Haastattelussa Julien Coupat ja Mathieu Burnel: Politiikka ei ole muuta kuin harhautuksia ja metkuja

ni-le-pen-ni-macron

Julien Coupat ja Mathieu Burnel antoivat haastattelun Le Monde -lehdelle 20. huhtikuuta 2017. Suomennos on tehty englanniksi käännetystä haastattelusta. Haastattelussa käsitellään meneillään olevia Ranskan presidenttivaaleja. Coupat ja Burnel tunnetaan ”Tarnacin tapauksesta”, jossa he ovat olleet syytettynä jo kahdeksan vuoden ajan. 10. tammikuuta oikeus päätti, ettei tapausta enää käsitellä terrorismirikoksena. Burnel ja varsinkin Coupat on liitetty vuosina 1999-2001 ilmestyneeseen anonyymin kollektiivin julkaisemaan Tiqqun-lehteen ja myöhemmin kollektiiviseen nimimerkkiin Näkymätön Komitea, joka on julkaissut kirjat Tuleva Kapina ja Ystävillemme. Näkymättömän Komitean uusin kirja Maintenant (suom. Nyt) julkaistiin juuri ranskaksi. Coupaut ei ole kuitenkaan itse myöntänyt yhteyttä näihin julkaisuihin.


Le Monde: Mitä mieltä olette presidenttivaalikampanjasta?

Mistä kampanjasta? Ei ollut mitään kampanjaa. Totta puhuakseni oli ainoastaan saippuaooppera, erittäin väsynyt sellainen, täynnä erilaisia käänteitä, skandaaleja, dramaattista epätietoisuutta ja jännitystä. Paljon touhotusta, pientä kiihkoa, muttei kuitenkaan mitään mikä olisi kyennyt läpäisemään yleisen hämmennyksen muurin. Ei sillä, etteikö jokaisella ehdokkaalla riittäisi seuraajia, jotka leikkivät vaihtelevan tasoisella fanatismilla virtuaalisissa kuplissaan. Tämä fanatismi kuitenkin ainoastaan syventää tunnetta poliittisesta epätodellisuudesta.

Viime vuoden vappumielenosoituksen aikaan Place de la Nationilla tehty graffiti ilmoitti: ”Presidenttivaaleja ei tule.” Meille riittää jo vaalien viimeisen kierroksen jälkeisen päivän ajatteleminen, jotta ymmärrämme miksi tämä tägi on niin profeetallinen: mitä tahansa tapahtuu, uusi presidentti tulee olemaan samanlainen kuin nykyinen. Heidän hallintonsa legitimiteetti on aivan yhtä riittämätön, vähemmistöläinen ja kykenemätön. Tämä tosiasia ei johdu yksinomaan äärimmäisestä politiikan surkastumisesta – siitä faktasta, että on tullut mahdottomaksi uskoa vilpittömästi kaikkeen siihen mitä siellä tehdään ja sanotaan – vaan myös siitä tosiasiasta, että politiikka on riittämätön keino vastata tämän hetken katastrofin syvyyteen.

Mitä politiikka ja sen julistava maailma tekevät, kun ne joutuvat vastakkain palkkayhteiskunnan ja globaalin geopoliittisen järjestyksen sekä niihin liittyvän elämän tarkoituksen ja sanojen merkitysten, ekosysteemien ja subjektiviteettien romahduksen kanssa? Eivät mitään. Ne ainoastaan voimistavat katastrofia. Kohtaamaamme katastrofiin ei ole olemassa ”ratkaisua”. Ongelmien ja ratkaisujen kautta ajatteleminen ainoastaan syventää katastrofia; se on tapa turvata itsemme kaikelta vakavalta kyseenalaistamiselta. Maailman nykytilassa ei ole kyse pelkästä poliittisesta järjestelmästä tai tietystä yhteiskuntamuodosta vaan koko sivilisaatiosta. Tällä tarkoitamme meitä itseämme, tapaamme elää, olemistamme, suhtautumistamme ja ajatteluamme.

Klovnit, jotka rakentavat ohjelmansa kehumalla ”ratkaisuja”, joiden toimeenpanemiseen he olisivat tarpeeksi vahvoja jos vain tulisivat valituiksi, vetoavat ainoastaan illuusion tarpeeseemme, tarpeeseemme uskoa jonkinlaiseen meidät pelastavan perustavan muutoksen olemassaoloon, sekä ennen kaikkea säästävät meidät tarpeelta taistella. Kaikki heidän lupaamansa ”vallankumoukset” ovat ainoastaan sitä varten, että voisimme välttyä muuttamasta sitä mitä olemme, jotta vapautuisimme kaikista fyysisistä ja eksistentiaalisista riskeistä. He ovat syvenevän katastrofin ehdokkaita. Tästä näkökulmasta vaikuttaa siltä, että joidenkin ihmisten tarve illuusiolle on käytännössä katsoen kyltymätön.

Sanotte, että missään vaaleissa ei ole koskaan ollut yhtä paljon ehdokkaita, jotka vannovat laittavansa ”asiat uuteen järjestykseen”. Kuinka voitte kiistää viime viikkoina Jean-Luc Mélenchonin ympärillä vallinneen innokkuuden?

Jean-Luc Mélenchon ei ole mitään, sillä hän on jo ollut kaikkea, jopa lambertisti (suom. huomautus. ransakalaisen trotskilaisen johtajan Pierre Lambertin seuraaja). Hän on ainoastaan pinnallinen projektio vasemmiston kykenemättömyydestä kohdata maailma. Mélenchon-ilmiö sopii epätoivoiseen hyväuskoisuuteen. Riittää että katsomme Syrizan tapausta Kreikassa tai Ada Colaun pormestarikautta Barcelonassa tietääksemme mitä ”radikaalivasemmisto” tekee päästyään valtaan – ei yhtään mitään. Yhtäkään vallankumousta ei voi käynnistää valtion korkeuksista. Vielä vähemmän näinä aikoina, jolloin valtiot ovat syvempiä kuin koskaan.

Kaikki Mélenchoniin laitettu toivo päätyy pettymykseen. ”Radikaalivasemmistolaiset” hallitukset, jotka väittävät perustansa olevan ”kansanliikkeissä” päätyvät kukistamaan ne. Eivät tukahduttamisen keinoin vaan masennuksella. Juuri melenchonistien katkeruus riittää todistamaan heidän tarpeesta vakuuttaa itsensä siitä, minkä he tietävät olevan valhetta. Käyttääkseen näin paljon voimia keskusteluun on oltava epävarma jo uskosta omaan itseensä. Ja oli miten oli, kukaan ei ole koskaan kaatanut järjestelmää seuraamalla sen omia sääntöjä.

Vaaleja ei oltu koskaan tarkoitettu mahdollistamaan itsemme ilmaisemista poliittisesti, vaan enemminkin lisäämään väestön uskollisuutta hallintokoneistolle, jotta ihmiset voivat konsensukseen perustuen suostua omaan osattomuuteensa. Nykyään vaalit eivät ole muuta kuin valtava hidastamisen koneisto. Ne ovat olemassa estääkseen meitä miettimästä vallankumouksen keinoja ja muotoja, jotka alkaisivat omasta asemastamme, missä me jo olemme, meidän olemassa olevasta yhteydestä maailmaan.

Lisäksi, kuten kaikkien presidenttivaalien kohdalla tässä maassa, on olemassa eräänlainen sairaalloinen kansallisen myytin uudestaan tuleminen. Kollektiivinen tyhjäpäisyys, joka fantasioi Ranskasta jota ei ole koskaan ollut. Kansallisesta on tullut kyvyttömyyden ja neuroottisen alue. Meidän voimamme toimia sijaitsee sekä ennen sitä että sen tuolla puolen, virraten ylitsepursuavasti kaikkialla sen ympärillä.

Mutta mitä sitten ehdotatte? Marine Le Penin päästämistä valtaan?

On päivänselvää, että Marine Le Penillä on määrätty funktio Ranskan poliittisessa järjestelmässä: sen muodostama uhka edustaa ainoastaan osallistumista järjestelmään, johon kukaan ei enää usko, se pakottaa meidät äänestämään ”nenäämme pidellen” ja samaan aikaan vie julkisen keskustelun ehtoja niin kauas oikealle, että valtavirran poliittinen järjestelmä vaikuttaa valheellisesti paolta siitä mikä kuuluu sen perussäveliin.

Tänä päivänä ei ilmiselvästi ole kysymys euroalueelta poistumisesta vaan taloudesta poistumisesta, siitä samasta joka muuttaa meidät rotiksi. Ongelma ei ilmiselvästi ole ”muukalaisten” invaasio, vaan elämämme yhteiskunnassa, jossa me kaikki olemme muukalaisia toinen toisillemme ja itsellemme. Kysymys ei ilmiselvästi ole täystyöllisyyden palauttamisesta, vaan tarpeesta lopettaa kaikki mitä me teemme, pääasiassa täysin typeriä hommia, vain ”ansaitaksemme elantomme”. Kyse ei ilmiselvästi ole ”politiikan tekemisestä eri tavalla”, vaan jonkin muun kuin politiikan tekemisestä – on tullut selväksi, että politiikka on, kaikilla tasoillaan, ainoastaan vallalla olevien harhautuksia ja metkuja.

Yksikään vallankumous ei voisi olla mielettömämpi kuin ajat, joita jo elämme – Trumpin ja Basharin, Uberin ja Islamilaisen valtion, Pokémonien metsästyksen ja mehiläisten sukupuuttoon kuolemisen päivät. Hallitsemattomaksi tuleminen ei ole enää anarkistien villitys, siitä on tullut elintärkeä välttämättömyys, yhtä paljon kuin meitä hallitsevat ovat kohti kadotusta matkaavan laivan kannella. Jopa kaikista säntillisimmät tarkkailijat myöntävät, että politiikka on hajoamassa, ja kuvaavat meneillään olevaa kampanjaa ”vaikeasti ymmärrettäväksi” vain välttääkseen sanomasta sitä olemattomaksi. Ei ole mitään syytä, miksi meidän pitäisi alistua rituaalille, josta on tullut niin ilmiselvästi vahingollinen. Olemme kyllästyneitä kuulemaan, miten kaikki menee pieleen.

Mielestänne näiltä vaaleilta ei siis ole odotettavissa mitään?

Varmasti on: ainakin heidän epäonnistumisensa. Vuosi sitten tarvittiin ainoastaan muutama tubettaja ja kourallinen lukiolaisia katalysoimaan intensiivinen kuukausia kestänyt taistelu työlakia vastaan. Mikä silloin muuttui säännöllisesti katutaisteluiksi ei ollut mitään muuta kun poliittisen koneiston äärimmäinen kyseenalaistaminen, ja tämän seurauksena kieltäyminen alistua hallituksi.

Uskotko, että näiden alusta alkaen demokraattista kiristystä olleiden vaalien jälkeisenä päivänä vastenmielisyys vähenee lainkaan? Uskotko, että kaikki jatkavat näyttöjensä edessä istumista ja hiljaa tarkastelevat politiikan spektaakkelin mielettömyyttä? Ettei ihmisten mieleen tule täyttää kadut kehoillamme näiden unelmoivien ehdokkaiden sijaan? Uskotko, että näillä vaaleilla on mitään mahdollisuutta tyynnyttää sielujemme levottomuutta? On naiivia ajatella, että sukupolvi joka sai poliittisen herätyksensä viime kevään konflikteissa, ja on jatkanut kehittymistä siitä lähtien, aikoo niellä tämän petoksen, jossa sille on luvattu ainoastaan luomuvihanneksia supermarketista ja perustuslain säätävä kokous.

Tässä maassa ei ole kuukausien aikana kulunut kahta viikkoa ilman katutaisteluja Theon vuoksi (suom. huom. Nuori henkilö, jonka poliisi pidätti, pahoinpiteli ja raiskasi Pariisin lähiöissä. Tapahtuman seurauksena Pariisista alkaneet mellakat levisivät ympäri maata.), poliisin takia tai missä tahansa Front National pitää pikku kokoontumisiaan. Tämä on ilmiselvästi yhä vähäistä, ja vaalien epätapahtuma pidetään. Kysymys siis kuuluu, miten voimme varmistaa, että voittajasta riippumatta vaalien jälkeen leimahtava tähtienvälinen tyhjiö on jotain muuta kun pelkkä fakta ”nuorten ihmisten” halventaminen suhteettomalla poliisivoimien esittelyllä.

Tämän takia, meidän tarvitsee kiireellisesti aseistaa uudelleen poliittinen havainnointikykymme ja mielikuvitus. Tulkitaksemme tätä aikakautta, havaitaksemme mitä mahdollisuuksia se sisältää, ja löytääksemme sen käyttökelpoiset polut. Väittää ettei presidenttivaaleja ollut, että tämä sirkus on jatkunut liian kauan, että tämä maailma on pysäytettävä mahdollisimman nopeasti, siellä missä olemme, odottamatta kadotusta. Lopetetaan odottaminen, ja otetaan takaisin luottamuksemme itseemme. Tällöin voimme sanoa Benjamin Fondanen (1898-1944) sanoin:

Maailma on päättynyt. Matka alkaa.

Katso myös:

Mainokset
%d bloggers like this: