Kutsu: Propositio II

call kallokansi

Tämä on toinen luku vuonna 2004 ranskaksi julkaistusta tekstistä Kutsu (ransk. Appel). Tietoa suomennoksesta ja ensimmäisen luku löytyy täältä.


Kutsu

Propositio II

Kontrollin loputon lisääminen on toivoton reaktio järjestelmän ennustettavissa oleviin hajoamisiin. Mikään tunnettujen poliittisten identiteettien jakaumassa ilmaistu ei kykene johtamaan tuhon tuolle puolen. Siksi aloitamme vetäytymällä niistä. Me emme kilpaile mistään, me emme vaadi mitään. Me rakennamme itsemme voimana, materiaalisena voimana, autonomisena materiaalisena voimana globaalissa sisällissodassa. Tämä kutsu asettaa sen ehdot.

Skolium

Ranskassa kokeillaan uutta asetta joukkojen hajottamiseksi, eräänlaista puista sirpalekranaattia. Samaan aikaan Oregonissa ehdotetaan, että liikennettä pysäyttäviä aktivisteja odottaisi 25 vuoden vankeusrangaistus. Israelin armeijasta on tulossa kaikista merkittävin konsultti urbaanissa rauhoittamisessa; asiantuntijat kaikkialta maailmasta rientävät ihastelemaan viimeisimpiä keksintöjä kapinantorjunnassa, sekä hirvittäviä että hienovaraisia. Vaikuttaa siltä, että haavoittamisen taito – yhden vahingoittaminen sadan pelottamiseksi – on saavuttanut uudet mittasuhteet. Ja sitten on tietenkin vielä ”terrorismi”. Siis se, jonka Euroopan Komissio määrittelee seuraavalla tavalla: ”mikä tahansa tarkoituksella yksilön tai ryhmän tekemä hyökkäys yhtä tai useampaan maata vastaa, niiden instituutioita tai niiden väestöä, sekä tarkoituksenaan uhata ja/tai vakavasti heikentää tai tuhota jonkin maan poliittisia, taloudellisia tai yhteiskunnallisia rakenteita”. Yhdysvalloissa on enemmän vankeja kuin maanviljelijöitä.

Uudelleen järjestetty ja asteittain uudelleen haltuun otettu julkinen tila peitetään kameroilla. Kyse ei ainoastaan ole siitä, että valvonta on nyt mahdollista. Siitä on tullut nyt osittain hyväksyttyä. Kaikenlaiset listat epäillyistä kiertävät nyt laitokselta toiselle, ja me kykenemme hädin tuskin ottamaan selkoa niiden käytöstä. Poliisin suojelemat paramilitaariset jengit korvaavat nyt juorukellojen ja vasikoiden aseman, toisen aikakauden hahmot. Entinen CIA:n johtaja, yksi niistä henkilöistä toisella puolella, joka raivostumisen sijaan järjestäytyy, kirjoittaa Le Mondessa: ”Enemmän kuin terrorismin vastainen sota, pelissä on demokratian laajentaminen niihin osiin [arabi- ja muslimi] maailmasta, jotka uhkaavat liberaalia sivilisaatiota; sen rakentamista ja puolustamista, minkä parissa me olemme työskennelleet koko 1900-luvun, Ensimmäisen ja sitten Toisen maailmansodan aikana, jota seurasi kylmä sota – tai Kolmas maailmasota.”

Mikään tässä ei järkytä meitä; mikään ei yllätä meitä tai radikaalisti muuta tunnettamme elämää kohtaan. Synnyimme katastrofin sisällä ja olemme vakiinnuttaneet erikoisen ja mukavan tavan elää sen keskellä. Lähestulkoon intiimin. Niin kauan kuin me pystymme muistamaan, ei ole ollut muita kuin maailman sisällissodasta kertovia uutisia.

Meidät on kasvatettu selviytyjinä, selviytymiskoneina. Meidät on kasvatettu sen ajatuksen kanssa, että elämä muodostuu jatkuvasta eteenpäin menemisestä; välinpitämättömänä kävelemisestä, kunnes toiset identiteettisellä tavalla kävelevät ruumiit murskaavat meidät, kompastelevat ja tulevat murskatuiksi omalla vuorollaan. Loppujen lopuksi tämän aikakauden ainoa uutuus on se, ettei mitään tästä voida enää piilottaa. Tietyssä mielessä kaikki tietävät tämän. Tästä johtuu järjestelmän viime aikoina nähtävissä oleva kovettuminen: sen motiivit paljastetaan, olisi turhaa toivoa niiden katoavan.

Monet miettivät, miksi mikään vasemmiston tai äärivasemmiston osa, mikään poliittinen voima, ei kykene vastustamaan tätä asioiden kulkua. ”Me elämme yhä demokratiassa, eikö vain?” he voivat miettiä niin pitkään kuin haluavat: Mikään perinteisen politiikan kehyksessä ei kykene koskaan rajoittamaan autiomaan etenemistä, koska politiikka on osa autiomaata.

Sanoessamme näin, emme tee sitä edistääksemme ulkoparlamentaarista politiikkaa lääkkeenä liberaalidemokratiaan. Laaja manifesti ”Me olemme vasemmisto”, jonka ranskalaiset kansalaisten kollektiivit ja ”yhteiskunnalliset liikkeet” allekirjoittivat muutama vuosi sitten, ilmaisee tarpeeksi hyvin logiikkaa, joka on ajanut kolmenkymmenen vuoden ajan ulkoparlamentaarista politiikkaa: Emme halua kaapata valtaa, kaataa valtiota, jne.; joten me haluamme sen tunnustavan meidät vakavasti otettavana keskustelukumppanina.

Missä vain klassinen käsitys politiikasta vallitsee, sama impotenssi vallitsee tuhon edessä. Se ei muuta mitään, että tämä impotenssi on laajalle levinnyt monenlaisten ja lopulta yhteen sovitettavissa olevien identiteettien välille. Federation Anarchisten anarkistit, raatikommunistit, trotskistit Attacissa ja lainsäätäjä aloittavat samasta amputaatiosta, levittävät samaa autiomaata.

Heille politiikka on sitä mitä ratkaistaan, sanotaan, tehdään ja päätetään ihmisten kesken. Heidät kaikki yhteen keräävä yleiskokous, joka kokoaa kaikki ihmisolennot abstraktiona kunkin omasta maailmasta, muodostaa ihanteellisen poliittisen tilanteen. Talous, talouden piiri, seuraa johdonmukaisesti: on samaan aikaan välttämätöntä ja mahdotonta hallita kaikkea yleiskokouksen ulkopuolelle jätettyä. Kaikkea mikä rakennettiin ei-poliittiseksi ja mistä sitten tulee myöhemmin perhe, liiketoiminta, yksityiselämä, vapaa-aika, ajanviete, kulttuuri, jne.

Tällä tavalla klassinen määritelmä politiikasta levittää autiomaata: erottamalla ihmiset heidän maailmastaan, kytkemällä heidät irti asioiden verkosta, tavoista, sanoista, fetisseistä, affekteista, paikoista, heidän maailmansa muodostavista solidaarisuuksista, heidän aistimasta maailmasta, ja siitä, mikä antaa heille heidän erityisen sisältönsä.

Klassinen politiikkaa on ruumiiden loistavaa asettamista lavalle ilman maailmoja. Poliittisten yksilöllisyyksien teatraalinen yhteen kokoaminen ei voi kuitenkaan peittää sitä autiomaata mistä on kyse. Ei ole ihmisyhteisöä, joka olisi erotettu olentojen muodostamasta kokonaisuudesta. On maailmojen moninaisuus. Maailmojen, jotka ovat sitäkin todellisempia, koska ne ovat jaettuja ja elävät rinnakkain.

Politiikassa on tosiasiassa kyse erilaisten maailmojen välisestä vuorovaikutuksesta, liittoumista yhteen sopivien välillä ja selkkauksista yhteen sopimattomien välillä.

Tämän takia sanomme, että viimeisen kolmenkymmenen vuoden keskeinen poliittinen tosiasia on tapahtunut huomaamatta. Sitä ei voi kutsua poliittiseksi tekemättä vallankumousta itse poliittisen käsitteessä, koska se tapahtui niin syvällä todellisuuden tasolla. Sen vuoksi, että tällä todellisuuden tasolla myös tapahtuu jako siinä mikä on totta ja mikä ei. Tämä keskeinen tosiasia on eksistentiaalisen liberalismin riemuvoitto. Se tosiasia, että nyt pidetään luonnollisena kaikkien samastumista maailmaan heidän omasta erillisestä elämästään käsin. Se, että koostuu sarjasta valintoja, hyviä tai huonoja. Se, että jokainen voidaan määritellä erilaisten ominaisuuksien, omistuksien perusteella, jotka tekevät hänestä muuttuvien painoarvojensa perusteella ainoan ja vaihtamattomissa olevan olennon. Se, että ajatus sopimuksesta tiivistää yksilöiden välisen sitoutumisen täydellisesti, ja ajatuksessa kunnioittamisesta tiivistyy kaikki hyveet. Se, että kieli on ainoastaan työkalu yhteisymmärryksen saavuttamiseen.

Se, että maailma koostuu hallittavista asioista, ja toisaalta atomisoitujen yksilöiden muodostamasta merestä. Heillä taas on vuorostaan onnettomasti tapana muuttua esineiksi, antaen itsensä tulla hallituiksi.

Kyynisyydessä on tietenkin kyse ainoastaan yhdestä monista mahdollisista eksistentiaalisen liberalismin kliinisistä diagnooseista. Siihen sisältyy myös masennus, apatia, immuunivajavuustila (jokainen immuunijärjestelmä on luonteeltaan kollektiivinen), epärehellisyys, juridinen häirintä, krooninen tyytymättömyys, kielletty kiintymys, eristys, illuusio kansalaisuudesta ja kaiken anteliaisuuden menetys. Eksistentiaalinen liberalismi on levittänyt autiomaataan niin hyvin, että jopa kaikista vilpittömimmät vasemmistolaiset ilmaisevat utopiaansa juuri sen termein. ”Me rakennamme tasa-arvoisen yhteiskunnan, jossa jokainen yksittäinen henkilö antaa oman panoksensa ja jossa jokaisen henkilön tarpeet täytetään… Mitä tulee yksilöllisiin haluihin, se voisi olla tasa-arvoinen, jos jokainen henkilö kuluttaisi siinä mittakaavassa minkä verran hän on valmis osallistumaan. On luonnollisesti tarpeen määritellä uudelleen välineet, jolla voidaan arvioida jokaisen henkilön panos,” kirjoittavat Evianin G8-huippukokouksen vaihtoehtoisen, antikapitalistisen ja sodanvastaisen kylän järjestäjät tekstissä nimeltä When Capitalism and Wage Labor Will Have Been Abolished! (suom. Kun kapitalismi ja palkkatyö on lakkautettu!) Tässä on avain imperiumin voittoon: onnistumalla pysymään varjoissa, ympäröimällä kaikessa hiljaisuudessa itse alueen jota se ohjaa, kentän, jolla se käy ratkaisevan taistelunsa: aistittavan muovaamisen, aistimuksien määrittelemisen. Tällä tavalla se halvaannuttaa ennalta ehkäisevästi jokaisen puolustuksen aloittaessaan toimintansa, ja turmelee itse ajatuksen vastahyökkäyksestä. Voitto on saavutettu aina, kun militantti rojahtaa katsomaan toimintaelokuvaa raskaasta poliittisesta työstä koostuneen päivän jälkeen.

Nähdessään meidän vetäytyvän klassisen politiikan tuskallisista rituaaleista – yleiskokouksesta, kokouksesta, neuvottelusta, protestista, vaatimuksesta – kuullessaan meidän puhuvan aistittavan maailmasta työn, henkilötunnuksien, eläkkeiden tai liikkumisen vapauden sijasta,  luovat meihin säälivän katseen. ”Voi poloisia”, he vaikuttavat sanovan, ”he alistavat itsensä vähemmistöpolitiikkaan, he ovat vetäytyneet ghettoonsa, ja he luopuvat kaikesta kamppailun laajentamisesta. Heistä ei koskaan tule liikettä.” Mutta me uskomme asian olevan täysin päinvastoin: juuri he itse alistavat itsensä vähemmistöpolitiikkaan puhumalla valheellisen objektiivisuuden kieltä, jonka painokkuus koostuu ainoastaan toistosta ja retoriikasta. Ketään ei huijata sillä peitellyllä ylenkatseella, jolla he seuraavat ”ihmisten huolia” ja joka mahdollistaa heille kulkemisen työttömän henkilön luota paperittoman siirtolaisen luokse, lakkoilijan luota seksityöntekijän luokse laittamatta koskaan itseään likoon. Heidän tahtonsa laajentaa kamppailua ei ole muuta kuin tapa paeta niiden luota, jotka ovat jo siinä ja ennen kaikkea joiden kanssa he kammoksuisivat asua. Ja lopuksi juuri he ovat haluttomia myöntämään herkkyyden poliittisen merkityksen, koska he voivat ainoastaan turvautua sentimentaalisuuteen säälittävässä käännytystyössään. Kaiken kaikkiaan mielestämme on parempi aloittaa pienestä ja tiivistä ytimestä kuin laajasta ja väljästä verkostosta. Tuon selkärangattomuuden olemme tunteneet jo tarpeeksi pitkään.

Aiemmat luvut:

Propositio I

Mainokset
%d bloggers like this: