Postmoderni vasemmisto ja uusliberalismin voittokulku

Kääntäjän alkusanat

Tämä teksti oli ensikertalaiselle ja mahdollisimman ymmärrettävää tekstiä tuottamaan pyrkivälle aikamoinen haaste. Alkuperäinen teksti vilisee huonosti suomeksi kääntyviä kielikuvia ja postmodernia tahattomasti tai tarkoituksella vaikeasti ymmärrettävää sanastoa. Tästä syystä useassa kohtaa on kääntäessä vedetty mutkat suoriksi ja päädytty jopa vaihtamaan kokonaan käytettyjä käsitteitä. Uskon että tekstin sanoma on kuitenkin edelleen sama. Kirjoituksen lopussa on sanasto, joka voi helpottaa lukemista jos postmodernismi, uusliberalismi ja niin edelleen eivät ole tuttu sanoja.

Alkuperäinen teksti puhuu paljon työväenluokasta ja työväestä. Vaikka nämä ovat minusta edelleen hyödyllisiä kategorioita, eivät ne kokonaisvaltaisesti kuvaa kaikenlaista ihmisten kohtaamaa sortoa ja syrjintää. Tekstissä kritiikin kohteeksi nostetut toimintatavat tietysti näkyvät muussakin, kuin luokkaan ja varallisuuteen liittyvissä kysymyksissä.

Jos viittaukset kreikkalaiseen Syrizaan tuntuvat jo vanhentuneilta, tämä johtuu lyhyestä poliittisesta muistista ja siitä että alkuperäinen teksti on noin kaksi vuotta vanha. Se on kuitenkin yhtä ajankohtainen nyt, kun olemme nähneet vuoden sisällä vastaavien odotusten nousseen taas tapetille Bernie Sandersin ja Jeremy Corbynin kautta. Myös Podemos porskuttaa edelleen Espanjassa, joskin laaja Podemos –intoilu tuntuu olevan tällä hetkellä tauolla.

Esimerkkejä puoluevasemmiston ja siihen toivonsa laittavien epäonnistumisista ja petoksista on historia pullollaan viimeistään siitä lähtien kun demarit Saksassa 1914 äänestivät sodan puolesta. Lähihistorian ja nykypäivän esimerkkejä ei tarvitse myöskään kaukaa hakea. Suomesta mieleen tulee mm. Vasemmistoliiton lähteminen mukaan Jyrki Kataisen (kok.) oikeistohallitukseen 2011. Mutta enemmän kuin yksittäisistä poliittisista harha-askelista on kyse itseään toistavista kaavoista joka päiväisessä poliittisessa toiminnassa.

Päivän mittainen ”yleislakko” ei ole todellinen yleislakko ollenkaan, se on näytelmä. Hallituspoliitikkojen tai rasistien kutsuminen puhujiksi heitä vastustaviin mielenosoituksiin on käsittämätöntä, paitsi jos näkee politiikan enemmänkin pelinä kuin kamppailuna elämästä. Suomesssa harvemmin järjestetään mielenosoituksia, jotka tekisivät muuta kuin marssittaisivat ihmisiä paikasta A paikkaan B, usein kuuntelemaan poliitikkojen puheita. Jos joku mielenosoitus joskus pyrkii konkreettisesti saavuttamaan jotakin, se joko tuomitaan laajalti vasemmistoa myöten tai tukea sille ei ainakaan anneta. En suinkaan syytä suomalaista vasemmistoa tästä kaikesta, mutta nämä ovat hyviä paikallisia esimerkkejä tekstissä kuvatusta ilmiöstä.

Podemos, Sanders, Corbyn ja muut näyttäytyvät helposti politiikkaa uudella tavalla tekeviltä tahoilta, mutta todellisuudessa ne ovat pääasiassa samaa vasemmistolaista politiikkaa hieman eri paketissa. Jos jotain uutta yritetäänkin tehdä, politiikka ohjautuu usein helposti tutuille urille joko sisäisen tai ulkoisen paineen seurauksena. Vaikuttaa todella siltä, että Syrizasta ei ole opittu oikeastaan mitään. Vallalla tuntuu olevan vasemmiston keskuudessa ilmapiiri, jossa Syrizasta tai vastaavista aiemmista epäonnistumisista ei juurikaan puhuta; käyttäydytään kuin niitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan, saati että niillä olisi meille jotakin opetettavaa. Toivon että tovereinani pitämät, puoluepolitiikassa ja sen rajamailla toimivat vasemmistolaiset ja muut antikapitalistit, lukisivat tämän tekstin ja saisivat siitä jotakin ajateltavaa.

Tavassa jolla teemme politiikkaa on jotain pahasti pielessä ja tämä ilmiö ei rajoitu vain Yhdysvaltoihin tai Iso-Britanniaan, vaikka se saisikin niissä erilaisia muotoja ja erilaiset mittasuhteet. Tämä koskee myös suomalaista vasemmistoa ja sitä kautta meitä, joilla on vasemmiston kanssa yhteneviä tavoitteita ja suurilta osin jaettu maailmankuva. Yhdessä voimme saada aikaan muutosta, mutta sitä varten meidän on kaikkien kyettävä luopumaan huonoksi osoittautuneista strategioista ja taktiikoista. Vain tarkastelemalla näitä kriittisesti, voimme ylipäänsä selvittää itsellemme toiminnassamme ilmenevät kaavat ja ongelmat.


8752107280_5570aba5ce_o.jpg

Postmoderni vasemmisto ja uusliberalismin voittokulku

Vasemmisto ei ole onnistunut kunnolla vastustamaan saati pysäyttämään maailmanlaajuista, jo vuosikymmeniä jatkunutta ja 2007–2008 finanssikriisin myötä tuulta purjeisiinsa saanutta kurjistamispolitiikkaa. Mistä kiikastaa?

Syitä on tietenkin monia. Ei pidä väheksyä vallan ja omaisuuden epätasaista jakautumista turvaavien tahojen kykyjä vesittää ja pyyhkiä pois kamppailumme yleisestä tietoisuudesta (media) tai jos tämä ei riitä murskata ne voimalla (poliisi).

Kansainvälinen vasemmisto pelaa edellä mainittujen tahojen pussiin keskittymällä korostamaan omaa julkisuuskuvaansa sen sijaan, että se ottaisi osaa uusliberalismin (saati kapitalismin) vastaiseen karvaaseen kamppailuun. Vasemmiston ei tarvitse uskoa postmodernismiin, se on postmodernismia.

Vuosikymmeniä jatkunut maailmanlaajuinen uusliberalistisen politiikan nousu, ja erityisesti sen jatkuminen vuosien 2007–2008 finanssikriisin jälkeen, pakottaa meidät kysymään miksei se ole kohdannut voimakkaampaa vastarintaa?

Voisimme aloittaa pohdiskelun työväenluokan muuttuvasta rakenteesta, erityisesti niin kutsutussa lännessä, ja tämä olisi yksi ihan käypä lähtökohta. Mutta ei työväenluokkainen kapitalismin vastustus ole kokonaan hävinnyt lännessäkään, esimerkiksi Kreikassa on järjestetty viime vuosina useita yleislakkoja. Lisäksi mm. Yhdysvalloissa on viime vuosina nähty urbaaneissa kapinoissa palavia rakennuksia ja tuhottuja poliisiautoja vastauksena poliisin harjoittamaan mustien murhaamiseen. Monet osallistujista on sittemmin tuomittu mm. tuhopoltoista vuosien mittaisiin vankeusrangaistuksiin.

Ongelma ei siis ole että militantti vastarinta ei olisi mahdollista tai sitä ei olisi jo olemassa. Työväenluokkaiset ihmiset Yhdysvalloissa ovat osoittaneet suurta rohkeutta poliisin terrorin edessä ja Kreikassa kieltäytyneet jatkuvasti hyväksymästä aina vain lisää eurooppalaisen pääoman sanelemaa leikkauspolitiikkaa.

Parempi kysymyksenasettelu onkin, miksi juuri vasemmisto poliittisena liikkeenä ei ole onnistunut vastustamaan uusliberalismia?

Voimme vastata tähän kysymykseen useilla tavoilla. On olemassa ainakin yksi vastaus jokaista olemassa olevaa vasemmistoa kohden, mutta Syrizan kyvyttömyys vastustaa leikkauspolitiikkaa Kreikassa on hyvä paikka aloittaa. Ehkäpä ongelma piilee siinä, että vasemmisto ei ole niinkään epäonnistunut kapitalismin tai edes uusliberalismin vastustamisessa – ehkäpä se ei ole sitä edes todella yrittänyt.

Eikö Syrizan ollut tarkoitus olla vasemmistolaisten parlamentaristien liittouma vastauksena sosiaalidemokratian romahdukselle? Siltä tosiaankin alun perin näytti, varmaankin juuri kaikista eniten projektin osallistujille itselleen. Ja silti koko projekti lässähti kasaan kerralla ja näyttävästi, muuttuen kansainvälisen vasemmiston kärjestä kaikkea sitä vaivaavan symboliksi alle viikossa kesällä 2015.

Syrizan ja meidän sukupolvemme kansainvälisen vasemmiston h-hetki oli aikaisin aamulla 11.7.2015. Monet historiankertomukset tulevat varmaankin unohtamaan tämän yksityiskohdan vain yhtenä monista Kreikan parlamentin istunnoista, vaikka se onkin ehkä kaikista tärkein. Sinä hetkenä, vain päiviä ylivoimaisen leikkaus- ja kiristyspolitiikan kansanäänestyksessä hylänneen Oxi! (Ei!) –äänestystuloksen jälkeen, parlamentti päätti äänestää saman politiikan jatkamisen puolesta. 149 vasemmistopuolueen kansanedustajasta vain kaksi painoi äänestettäessä Oxi-nappulaa. Tämä oli hetki jota yhdenkään radikaalia yhteiskunnallista muutosta kaipaavan ei tulisi koskaan unohtaa, ellemme halua toistaa samoja epäonnistumisia uudestaan ja uudestaan.

On totta, että myöhemmin saman kuukauden aikana useampi kansanedustaja päätyi äänestämään leikkauspakettia vastaan, mutta 11. päivän farssia ei tulisi niin helposti unohtaa. Lyhyen hetken ajan kansainvälisen vasemmiston ongelman ydin oli selvästi näkyvillä.

Lyhyesti sanottuna: Syrizan edustajat olivat enemmän sitoutuneita mielikuvaan puolueestaan yhtenäisenä radikaalin vasemmiston liittoumana kuin he olivat valmiita oikeasti vastustamaan leikkauspolitiikkaa hetkenä, jolloin mahdollisuus tehdä niin tuijotti heitä silmiin. He kauhistuivat todellisuutta ja sen seurauksia, takertuen sen sijaan mielikuvaan siitä mitä he olivat rakentaneet. Tätä on postmoderni vasemmisto käytännössä.

Periksi antamattoman uusliberalismin edessä kansainvälinen vasemmisto päätti syleillä postmodernismia, ei niinkään teoriassa vaan käytännössä: Tyyli menee sisällön edelle ja kivalta tuntuvat feel good -hetket sekä näyttävät vasemmistojohtajat ovat kapitalistisen riiston vastustamisen karua todellisuutta tärkeämpiä. Postmoderni vasemmisto näkee itsensä keskeisessä roolissa historian suunnan muuttamisessa, mutta kun se löytää itsensä historiallisen kehityksen keskiöstä, historia muuttuukin yhtäkkiä eteeriseksi, muodottomaksi möykyksi, josta on turha yrittää ottaa selkoa. Historia vain tapahtuu, eikä suinkaan ole olemassa vaihtoehtoja siihen vaikuttamiseksi. Kun vasemmisto laitetaan kuskin paikalle, ei olekaan enää olemassa muita varteenotettavia vaihtoehtoja kuin passiivinen osallistuminen järjestelmään. Kaikki muu on yksinkertaisesti liian vaikeaa.

Postmoderni vasemmisto välttää rakentamasta oikeaa valtaa köyhien ja sorrettujen keskuudessa, keskittyen sen sijaan itseään mainostaviin spektaakkeleihin, jotka tuntuvat kamppailulta, mutta ovat usein täysin vailla sisältöä.

Postmoderni vasemmisto puhuu yhtä ja tekee toista, väittäen myöhemmin ettei koskaan ole mitään muuta sanonutkaan. Sanat ovat merkityksettömiä ja vailla suhdetta todellisuuteen. Postmoderni vasemmisto on irtaantunut todellisuudesta, koska se luo omaa todellisuuttaan. Postmoderni vasemmisto ei usko postmodernismiin. Se on postmodernismi.

Postmodernin vasemmiston materiaaliset juuret

Postmoderni vasemmisto ei ole seurausta jonkinlaisesta objektiivisen totuuden merkityksen laskusta. Päinvastoin, sillä on selkeä materiaalinen pohja ja muoto, josta se syntyy ja johon se on kahlittu. Tämä on kansalaisjärjestömalli tai aktivistijärjestömalli (eng. NGO eli non-governmental organization). Kasvavissa määrin erilaiset kansalais- ja aktivistijärjestöt ovat ottaneet vastuuta peruspalvelujen tarjoamisesta ihmisille, aikana jona uusliberaali politiikka tuhoaa tukijärjestelmiä ja muita perusturvaa tuottavia asioita. Kansalaisjärjestöjen rahat ovat usein peräisin yrityksiltä tai valtioilta saaduista lahjoituksista. Tämä organisaatiomalli ulottuu usein järjestöjen edunvalvonnan tai palvelujen tuottamisen lisäksi myös laajemmin koko vasemmistoon, siellä missä vasemmistolla on varaa ylläpitää vakituista infrastruktuuria ja palkata työntekijöitä. Rahansa lahjoituksina saavien järjestöjen ongelma on vallitsevan tilanteen haastaminen tavalla joka ei vaaranna tätä rahoitusta. Tämä yhtälö on osoittautunut mahdottomaksi ratkaista, joten monet kansalaisjärjestöt ovat päätyneet ylläpitämään kapitalismia sen haastamisen sijaan. Voimme havainnollistaa tätä muutamalla esimerkillä.

Rosa Luxemburg Stifnung on Berliinissä päämajaansa pitävä maailmanlaajuinen järjestöjen verkosto. Järjestö kunnioittaa Saksan sosialistiliikkeessä vaikuttanutta sekä sen reformismia ja imperialismia kritisoinutta puolalaista vallankumouksellista Rosa Luxemburgia. Luxemburgin reformistiset toverit tapattivat hänet myöhemmin vuonna 1919 päästyään valtaan. Rosa Luxemburg Stifnung on tämän kriittisen vallankumouksellisen nimissä tukenut mm. YK:ta ja juhlistanut Alexis Tsipraksen vaalivoittoa Kreikassa. Rosa Luxemburgin nimi on tässä yhteydessä käytännössä vain tapa haalia rahoitusta.

DeRay McKesson on aktivisti, joka nousi julkisuuteen Black Lives Matter –liikkeen ollessa nousujohteessa, erityisesti Fergusonissa, Missourissa. Vaikka hänet tunnetaan aktivistina, harva kykenee kuitenkaan osoittamaan mitä hän on saavuttanut twitterseuraajien ja valtamedian huomion lisäksi. McKesson oli kouluvirkailija, jolla on yhteyksiä opettajien ammattiliittoja heikentämään ja oikeistolaiseen koulureformiin pyrkivään Teach For America –järjestöön. McKesson erosi työstään ryhtyäkseen täyspäiväseksi aktivistiksi ja toimi yhteistyössä mm. demokraattien ja republikaanien kanssa järjestäen vaaliväittelyitä. Toisin sanottuna DeRay McKesson ei ole oikeasti vasemmistolainen militantti, vaikka ajoittain hän kyllä näyttää siltä. Ongelma on, että aktivistipiireissä on niin monta McKessonia että voi olla vaikeaa erottaa toisistaan ”aitoa” militanttia ja ”feikkiä” militanttia.

Joukko kansalaisjärjestöjä järjestivät jonkin aikaa sitten vuokralaisten oikeuksia käsittelevän konferenssin Oaklandissa, Kaliforniassa. Oakland on kaupunki, jossa kaksioiden vuokrat ovat säännöllisesti 2000 dollaria tai enemmän. Kaupunki, jossa pääasiassa mustista sekä latinoista koostuvat työväenluokkaiset köyhät ihmiset ajetaan pois asuinalueiltaan. Yksi konferenssia organisoivista järjestöistä oli vain vähän ennen konferenssia saanut Oaklandin kaupungilta 320 000 dollarin sopimuksen kaupungin vuokratyöläisiä koskevan ohjelman järjestämiseksi. Kyseinen ohjelma (Oakland Day Laborer Program) toimittaa matalapalkattua työvoimaa lukuisille työnantajille. Itse konferenssissa yksi puhujista julisti vihollisen olevan kapitalistinen järjestelmä kokonaisuudessaan, ei enempää eikä vähempää. Paikalla ollut Oaklandin hiljattain syrjäytetty pormestari Jean Quan, jolla on tiiviit suhteet tapahtuman järjestäjiin, ei räpäyttänyt silmääkään tällaisen julistuksen kuullessaan kuten ei varmasti kukaan muukaan paikalla ollut poliitikko. Oaklandin kaupungin päättäjät eivät välitä, sillä he tietävät että kyseessä on vain harhakuva radikalismista. Yksikään sellainen taho, joka saa kaupungilta 320 000 dollarin sopimuksen, ei aio vaarantaa niitä poliittisia liittolaisuuksia joiden turvin tämä raha on alun perin saatu. Aivan sama kuinka äänekkäästi he julistaisivat vastustavansa kapitalismia.

Vasemmisto on osa tätä samaa poliittista ja taloudellista ympäristöä, jota määrittää juuri tällainen etujärjestöjen harjoittama aktivismi. Kaikkien radikaalien ei tarvitse täysin alistua tälle järjestömallille, mutta heidän täytyy sopeutua tämän mallin mukaiseen aktivismiin saadakseen läpi omat reforminsa vaarantamatta rahoitustaan tai muita saamiaan hyötyjä. Lyhyesti sanottuna, mielikuva jostakin joka vaikuttaa vallankumouksellisesta, kuten Rosa Luxemburg tai kapinat poliisia vastaan, valjastetaan palvelemaan sellaisia tavoitteita, jotka ovat täysin yhteensopivia kapitalismin ja uusliberalistisen politiikan kanssa.

Postmodernin vasemmiston ei tarvitse ottaa rahaa Oaklandin kaupungilta. Sen täytyy vain nähdä tällainen aktivismi vallitsevaa järjestelmää haastavana toimintana, tunnistamatta sen vakavia puutteita. Miksi kukaan toimisi näin? Koska tällainen aktivismi on niin jännittävää! Koska kaikki muut tekevät sitä! Koska on kovin yksinäistä olla ainoa, joka sanoo että tässä on nyt jotain mätää. Joten kamppailun sijaan saamme performanssin kamppailusta.

Jokainen, joka on ollut paikalla Britannian Sosialistisen työväenpuolueen (Socialist Workers Party, SWP) avoimissa kokouksissa, on tietoinen tämän järjestön performatiivisista puolista. Epäonnistuttuaan vuosikymmenien olemassaolonsa aikana työväenpuolueen rakentamisessa, SWP:n on nyt luotava mielikuvaa itsestään työväenpuolueena. Muutenhan työläiset eivät liity sen jäseniksi! Kun kokoukset päättyvät Työväki yhdessä, ei koskaan tule häviämään! -huutoihin, on epäselvää kenelle tämä huutelu on suunnattu. Paikalla ei ole pomoja tai kapitalisteja, joten huuto on varmaankin suunnattu yleisössä oleville työläisille tai ehkä sen on vain tarkoitus muistuttaa puoluetta itseään omistautumisestaan työväenluokalle. Omistautumisen puutteesta ei SWP:n toiminnassa tosiaan ole kyse, vaan siitä että tämä omistautuminen on performanssi. Sen sijaan että he rakentaisivat työväenpuoluetta, he esittävät sellaista ja toivovat että työläiset seuraavat perästä.

Postmoderni vasemmisto on vasemmiston jäljitelmä kaikkine iskulauseineen, banderolleineen ja muine kapinallisen vasemmiston tunnusmerkkeineen, ilman todellista kapinan kipinääkään. Se jäljittelee kamppailua, paistattelee sen mielikuvissa ja sitten ihmettelee, miksei koskaan saavuta merkittäviä voittoja. Voittaminen on tietysti mahdotonta, jos mitään todellista taistelua ei ole ollutkaan. Useimmiten vasemmiston kamppailut päättyvät häviöön, joten postmoderni vasemmisto hyväksyy karun todellisuuden sijaan onnellisen illuusion. Monet sorretut ja muuten heikommassa asemassa olevat ihmiset eivät voi tehdä tällaista valintaa, heidän täytyy oikeasti elää tässä todellisuudessa. Mutta postmoderni vasemmisto ei elä samassa maailmassa, joten tämä ei ole sille ongelma.

Postmodernit kansanliikkeet

Arun Gupta kuvasi vuoden 2014 ilmastomarssia (People’s Climate March) näyttäväksi tyylin voitoksi yli sisällön. Gupta huomautti että marssilla ”ei ollut vaatimuksia, ei kohteita, ei vihollista. Järjestäjätahot myönsivät että pankkiirien kannustaminen mukaan marssiin oli sama kuin pyytäisi Blackwater-yhtiön palkkasotilaita mukaan sodan vastaiselle marssille. Ainoa yhtenäisyys on raha.”

Miten satojen tuhansien ihmisten marssista voi tulla niin voimaton? Siten, että sen järjestäjinä toimivat rahoitukseensa ja julkisuuskuvansa vaalimiseen sitoutuneet järjestöt. Tätä varten riittää pelkkä mielikuva massiivisesta marssista, tunne siitä, että tehdään jotain. Se, että tämä ei millään muotoa riitä kyseessä olevan ongelman ratkaisemiseksi (eli planeetan pelastamiseksi kapitalismilta) ei ole vakava ongelma, jos todellinen tavoitteesi on lahjoitusten saaminen, kirjojen myyminen ja puhujatilaisuuksien sopiminen. Toisin sanoen tämä kaikki ei ole kamppailua, vaan kamppailun mielikuvaa käyttävää markkinointia. Kyseessä on pelkkä simulaatio.

Tai, kuten Gupta tätä logiikkaa kuvailee:

Brändäys. Siten ilmastokriisi tullaan ratkaisemaan. Elämme postmodernien kansanliikkeiden aikakautta. Mielikuva (ei ideologia) on tärkein ja se muokkaa todellisuutta. Markkinointi ja PR määrittelevät taktiikan, viestinnän, järjestäytymisen ja strategian.”

Yksi selkeimmistä tämän hetkisistä esimerkeistä on Fight for Fifteen –kampanja, erityisesti koko maan tasolla (suom. huom. Fight for Fifteen on 15 dollarin minimipalkkaa pikaruoka-alalle vaativa Yhdysvaltalainen kampanja). Kampanja on johtanut tuhannet alipalkatut pikaruokaloiden työntekijät lakkoihin työnantajiaan vastaan. Vai onko? Yksi osallistuja kuvasi kokemustaan seuraavasti: ”Olen osallistunut Miamissa Fight for $15 mielenosoituksiin, joissa suurin osa osallistujista oli maksettuja aktivisteja; kansalaisjärjestöjen työntekijöitä ja ammattiliittojen organisaattoreita rekrytoimassa uusia jäseniä.” Monet näihin mielenosoituksiin, työnseisauksiin ja lakkoihin osallistuneet ovat katsoneet ympärilleen ja kysyneet, kuka täällä oikeastaan lakkoilee? Mukana on ehdottomasti ihmisiä, jotka riskeeraavat työpaikkansa osallistuakseen, mutta monissa tapauksissa sadat näihin ”lakkoihin” osallistuvat ovat vain sen idean tukijoita että alipalkattujen pitäisi lakkoilla. Lakkoilevat työntekijät ovat harvassa ja heistä kourallinen on asetettu toimimaan kampanjan julkisina kasvoina.

Jane Macalevy on SEIU:n (Service Employee’s International Union eli Palvelualojen työntekijöiden kansainvälinen liitto) entinen työntekijä. SEIU pyörittää Fight for Fifteen –kampanjaa, mutta pääasiassa hiljaa taustalla säilyttääkseen mielikuvan työntekijöiden johtamasta kamppailusta. Macalevy on kuvannut sitä, millaisesta kampanjasta todella on kyse: ”Ongelma on, että Fight for Fifteen –kampanjalla ei ole ollenkaan syvyyttä. Kutsumme sitä Berlin Rosen –kampanjaksi. Berlin Rosen on yritys, jolle SEIU on maksanut 50-70 miljoonaa dollaria luodakseen sosiaalisen median kautta mielikuvan laajasta liikkeestä.”

Berlin Rosen on PR-yritys, joka on SEIU:n kampanjan lisäksi työskennellyt mm. New Yorkin pormestarille ja oli osallinen Detroitin konkurssiin, siis uusliberalistisen politiikan ytimessä. Saman yrityksen on lisäksi palkannut UAW (United Auto Workers eli autoteollisuuden työntekijöitä edustava ammattiliitto) taivuttelemaan Chryslerin työntekijät hyväksymään uuden sopimuksen kaksiportaisesta palkkajärjestelmästä, työntekijöiden torjuttua aiemman vastaavan sopimuksen riittämättömänä. Näissä tapauksissa postmoderni aktivismi ja uusliberalismi ovat käytännössä yksi ja sama. Berlin Rosen osoittaa että postmoderneissa kansanliikkeissäkin on rahaa tahkottavana.

SEIU on sittemmin antanut tukensa Hillary Clintonille, joka ei kannata 15 dollarin minimipalkkaa. Viimeisin Fight for Fifteen –kampanjan lakko päättyi kehotuksiin saapua vaaliuurnille 2016 presidentinvaaleissa – voimme kuvitella ketä äänestämään – ja kampanjan tunnuslause muutettiin muotoon ”Tule hakemaan ääneni” (eng. Come Get My Vote). Toisinsanottuna liikettä ohjataan avoimesti osaksi Demokraattien (Democratic Party) vaalikampanjaa. Työläisten maanlaajuinen kapina parempien olojen puolesta ei historiallisesti ole mennyt ihan näin, mutta juuri tältä voisi näyttää jäljitelmä tällaisesta kapinasta.

Richard Seymour on kuvannut tällaista sisällöltään tyhjää, mutta kivalta tuntuvaa aktivismia. Siinä tarve tuntea vastustavansa uusliberalismin kauhuja menee sen edelle, että oikeasti mietittäisiin mitä voidaan tehdä näiden kauhujen pysäyttämiseksi. Miksi kysyä vaikeita kysymyksiä, kun tuntuu niin kivalta olla vihdoinkin marssimassa pahaa vastaan?

Seymour kirjoittaa: ”Se oli todella riemukas tilaisuus. Ihmiset parveilivat kaduille, jotka olivat juuri ja juuri tarpeeksi leveät mahduttamaan kaikki kävelemään yhdessä, huutaen iskulauseita ja laulaen iloisen uhmakkaasti. Ne jotka kutsuvat tällaisia tapahtumia tylsiksi ovat itse asiassa väärässä ja antavat itsestään mielikuvan poliittisten jännitysnäytelmien metsästäjinä. Meillä kaikilla oli suorastaan ihanaa! Ja juuri siinä piilee ongelma.

Minimivaatimus tietoisuudelle vasemmiston keskuudessa on ymmärrys siitä, että tämän mielenosoituksen olemassaolo itsessään on todiste viiden vuoden mittaisesta katastrofaalisesta epäonnistumisesta. Siinä on jotakin tyrmistyttävän nurinkurista vasemmiston marssiessa hilpeästi kuin kopioiden jotakin aiempaa menestystä samalla, kun suremme tämän päivän tappioita ja uhreja. Tämä luo mielikuvan, että emme ole tosissamme. Se luo mielikuvaa, että mieluummin kuin ravisuttaa maailman peruspilareita haluamme vain käydä ulkona syömässä jäätelöt ja mennä takaisin kotiin.”

Se mitä Seymour kuvaa on selkeästi esillä postmodernin aktivismin huippuhetkenä 15.2.2003, kun ihmiset ympäri maailman marssivat Irakin sotaa vastaan mahdollisesti historian suurimmissa mielenosoituksissa. Miljoonat ihmiset virtasivat kaduille ja monille tämä oli heidän elämänsä voimaannuttavin hetki. Ja kuinka vähän voimaa näissä mielenosoituksissa oikeasti olikaan! Miljoonilla yhdessä on tietysti käytännössä suunnattomat voimavarat, mutta ei siinä tapauksessa jos me vain seisomme kadulla kantaen kylttejä joissa vastustetaan sotaa. Postmodernin vasemmiston voi vieläkin toisinaan kuulla puhuvan siitä, kuinka me melkein pysäytimme Irakin sodan. Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta, mutta postmoderni vasemmisto ei vaivaa päätään liiaksi todellisuudella.

Kaikkien kuolleiden sukupolvien perinteet kummittelevat elävien aivoissa kuin painajaiset” kirjoitti Karl Marx tekstissään 18th Brumaire of Louis Bonaparte. Tässä tapauksessa on kyse ennemminkin päiväunesta kuin painajaisista, kamppailun fantasiasta, joka sisältää kaiken tutun kapinallisen kuvaston ilman tippaakaan sen sisällöstä. Jos tämä on se mihin pystymme, olemme täysin hukassa.

Jotkut ovat painineet tuon 2003 helmikuun 15. päivän esille tuoman ongelman kanssa viimeisen vuosikymmenen. Toiset ovat täysin tyytyväisiä toistaessaan tuota samaa kaavaa uudelleen ja uudelleen, sillä se auttaa heitä myymään kirjoja, pääsemään puhujiksi erilaisiin tapahtumiin rekrytoimaan ihmisiä järjestöihinsä ja haalimaan rahoitusta. Nämä kaavat voivat toistua loputtomasti, sillä ne ovat täysin yhteen sovitettavia kapitalistisen järjestelmän kanssa. On mahdollista luoda itselleen mukava ura ja elämäntyyli jonkin sortin vallankumouksellisena, kunhan pysyy postmodernin vasemmiston (ja kapitalismin) asettamissa raameissa.

Syrizan postmoderni uusliberalismi

Jos elämme harhakuvien aikakautta, niin Syrizan nousun täytyy olla toiseksi viimeinen harha. Syriza-kupla on puhkaistu ja meidät on kaikki vedetty takaisin todellisuuteen. Ikävää, mutta ei yllättävää. Syrizan hyväksyttyä leikkauspolitiikan, puolueen hallituksen entinen jäsen Sathis Kouvelakis on kirjoittanut entisestä puolueestaan useamman ruumiinavauksen. Eräässä harvinaisen paljastavassa lausunnossa Kouvelakis toteaa kuinka monet Syrizan peliliikkeistä ovat päinvastaisia kuin mitä yksikään radikaali vasemmistolainen voisi hyväksyä.

Kouvelakis kirjoittaa muun muassa helmikuun 20. päivän 2015 päätöksestä jatkaa Kreikalle pakotettua tukipakettia ehtoineen seuraavasti:

Päätöksen ensimmäinen ja merkittävin välitön seuraus oli kansanliikkeen halvaantuminen ja sen optimismin sekä militantin vastarinnan tuhoaminen, jotka olivat saaneet tuulta purjeisiinsa Syrizan vaalivoitosta 25.1.2015. Tämä kansanliikkeiden jarruttaminen ei ollut seurausta jostakin hallituksen strategiasta, joka alkoi tammikuun 25. tai helmikuun 20. päivä. Kyse on jostakin, joka kuului Syrizan strategiaan jo entuudestaan.”

Tämä on juuri päinvastaista kuin mitä oli tarkoitus tapahtua. Mutta julkisivua oli ylläpidettävä. Kouvelakis huomauttaa Syrizan sisäisen demokratian nopeasta rappeutumisesta vuoden 2015 vaaleja edeltäneen parin vuoden aikana.

Mitä näimme rakennettavan vuoden 2012 kesäkuusta eteenpäin – askel askeleelta, mutta järjestelmällisesti – oli kasvavissa määrin johtajakeskeinen ja keskusjohtoinen puolue, joka erkaantui jäsenistönsä tahdosta ja toiminnasta.”

Minkään tästä ei pitäisi olla yllättävää. Nämä ovat parlamentaarisen strategian entuudestaan hyvin tunnettuja seurauksia, joista monet vasemmistolaiset ovat olleet tietoisia jo yli 100 vuotta, aina eurooppalaisen sosiaalidemokratian antauduttua sodalle vuonna 1914. Sama kaava on toistunut useasti tuon vuoden jälkeen. Ja kuitenkin monet innokkaat vasemmistolaiset, marxistit ja jopa jotkin anarkistit ympäri maailmaa katsoivat Syrizaa kuin se olisi jotakin erilaista. Mutta se oli vain harhakuva erilaisuudesta. Loppujen lopuksi kyseessä oli sama parlamentaarinen strategia kuin ennenkin. Kuitenkin sen ajatuksen vetovoima, että nämä sisukkaat marxilaiset älyköt ja aktivistit voisivat asettua eurooppalaisten taloudellisten voimien tielle, oli liian vetovoimainen. Syrizassa kansainvälinen vasemmisto näki itsensä, eikä kyennyt kuvittelemaan, että myös tällä kertaa se romahtaisi kuten ennenkin.

Ongelma on, että tällaiset strategiat vetoavat erityisesti tietynlaisissa yhteiskunnallisissa asemissa oleviin vasemmistolaisiin, tarkemmin sanottuna intellektuelleihin ja kansalaisjärjestöjen johtoon – mukaan luettuna ne, jotka ovat uransa aikana puhuneet vaaleihin osallistumisen rajoista. Vaalimenestyksen viehätys on yksinkertaisesti näille vasemmistolaisille liian suuri vastustettavaksi.

Tuon heinäkuun 11. päivän 2015 jälkeen ei yksikään vakavasti otettava vasemmistolainen voi enää uskoa vasemmistojohtajien lupauksia sellaisinaan. Emme yksinkertaisesti voi ottaa itseämme vakavasti jos jatkamme teeskentelyä ja luotamme itseriittoisten ja itsensä nimittäneiden johtajien yleviin lupauksiin. Kuitenkin tämä on juuri sitä, miten postmoderni vasemmisto tulee jatkossakin toimimaan vakuutelleen samalla, ettei tämä seuraava projekti ole uusi Syriza, vaikka jotain samankaltaista lähes varmasti lupailtiin myös Syrizasta itsestään.

Kreikassa on järjestetty tusinoittain yleislakkoja viimeisten muutaman vuoden aikana ja jotkut jopa ennustivat, että työväki nousisi kapinaan Syrizan myytyä periaatteensa. Heinäkuun 15. päivänä 2015, Syrizan hyväksyttyä ensimmäisen uuden leikkauspaketin, järjestettiin julkisen puolen työntekijöiden päivänmittainen yleislakko. Yllättäen, tällä lakolla ei tuntunut olevan minkäänlaista vaikutusta hallituksen toimintaan. ”Kamppailu on nyt käynnissä,” ilmoitti yksi henkeäsalpaava kommentti julistaessaan lakon alkavan. ”Se ei ole tauolla: varjonyrkkeilyn aika on nyt ohitse.” Lakko tuli ja meni, mutta varjonyrkkeily jatkui.

Jäämme pohtimaan kykenevätkö työläiset ylipäänsä haastamaan omia hallituksiaan, jos yleislakkokaan ei kykene muuttamaan historian suuntaa. On tietysti olemassa vaihtoehtoinenkin selitys. Ainakin osa näistä yleislakoista on ollut vain todellisen yleislakon jäljitelmiä, simulaatioita jotka on liittojen johtajien toimesta laitettu päälle ja pois päältä ilman, jotta ne eivät olisi aiheuttaneet sen vakavampaa häiriöitä kuin keskeyttäneet työt päiväksi.

Jos emme osaa erottaa simulaatiota ja todellisuutta toisistaan, on vaarana että terve pessimismi kamppailujen mahdollisuuksista muuttuu täydelliseksi lamaannukseksi, kun emme enää usko työtaisteluilla voivan saavuttaa yhtään mitään.

Simulaatio törmää todellisuuteen

Sosiaalidemokratian romahdus vaati tilalleen uuden toimijan ja Kreikassa tuolle paikalle astui Syriza, vakuuttaen kaikille aikovansa haastaa finanssialan vallan Euroopassa. Ympäri maailmaa sosiaalidemokratian vuosikymmenien epäonnistumisen ja laimentumisen tarkoin havainnoineet ihmiset uskoivat yhtäkkiä, että tämä nimenomainen reformistinen ja parlamentaarinen projekti tulisi onnistumaan!

Voi toisinaan vaikuttaa mahdottomalta erottaa totuus ja valhe tai simulaatio ja todellisuus toisistaan. Mutta me emme elä postmodernissa maailmassa. Me vain elämme maailmassa, jossa niin monet vasemmistolaiset käyttäytyvät avain kuten eläisimme. Joka tapauksessa nämä simulaatiot ja jäljitelmät törmäävät aina lopulta todellisuuteen ja aina tällöin postmodernin vasemmiston epäonnistumiset ja riittämättömyys ovat kaikkien nähtävissä. Aina ennen pitkää taas yksi Ferguson tai Baltimore tai jokin muu paikka kapinoi, ja postmodernin vasemmiston merkityksettömyys vastarinnan synnyttämiselle paljastuu.

Jos tästä kuopasta on tietä pois, se on tämän koko näytelmän ja jäljitelmien hylkääminen todellisuuteen perustuvan vastarinnan hyväksi. Hyvän mielen hetkelliset ja ontot voitot, ylenpalttiset kokoukset, marssit ja huudot, voivat hyvinkin olla vain esteenä oman todellisuuteen perustuvan valtamme rakentamiselle. Rohkea vastarinta ja valtion harjoittamat sortotoimet, eivätkä vaalikampanjat, muuttavat luokan voimaksi joka voi uhata asioiden vallitsevaa tilaa.

Jos kansanliikkeet eivät suoraan vahingoita ja vaikeuta vallassa olevien toimintaa, sen sijaan että vain asettavat nämä hieman noloon asemaan; jos kansanliikkeet eivät voimauta riistettyjä ja sorrettuja, vaan ainoastaan saavat heidät hetkellisesti liikkeelle; tällöin käytetty strategia ei ole vaivansa väärti.

Toisin sanottuna: jos se vain tuntuu hyvältä, älä tee sitä.

Saatamme joutua ponnistelemaan paljastaaksemme itsellemme harhakuvat omalta näköalapaikaltamme katsottuna. Epäilemättä löydämme itsemme edelleen usein luokkasodan vallihaudoista vain huomataksemme että joku puoskari on vetänyt meidät mukaan johonkin itse ohjaamaansa näytelmään. Tämä tulee jatkumaan niin kauan, kun uusliberaali kapitalismi tarjoaa näille puoskareille uramahdollisuuksia.

Tarve tämän julkisivun hajottamiselle on siis kova, jotta emme enää sallisi näitä valheellisen vastarinnan projekteja. Tulevat syrizat tulevat valittamaan, että toimimme tavalla joka on vahingollinen heidän poliittiselle projektilleen. Ja juuri tämän on oltava tarkoituksemme.

Scott Jay

Alkuperäinen teksti on julkaistu englanniksi 5. tammikuutta 2016 Libcom.org –sivustolla otsikolla ”The postmodern left and the success of neoliberalism”. Käännöksestä kiitos sen Toimitus-kollektiviille lähettäneelle Petteri Keltterille.

Käytettyä sanastoa:

postmoderni = jotakin modernin ajan jälkeen tulevaa ja jollakin olennaisella tavalla erilaista ja nykypäivän muovaamaa; moderni aika lasketaan alkavaksi jo 1600-luvulta renesanssista, mutta usein sillä viitataan keskustelussa aikaan noin 1800-luvulta teollisesta vallankumouksesta 1900-luvun loppuun; postmodernismi on myös yhdistetty etenkin ranskalaiseen filosofiaan, joka suhtautuu kriittisesti ns. ”moderniin” filosofiaan ja ajattelutapaan

uusliberalismi tai neoliberalismi = wikipedian mukaan: ”1940-luvulla syntynyt talouspoliittinen suuntaus, jonka mukaan yksityinen omistusoikeus, vapaat markkinat ja vapaakauppa edistävät parhaiten ihmisten hyvinvointia”

työväenluokka, työväki, työläiset = minun itseni allekirjoittaman laajan määritelmän mukaan työväenluokkaan kuuluvat kaikki, jotka joutuvat myymään aikaansa ja työvoimaansa selvitäkseen hengissä

militantti = taistelunhaluinen ja aktiivinen, yleensä johonkin poliittiseen ideologiaan tai tavoitteeseen liittyen

parlamentaristi = parlamentarismi on eduskuntaan tai vastaavanlaiseen edustuslaitokseen perustuvaa päätöksentekoa, parlamentaristi on joku joka uskoo ja/tai osallistuu tälläiseen edustukselliseen politiikkaan

materiaalinen = aineellinen; materialismilla viitataan ajatusmalliin, jonka mukaan kaikki voidaan selittää aineellisista, fyysisistä tosiasioista lähtien

infrastruktuuri = kaikki ne perusrakenteet, jotka mahdollistavat yhteisön tai yhteiskunnan toimimisen tietyllä tapaa; tiet, raiteet, sähköverkot, satamat, sairaalat, koulut jne.

imperialismi = valtion pyrkimys laajentaa valtaansa, väkivalloin tai muilla pakkokeinoilla ja keinottelulla, omaa aluettaan laajemmalle vrt. suurvaltapolitiikka

Rosa Luxemburg = puolalaisjuutalainen sosialisti ja kommunisti, joka kritisoi aikansa sosiaalidemokraatteja mm. reformismista

reformismi = usko siihen, että muutos saavutetaan parhaiten asteittaisten reformien eli uudistusten kautta, vrt. vallankumouksellisuus

performatiivisuus = tässä yhteydessä jonkin roolin taikka ideologian omaksuminen ja esittäminen siten, ettei kuitenkin itse todella toimi omaksumansa roolin/ideologian mukaan

Lue myös:

Mainokset
%d bloggers like this: