos hakkerit todella haluavat taistella hallituksia vastaan, heidän on luovuttava tästä fetissistään. Juuri yksilönvapaus-ajattelu estää heitä muodostamasta vahvempia ryhmiä, jotka kykenevät luomaan todellisen strategian, joka on syvällisempi kuin yksittäiset hyökkäysten sarjat. Se myös selittää miksi hakkerit eivät onnistu luomaan siteitä toistensa ulkopuolelle, eivätkä siten onnistu tulemaan historialliseksi voimaksi. Telecomixin jäsen varoittaa kollegoitaan asiasta: “On selvää että asuttamaanne aluetta puolustaa ihmiset, joihin teidän olisi hyvä tutustua. He nimittäin muuttavat maailmaa eivätkä tule odottelemaan teitä.”

On myös toinen este hakkeriliikkeen menestymiselle, minkä voi todistaa käymällä missä tahansa Chaos Computer Clubin tapaamisessa: jakolinjan pystyttäminen omien jäsentensä keskuuteen hallituksen murskaamiseen tähtäävien ja uuden tai jopa nykyisen hallituksen puolesta toimivien välille. On aika valita puolensa. Juuri tähän yksinkertaiseen kysymykseen Julian Assange pureutuu sanoessaan, että “me high-tech-työläiset olemme luokka, ja meidän olisi viimein aika ymmärtää itsemme sellaisena.” Ranskassa tätä heikkoutta on hyödynnetty niinkin härskisti, että yliopistossa on alettu koulutttaa “eettisiä hakkereita”. DCRI:n valvonnassa yliopistot tulevat kouluttamaan ihmisiä taistelemaan todellisia hakkereita vastaan – niitä vastaan, jotka eivät ole hylänneet hakkerietiikkaa.

Nämä kaksi ongelmaa yhdistyivät tapauksessa, joka kosketti myös meitä. Monien hyökkäysten jälkeen, joille useat meistä olimme hurranneet, Anonymous/LulzSec-hakerit löysivät itsensä, kuten Jeremy Hammondin, yksinäisinä repression ja kiinniottojen edessä. Joulupäivänä 2011 LulzSec hyökkäsi Stratforin, “yksityisen tiedustelupalvelun”, sivuille. Kotisivujen tilalta löytyi Tulevan kapinan englanninkielinen versio, ja 700000 dollaria vietiin Stratforin asiakkailta joukolle hyväntekeväisyysjärjestöjä. Emmekä me pystyneet tekemään mitään – emme ennen pidätyksiä, emmekä niiden jälkeen. On tietysti turvallisempaa toimia yksin tai pienryhmissä, mikä ei tietenkään turvaa soluttautujilta, kun käy tuollaisten kohteiden kimppuun. On kuitenkin tuhoisaa noinkin poliittisille hyökkäyksille, että poliisi pelkistää ne yksityisiksi rikoksiksi, joista seuraa vuosikymmenien vankeusrangaistuksia tai yksittäisten “internet-piraattien” painostamista valtion vasikoiksi.

Silakka

Kirjoitus on neljäs luku Näkymättömän komitean uudesta kirjasta A nos amis (Ystävillemme). Se on käännetty kirjan englanninkielisestä versiosta.