Muutama ajatus suomalaisuudesta ja maltillisuudesta sekä niihin liittyvistä riskeistä

Kuuntelin viime tiistaina mielenosoituksessa kahden tunnin ajan, kun eri puolueiden poliitikot kävivät puhumassa ympäripyöreitä monikulttuurisuudesta. Tapahtuman piti olla antirasistinen, mutta siellä puhui Hommaforumin perustaja ja perussuomalaisten halla-aholaisen siiven keskeinen aktiivi Matias Turkkila. Tämän lisäksi ihan valtavirtaisten liberaalipoliitikkojen puheista huokui niin synkeää rasistista ja nationalistista skeidaa, että meinasin suorittaa autoeutanasian astalollani.

Useat puhujat mainitsivat, kuinka maahanmuuttajat ovat suomalaisia tai kuinka he voivat tulla suomalaisiksi. Jotkut jopa painostivat, että suomalaiseksi muuttuminen on ainoa tapa oikeuttaa oma olemassaolo täällä pohjolan #onlottovoittosyntyä Suomessa.

Entä jos en halua olla suomalainen? Entä jos en halua osallistua kenenkään pakottamiseen suomalaiseksi? Suomalaisuus ei ole mikään tyhjä astia, mihin jokainen voi ladata omat arvonsa (”meidän suomalaisuus on monikulttuurista” tai ”meidän suomalaisuus on lenkkimakkaraa ja elämänkolua!1!”). Suomalaisuus on ylempien luokkien poliittinen ja ideologinen projekti, joka on vielä suhteellisen tuore, palttiarallaa parin sadan vuoden takaa. Suomalaisuuden keinotekoinen ylläpito ja elitismi kiteytyy itsenäisyyspäivän linnanjuhliin, jolloin Suomen poliitinen johto sekä kasvojenkohotusmielessä valikoitu pieni joukko tavallisia ihmisiä kerääntyvät Linnan juhliin. Tällaisten nationalististen spektaakkelien lisäksi kenties merkittävämpää on arjessa näkyvä ”banaali nationalismi”, jolla meille toiston avulla yritetään tyrkyttää kansallista identiteettiä. Suomalaisuus, kuten mikä tahansa kansallinen identiteetti, on luotu osana kansallisvaltioiden muodostamista. Jotta kansallinen identiteetti ja ”kansakunta” saatiin luotua, tarvittiin pieneltä eliitiltä todella paljon työtä. Muun muassa moderni koululaitos on syntynyt aikoinaan osittain takaamaan kansalaisten tuottamisen. Tähän päästiin muun muassa yhtenenäistämällä kieltä ja luomalla abstraktio suomalaisesta kulttuurista, joka on kokoelma yhdellä maantieteellisellä alueella eläneiden erilaisten ihmisryhmien kulttuureista. Ennen modernia valtiota ei ollut olemassa mitään etnistä tai kulttuurista ryhmää nimeltä ”suomalaiset”.

Tämän vuodatuksen pointti on, että suomalaisuus on ollut alusta lähtien sidottu taloudellisiin ja poliittisiin intresseihin ja ennen kaikkea valtion ja sen rajojen oikeuttamiseen ja luonnollistamiseen. Kuten monet postkolonialistiset tutkijat ovat todenneet, kansakunnan käsitteen takana on aina odotuksia keskiluokkaisuudesta ja valkoisuudesta. Kun ihmisyyden mittariksi nostetaan kansalaisuus jossain rikkaan pohjolan valtiossa, jää ihmisyyden ulkopuolelle varsin iso osa maailman väestöstä. Ei liene sattumaa, että valtavirtamedia ja viranomaiset puhuvat esimerkiksi siirtolaisista ”tulvan”, ”virran” ja ”uhkan” kaltaisilla termeillä. Tälläinen kielenkäyttö perustuu ajatukseen, että he eivät ole samalla tavalla, tai samanarvosia ihmisiä kuin me. On myös helpompi olla välittämättä epäinhimillisen tuotannon olosuhteista, kun vaikka bangladeshilaisia tehdastyöläisiä ei hahmoteta samalla tavalla kuin naapurin Liisa-Petteriä. Vain jälkimmäinen mahtuu liberaalin oikeustajun piiriin, sillä häntä suojaa oikeanlainen kansallisuus.

Kun viesti on ”joo täällä voi olla jos on suomalainen”, niin samalla voitaisiin sanoa, että täällä voi olla jos on tarpeeksi valkoinen ja keskiluokkainen, ja valkoisuus ei typisty enää vain ihonväriin, vaan se on oletus myös ’normaalista’ käyttäytymisestä. Minun kohdallani keskustelu antirasismista ja monikulttuurisuudesta alkaa vasta sitten, kun toteamme, että kaikki ihmiset ovat tervetulleita ihan kaikkialle ilman mitään reunaehtoja.

Eri mieltä on Marko Hautala, joka Meillä on Unelma -mielenosoituksen jälkeen julkaisi liberaalismin pahimmasta perinnöstä ammentavan julistuksen Fanaattinen maltillisuus. Hautala moitti kirjoituksessaan ”äärivähemmistöä”, joka yritti ottaa haltuunsa maltillisen enemmistön tilaisuuden. Samassa hän myös samaisti niin kutsutun äärivasemmiston ja –oikeiston keskenään.

Hautala ei ole ainoa keskiluokkainen ja valkoihoinen mies, joka on paheksunut buuausta, ja kaikenlaista muutakin keskiluokkaiseen dialogiin sopimatonta toimintaa. Mielenosoituksen jälkeen useat ulostulot mediassa keskittyivät puimaan buuausta ja sen sopimattomuutta, mutta harvalla tuntui olevan halua pohtia rasismia, ja niitä toimijoita jotka mahdollistavat rasismin.

Hautala veti kuitenkin pohjanoteerauksen vihjaamalla, että aikoinaan sisällissotaan osallistuneet ihmiset olisivat tehneet niin, koska heillä ei ollut aiempaa kokemusta sodasta. Ainoastaan ihminen, jolla on asiat todella hyvin ja joka on samanaikaisesti kyvytön asettumaan toisen asemaa, voi tehdä noin rankan pelkistyksen sisällissodan syistä. Muuten hän olisi tuskin voinut ohittaa muun muassa epätasa-arvoisia maanomistussuhteita kevyellä ja typerällä heitolla. Tämä herättää kysymyksiä siitä, minkälaiset lähtökohdat keskusteluun on Hautalan kaltaisten ”fanaattisesti maltillisten” ihmisten kanssa.

On helppo käydä dialogia tahojen kanssa, joita ei itse tarvitse pelätä aktiivisesti. Kun Hommafoorumilla ei uneksita kolumnistin lähettämisestä takaisin ’kotiinsa’ tai vielä synkemmistä skenaarioista, niin tottahan toki se antaa erilaisen mahdollisuuden ’dialogiin’. Meillä on kuitenkin erilainen käsitys keskustelusta tai dialogista. Näkemykseni mukaan keskustelun lähtökohtana pitäisi olla, että dialogi toimii vain niiden tahojen kesken, jotka tunnustavat, että kaikki keskusteluun osallistuvat ovat ihmisiä. Tämä ei lähtökohtaisesti päde esimerkiksi rasistien, fasistien, homofoobikkojen tai edes kaikkien kapitalistien kanssa keskustellessa. Heille vääränlaiset ihmiset ovat ’tuholaisia’, ’luonnonoikkuja’ tai ’hyödykkeitä’. Tästä syystä keskustelun lähtökohdat ovat jo itsessään mahdottomat. Toisaalta en usko, että rasistit ja fasistit ylipäätään tyytyisivät pelkkään keskusteluun. Se on vain yksi keino pitää huomio poissa heidän todellisesta toiminnastaan.

Lauantaina 1.8.2015 kansallissosialistisen Suomen vastarintaliikkeen jäsenet pahoinpitelivät kolme ihmistä Jyväskylässä. Yksi syy siihen, että viime sunnuntainen mielenosoitus ja ohikulkijoiden pahoinpitely tapahtui Jyväskylässä eikä pääkaupungissa, johtui ainakin osittain siitä, että antifasistit ovat onnistuneet pitämään natsit poissa kaduilta Helsingissä. Kuten Antti Rautiainen tekstissään osoittaa, natsien pysäyttämiseen tarvitaan enemmän kuin parlamentarismia. Rautiainen kuvaa natsien strategiaa ”kaksikärkiseksi”– ”valtaan pyritään sekä järjestelmän sisällä että sen ulkopuolella kaduilla”. Fanaattinen maltillisuus tai liberaalien vaatima dialogi perustuvatkin siihen, että pää työnnetään syvälle hiekkaan ja kieltäydytään ymmärtämästä tai tunnustamasta natsien kaksikärkistä strategiaa. Ikävä kyllä liberaalien kohdalla aina katsetta ei ainoastaan käännetä pois, vaan saatetaan toimia avoimessa yhteistyössä natsimielisten parlamentaarikkojen kanssa. Kaikilla ei ole kuitenkaan varaa kääntää katsettaan pois. Venäjällä, missä fasistit saavat toimia varsin avoimesti, on monien ihmisryhmien elämästä tullut sietämätöntä.

Vaikka olikin ilahduttavaa nähdä 15 000 ihmisen osoittavan mieltään rasismia vastaan Immosen kirjoittaman taistelujulistuksen jälkeen, tulee mieleen väistämättä muutamia kysymyksiä. Miksi Immosen Facebook-kirjoitus sai ihmiset järjestämään mielenosoituksen, mutta hänen järjestettyä ja osallistuttua tunnetun kansallissosialistisen järjestön kanssa yhteiseen tapahtumaan kukaan ei reagoinut muuten kuin internetissä? Miksi Olli Immosen johtaman Suomen sisun annetaan toimia rauhassa, vaikka järjestö järjestää jäsenilleen kesäleirejä, jossa harjoitellaan ampumista ja itsepuolustuslajeja? Entä miksi ihmiset eivät jo ole kaduilla, kun Suomen vastarintaliikkeen uusnatsit hakkasivat lauantaina kolme paikalle sattumalta kävellyttä ihmistä mielenosoituksensa päätteksi? Perussuomalaisten edustajien ja äärikansallismielisten liikkeiden yhteydet on selvitettävä pohjiaan myöten ja estettävä kaikkien tällaiseen liikehdintään osallistuvien poliittinen toiminta ennen kuin puukotuksia ja kaasutuksia seuraa Ruotsin äärikansallismielisten tapaan avoimet murhat. Tämä vaatii meidän kaikkien aktiivisuutta. Meidän on tarpeen vaatiessa lähdettävä kadulle osoittamaan mieltä ja estämään äärinationalistien kokoontumisia ennen kuin heidän liike kasvaa liian suureksi poliisin ja poliittisten puolueiden toimettomuuden tai suoranaisen suojelun takia.

Minulle ei kelpaa yhteiskunta, missä valkoinen keskiluokka keskustelee rauhassa kabineteissaan samalla kuin ’vääränlaiset’ ihmiset jotuvat elämään fyysisen ja henkisen väkivallan uhan alla kaduilla. Maltillisuus on niiden etuoikeus, joiden edut ovat yhteiskunnassamme turvatut. Heitä saattaa usein myös hyödyttää se, että valtasuhteiden alimmilla portailla ei saada ideoita siitä, että asiat voisivat olla toisin. Siksi he suojelevat raivokkaasti dialogiansa ja tahtovat määritellä meidän muidenkin keskustelun ja toiminnan ehdot.

Kerttu

Mainokset
%d bloggers like this: