Palavista barrikadeista ja poliittisista palomuureista

nostkilla

Palavista barrikadeista ja poliittisista palomuureista

Pakolliset pohdinnat Hampurin G20-kokouksen jälkeen

Taas on se aika, kun jotain tapahtuu ja keskusteluja hallitsee järkytys tilanteista, joita poliisi ei kyennyt hallitsemaan. Hämmennyksen tilaa seuraavat joko kohonneet palomuurit yhteiskunnallista muutosta vastaan tai tärkeät murtumat. Vaikka turhauttaa, niin aloitetaanpa silti alusta. Olemmehan Suomessa, missä historia on muovannut varsin maltillisen ilmapiirin ja auktoriteetin uhmaaminen on itsessään vaarallinen asia motiiveista riippumatta.

Palavista barrikadeista

Kolmen päivän aikana Hampurissa tapahtui paljon. Shoppailualueella tuhottiin kapitalistista järjestystä ylläpitävää infrastruktuuria, kuten autoja ja kauppoja, ja normaalius katkaistiin. Muutamaan päivään arki ei sujunut kapitalistisen logiikan mukaisesti. Tilaa otettiin haltuun rakentamalla barrikadeja, jotka toimivat tehokkaammin palaessaan. Kiviä heitettiin kohti poliisijoukkoja, jotka pyrkivät palauttamaan tilan takaisin normaaliuteen. Kauppojen ryöstely tuskin oli kenenkään valmiissa suunnitelmissa, se vain tapahtui koska tila oli vapaa. Ryöstetyt kaupat kuuluivat ketjuihin. Pienyrittäjien liikkeisiin ei kajottu. Kapitalismi, joka määrittelee rahalla mahdollisuuksien ja kokemusten rajat, ei ollut voimassa niinä tunteina, jolloin poliisi ei kyennyt toimimaan. Poliisin liikkumista häiritsivät monenlaiset ihmiset lukuisilla keinoilla: ”tavalliset ihmiset”, jotka halusivat olla vastavoima valtion väkivaltakoneistolle, joka toimeenpanee epäoikeudenmukaisuutta pakkokäännytyksistä ruokaa varastavien köyhien kurittamiseen. Kriittinen pyöräkulkue tukki tien poliiseilta, jotka pyrkivät barrikadeille. Eläkeläiset avasivat ovensa turvapaikoiksi mellakoitsijoille, ja keski-ikäiset naapurit toivottivat terasseilta antoisia elämyksiä mustiin pukeutuneille turisteille. Kun ihmiset kokoontuivat yön tunteina kaduille juhlimaan, tunnelma muistutti itseasiassa kansannousua. Se oli kurkistus yhteen mahdolliseen tulevaisuuteen.

Mellakka voi tarkoittaa montaa eri asiaa. Yhteinen nimittäjä voisi olla, että väkijoukko tekee jotain laitonta, johon mellakkavarusteinen poliisi vastaa väkivallalla, mihin vastataan samalla metodilla. Mellakointia tai suoraa toiminta laajemmin voidaan käyttää myös pahaan, mutta se ei millään tavalla voi tarkoittaa, ettei sitä voisi ja pitäisi käyttää hyvään. Mellakka syntyy kun ylitetään massana sallitun toiminnan raja, ja poliisi yrittää estää asian. Pyhäjoella ei syntynyt kesällä 2015 mellakkaa, koska poliisi antoi ydinvoiman vastaisen protestileirin jatkua alueella, joka yhtiön mielestä oli sen työmaa-aluetta. Keväällä 2016 poliisi halusi lopettaa protestileirin, jota yritettiin puolustaa heittämällä kiviä mellakkavarusteisia poliiseja vastaan, ja tässä yhteydessä paloi myös poliisiauto. Tämä oli käytännössä hetken mellakka.

Joskus tehdään erottelu ”poliittisen mellakan” ja ”lähiömellakan” välille, joista ensimmäinen halutaan nähdä jotenkin oikeutetumpana ja strategisempana. Toisten mielestä taas vain spontaani kadulla räjähtänyt täysin organisoimaton mellakka on oikea ja oikeutettu, eivätkä poliittiset yhteenliittymät saisi viedä mellakointia ”osattomilta”. En ole kummankaan väittämän kanssa samaa mieltä, mutta kauneinta on tila, jossa edelliset luokittelut yhdistyvät. Näin kävi siinä vaiheessa kun Schanzen kortteleissa autonomien ja anarkistien barrikoimilla kaduilla naapuruston nuoret hakivat kaupoista kerrankin kaikkea sitä mihin normaalisti ei ole varaa. Protesti ei jäänyt ulkopuolisten ”ammattilaisten” performanssiksi, mutta toisaalta oli mahdotonta puhua vain teineistä, joiden tekemisillä ei olisi poliittista ulottuvuutta. Niin sataman blokkaus kuin aineellisten halujen tyydyttäminen ilman normaalisti vaadittua rahaa olivat iskuja kapitalistista järjestystä kohtaan. Uusien spontaanien toimijoiden mukaantulo tarkoittaa myös amatöörimäisiä ilmiöitä, kuten valvontakameroille näyttäytymistä ilman maskeja ja ehkä vähän kyseenalaisempiakin kohteita iskuille. Toisaalta puhdasoppinen ammattimellakointi, joka ei saa kosketusta ympäristöönsä ei voi kasvaa, eikä se tarjoa mitään muille kuin itselleen. Toki etiikasta ja turvallisuudesta kommunikoiminen on toivottavaa uusien toimijoiden kanssa, mutta kaikkea ei voi kontrolloida, ei varsinkaan mellakkaa.

.. ja poliittisista palomuureista

Mellakkauutisoinnin lukeminen vaatii kriittisyyttä ja varovaisuutta. Mellakka on eskaloitunut poliittinen konflikti, ja siitä tiedottaminen on osa sodankäyntiä. Tarinan määrittelee yleensä poliisi, tosin mieluiten kertojaksi halutaan ”aktivisti”, joka toistaa tarinaa, jonka valtaeliitti ja poliisi kertoisivat. Tätä voi verrata tilanteeseen, jossa rodullistettu muslimeja haukkuva muslimi on tehokkaampi propagandaväline kuin valkoinen ei-muslimi, joka on helpompi ymmärtää rasistiksi. Tässä roolissa mellakoita paheksuva järjestöaktivisti on aarre valtakoneistolle. Mellakka kuvataan järjettömäksi hyökkäykseksi yhteisöjä ja muita aktivisteja vastaan. Mellakka mystisesti pilaa kaiken mitä muut tavoittelevat

Hallinnan taktiikka on lyhykäisyydessään seuraava:  shokeeraa tiedottamalla mellakoivista hirviöistä –> ohjaa ”kriittiset massat” radikaaleja vastaan → jatkossakin nämä massat toimivat palomuureina estämässä vastarinnan laajenemista.

Tällä tavoin laajempia liikkeitä ei pääse syntymään, tai jos niitä kuitenkin syntyy, niin ne pitävät itsensä kurissa eristämällä kaiken poliittisesti vaarallisen keskuudestaan. Kun ei haluta ”huonoa mediaa”, annetaan median valvonnan korvata esteettisesti rumemmat mellakkapoliisit kaduilta pitämästä järjestystä. Samalla voidaan itsetyytyväisenä pitää kiinni demokratian illuusiosta. Poliisi ei hakkaa meitä kaduilla, koska me pidämme itse huolta, ettei vastarinnan yrityksiä pääse tapahtumaan.

Puolueet ja kansalaisjärjestöt ovat riippuvaisia median tuottamasta imagosta, joka vaikuttaa äänestäjiin ja rahoittajiin. Ne ovat rakenteellisista syistä kilteiksi pakotettuja niin kauan, kunnes ovat varmoja, että yhteiskunnallinen ilmapiiri on tarpeeksi kapinallista, jotta on turvallista ottaa radikaalimpia askeleita.1 Tämän vuoksi ”radikaalit”, jotka toimivat vakiintuneissa instituutiossa, ampuvat jalkansa tohjoksi aina kun tapahtuu leimahdus, jonka kasvamisen tarpeellisuuden he sydämessään hyvin ymmärtävät mutta jota ne päätyvät asemissaan sammuttamaan. Instituutionaalisiin järjestöihin sidoksissa olevat kansanliikkeet painivat samojen kysymysten kanssa. Kuitenkaan mikään ei varsinaisesti pakota ketään tuomitsemaan ja tukahduttamaan mainituista rajoitteista vapaita autonomisia liikkeitä.

Oikeistotrollit on oikeistotrolleja. Karmeimpia argumentteja ovat muodossa tai toisessa lausutut Ei saa antaa äärioikeistolle mitään, mitä he voisivat käyttää meitä vastaan!– perustelut. Minkä takia vasemmiston pitäisi antaa äärioikeistolle valta määritellä vasemmiston toiminta ja strategiat? Ketä oikeasti kiinnostaa millä Hommafoorumilla mässäillään? ”Paremman väkivallan” puolustajat! on koulukiusausmainen fraasi, joka soi kiusatun vasemmiston painajaisissa. Kyllä, on olemassa parempaa väkivaltaa. Väkivalta on vallankäytön muoto, jolla yleensä sorretaan sorrettuja, joskus harvoin hyökätään sortajaa vastaan.

Jos ei hyväksy vastarintaa, ei voi valittaa.

Jos edelleen kokee, että maailmasta ja omasta yhteiskunnasta löytyy vain pari pientä epäkohtaa, on luontevaa uskoa, että institutionaalisia kanavia pitkin on mahdollista saavuttaa muutoksia tarpeeksi kauan puurtamalla. Tämä lienee totta. Jos taas katsoo samaan aikaan ekologista katastrofia ja sosiaalisen epätasa-arvoisuuden kasvamista militarisoituvassa ja yhä totalitaarisempia valtiomuotoja synnyttävässä maailmassa, on mahdotonta suunnitella ammattimaista kampanjaa, jolla saavuttaa parempi tila. Silloin todennäköisemmin törmää syvällisempiin systeemitason ongelmiin, ja kamppailun logiikka näyttää toisenlaiselta. Silloin koko järjestystä uhmaavan liikkeen luominen tuntuu tarkoituksenmukaisemmalta. Vain nykyisyyden lamaannuttamisen kautta voidaan päästä uuteen tilaan.

En tarkoita etteikö yksittäisiin kysymyksiin, kuten metsähakkuisiin kannattaisi syventyä, mutta jos kamppailun näkee osana globaalia vastarintaa, sen ei ole syytä eikä mieltä tuomita ydinvoimahankkeeseen kohdistuvaa sabotaasia. Jos näkee leikkauspolitiikan Suomessa osana globaalia talouspolitiikkaa, tulisi Hampurissa heitetyt kivet nähdä osana omaa kamppailua, vaikka kyse olisi eri tilasta ja taktiikasta, joka ei tuntuisi itselleen mielekkäältä. Jos hahmottaa ongelmaksi globaalin kapitalismin, on mielekästä iloita kaikesta vastarinnasta, joka järjestystä uhmaa suunnalla tai toisella. Marginaaleja syyttävä ja niitä vastaan hyökkäävä fasismi ei tietenkään kuulu tähän palettiin, vaan on ennemmin nykyjärjestystä turvaava ja vahvistava lisäosa, joka kanavoi turhautumista viattomia kohtaan ja tekee epävirallisesti poliisin töitä hyökätessään vasemmistoa vastaan.2

Suomessa aktivismia ja liikkeitä hallitsee kiltteys ja legalismi, usko toiminnan laillisuuden tärkeyteen. Ympäristöliikkeessä maailman tilasta ollaan laajasti tietoisia, mutta useimmiten ongelmiin vastataan muokkaamalla elämäntapaa omien ihanteiden mukaiseksi, olettaen ehkä muidenkin seuraavan esimerkkiä. Uusia tapoja olla ja elää toki tarvitaan, mutta jos ne itsessään nähdään tienä uudenlaiseen tilaan, sivuutetaan kokonaan rakenteet, jotka nykytilaa ylläpitävät. Ehkä tästä harhasta vapautumisen tekisi helpommaksi ymmärtää tarve hyökätä isoja toimijoita vastaan ja jättää maitokahvin käyttäjät vähemmälle huomiolle.

Monet sosiaalisia kysymyksiä pohdiskelevat ovat ehkä vielä pahemmin hukassa.3 Vetoomukset ja marssit seuraavat toisiaan, kunnes lopulta laantuvat, kun käy selväksi etteivät rakot jalkapohjissa yksin muuta politiikkaa. Kaikkea konfrontatiivisempaa vältetään leimautumista peläten ja samaan aikaan päivitellään, ettei mitään ole tehtävissä. Lopulta toiminta on pelkkää uutisten jakoa ja kollektiivista somekiroilua.

Suomessa mielenosoittaminen luetaan radikaaliksi toiminnaksi ja symbolinen kansalaistottelemattomuus jakaa jo mielipiteitä. Militantti vastarinta muodossa tai toisessa nähdään valtavirrassa uhkana omalle turvallisuudelle, aivan kuin ankara oikeistovalta olisi osa ihmisten omaa verenkiertojärjestelmää. Samaan aikaan maassa toteutetaan laajaa ja ankaraa kurjistamisohjelmaa, jonka epäoikeudenmukaisuudesta ollaan pitkälle yhtä mieltä. Ihmisiä pakotetaan orjuuteen ja sote-uudistustuksen myötä tapetaan köyhiä ja sairaita. Rikkaiden veronkierto halutaan laillistaa ja kansalaisten kontrollia lisätä. Terrafamen kaivos saa saastuttaa järven toisensa perään verorahoilla ja Putin saa rakentaa geopoliittista ydinvoimalaansa Pyhäjoelle. Ristiriita epäoikeudenmukaisuuden tiedostamisen ja toiminnan maltillisuuden välillä huutaa apua. Jotain kauan sitten alitajuntaan painettua opetusta auktoriteettien kunnioittamisesta on ilmeisesti mahdotonta uudelleen arvioida silloinkaan, kun ahdistus ristiriitatilanteessa ajaa masennukseen. Uusien vaalien odottaminen on itsehuijausta, johon paetaan hiipivää lamaannusta.

Toivoisin Hampurin esimerkin osaltaan paljastavan, että voisi olla myös toisin. Poliittisen tilan muuttuessa myös ihmiset muuttuvat, mikä tulisi huomioida myös omissa strategioissa. Eräältä kreikkalaiselta anarkistilta kysyttiin äskettäin, miten militantti antifasismi voi menestyä maassa, kun muualla vastarinta demonisoidaan mediassa, mikä eristää liikkeen muista toimijoista. Kreikkalainen nauroi ja paljasti, että kyllä heilläkin media toimii edelleen samalla tavalla – ero on vain siinä, että ketään ei jaksa kiinnostaa, koska kaikki tietävät median propagandaksi. Hänen viestinsä oli, että mitä selkeämmin epäoikeudenmukaisuutta vastaan puolustaudutaan, sitä paremmat mahdollisuudet on saavuttaa ihmisarvoinen tulevaisuus. En tarkoita että militantti hyökkäys olisi ainoa oikea keino vaikuttaa nykyisyyteen, mutta ilman sen mahdollisuutta myös moni maltillisempi keino menettää merkityksensä. Ja jotakuta lainaten, jokainen mellakka ei ole vallankumous, mutta toisaalta jokainen vallankumous on alkanut mellakoista.

1 Tässä uskoisin suomalaisen ammattimaailmanparantajaluokan olevan aikaansa jäljessä, mikä ehkä selittää äänestystuloksia.

2 Tässä kontekstissa on helppo ymmärtää poliisin sympatia äärioikeistoa kohtaan.

3 Erotan tässä ympäristö- ja sosiaalisen kamppailun toisistaan selkeyden vuoksi, vaikkei näitä tosiasiasiassa voi erottaa toisistaan. Ei ole olemassa yhteiskuntaa, joka ei sijoittuisi jonkinlaiseen ympäristöön, jonka tila vaikuttaa sosiaaliseen hyvinvointiin.

Toivo Liekki

Lue myös:

Mainokset
%d bloggers like this: