Giorgio Agamben ja valtaa purkava valta

G_Agamben

Giorgio Agambenin 16. marraskuuta 2013 pitämä puhe vallatussa yliopistossa Ateenassa. Tämä suomennos on julkaistu aiemmin eri nimillä Revalvaatiossa ja Takussa. Julkaisemme entistä ajankohtaisemman puheen uudestaan kääntäjän luvalla. Englanninkielinen versio löytyy mm. täältä.

Heijastus tämän päivän demokratiasta on erityisesti täällä Ateenassa jossain mielessä häiritsevä sillä se velvoittaa pohtimaan demokratian loppua siellä missä se alkujaan syntyi. Itse asiassa, hypoteesi jonka haluan esittää on, että tämän päivän Euroopassa vallitseva, epäonnistunut hallinnollinen paradigma ei ole ainoastaan ei-demokraattinen mutta sitä ei voi myöskään pitää politiikkana. Pyrin siis seuraavassa osoittamaan, että eurooppalainen yhteiskunta ei ole enää poliittinen yhteiskunta, se on jotain täysin uutta — jotain joka kaipaa kunnollista terminologiaa ja jota varten meidän täytyy kehittää uusi poliittinen strategia.
Sallinette minun aloittaa konseptista on joka syyskuusta 2001 alkaen korvannut kaikki muut politiikan muodot. Tämä on turvallisuus. Kuten hyvin tiedätte, lause ”turvallisuuden tähden” toimii tänä päivänä kaikissa ympäristöissä, aina arkielämästä kansainvälisiin konflikteihin, tunnussanana sellaisille toimenpiteille joita ihmisten ei ole muussa tapauksessa mitään syytä hyväksyä. Pyrin osoittamaan — vastoin kuin yleensä väitetään — miten turvallisuusmääräysten todellinen tarkoitus ei ole estää vaaraa, ongelmia tai edes katastrofeja. Tätä varten minun on välttämätöntä tehdä pieni genealoginen kartoitus siitä mitä turvallisuus on.

Yksi mahdollinen lähestymistapa tällaisen genealogian luonnostelemiseksi on kuvata sen alkuperä ja historia suhteessa poikkeustilan ajatukseen. Voimme tästä perspektiivistä jäljittää sen alkuperän Rooman valtakunnan periaatteeseen: salus publica suprema lex — yleinen turvallisuus on korkein laki; kytkeä sen Rooman diktatuuriin; jatkaa vastaavan kaltaiseen hätä ei lue lakia periaatteeseen; ranskan vallankumouksen aikaiseen comites de salut publiqueen (kansallisen turvallisuuden komitea); ja viimein Weimarin tasavallan 48:aan artiklaan joka oli natsivallan juridinen perusta. Tällainen genealogia on taatusti oikea, mutta epäilen ettei se kerro turvallisuusapparatuksen toiminnasta ja sen niistä toimenpiteistä, jotka nykyään tunnemme.

Siinä missä poikkeustila luotiin alkujaan paikalliseksi toimenpiteeksi jonka tarkoitus oli selättää välitön uhka, luodaan tänä päivänä — turvallisuuden nimissä — pysyvää hallinnan teknologiaa. Kun julkaisin vuonna 2003 kirjan jossa yritin esittää tarkasti miten poikkeustila on kehittyy normaaliksi hallinnan muodoksi läntisissä demokratioissa, en osannut arvata, että diagnoosini olisi todella näin paikkaansa pitävä. Ainoa nykyistä vastaava ennakkotapaus on Natsi-Saksa. Kun Hitler otti vallan vuonna 1933, määräsi hän välittömästi rajoituksia niihin Weimarin tasavallan perustuslain kohtiin jotka koskivat yksilövapautta. Ja koska näitä muutoksia ei milloinkaan kumottu, voidaan koko Kolmas valtakunta käsittää poikkeustilana joka kesti 12 vuotta.

Mutta se mitä tänä päivänä tapahtuu on vielä jotain muuta. Muodollista poikkeustilaa ei ole julistettu. Se mitä sen sijaan näemme on häilyviä ei-juridisia käsityksiä — kuten ”turvallisuussyyt” —, joita käytetään synnyttämään pysyvä, kaikin puolin epäilyttävä ja sepitteellinen hätätila ilman mitään selvää merkkiä todellisesta vaarasta. Yksi esimerkki tällaisesta ei-juridisesta käsityksestä — jota käytetään tuottamaan hätätila — on kriisi.

Sen lisäksi, että sanalla kriisi tarkoitetaan juridista oikeuden tuomiota, on tämän sanan historia ymmärrettävissä kahden muun semanttisen perinteen kautta: lääketieteellisen ja teologisen, jotka — kuten teille kreikkalaisille on selvää — johtuvat sanan alkuperästä, kreikan verbistä crino. Lääketieteellisessä perinteessä crisis on hetki, jolloin lääkärin on annettava tuomio ja päätettävä jääkö potilas henkiin vai kuoleeko hän. Päivää jolloin päätös tehdään on kutsuttu nimellä crisimoi, ratkaiseva päivä. Teologiassa crisis on taas viimeinen tuomio, jonka Kristus määrää aikojen lopussa.

Kuten näette, se mikä on oleellista molemmissa perinteissä on termin yhteys tiettyyn hetkeen. Nykyisessä käytössä tämä merkitys on kuitenkin pyyhitty pois. Kriisi, tuomio on leikattu irti sanan väliaikaisesta merkityksestä ja sattumasta siten, että nykyään kriisi vastaa normaalitilaa — ei vain taloudessa ja politiikassa vaan kaikessa elämässä — ja muuttuu näin pelkäksi hallinnan työkaluksi. Jos asia halutaan ilmaista paradoksin kautta, voisimme sanoa, että jatkuva poikkeustila on hallituksen pyrkimys jatkuvaan vallankaappaukseen. Tämä on täsmälleen se mitä tapahtuu parhaillaan Kreikassa, mutta myös Italiassa, missä molemmissa hallitukset tekevät jatkuvasti pieniä vallankaappauksia. Italian nykyinen hallitushan ei ole missään mielessä legitiimi.

Niinpä ajattelen, että jotta pystyisimme ymmärtämään tämän kummallisen hallinnallisuuden, jonka alaisuudessa elämme, meidän on huomattava, että pelkkä poikkeustilan ajatus on tähän riittämätön. Siksi lähden jäljittämään Michel Foucaultia seuraten turvallisuuden alkuperää modernin talouden alkuajoilta François Quesnais’ista ja fysiokraateista, joiden vaikutusta nykyiseen hallinnankulttuuriin ei voi yliarvioida.

Aloitan Westphalia’n rauhansopimuksesta, siitä hetkestä kun suuret absoluuttiset eurooppalaiset valtiot alkoivat soveltamaan poliittiseen diskurssiinsa ideaa siitä, että suvereenin valtion täytyy pitää kansalaisistaan huolta. François Quesnais oli ensimmäinen joka toi turvallisuuden käsitteen hallinnoinnin teorian keskiöön — ja tämän hän teki varsin erikoisella tavalla.

Yksi toistuva ongelma jota hallitusten täytyi tuolloin ratkaista oli nälänhätä. Ennen Quesnais’ia tyypillinen tapa tämän estämiseksi oli luoda julkisia viljamakasiineja ja kieltää viljan maastavienti. Molemmat näistä menetelmistä vaikutti negatiivisesti tuotantoon.

Quesnais’in idea oli kääntää prosessi päälaelleen. Sen sijaan, että hän olisi yrittänyt keksiä keinoja nälänhätien estämiseksi, hän päätti antaa niiden tapahtua, ja näin käydessä vapauttaa niin sisä- kuin ulkomarkkinat pyrkimyksenään nälänhädän hallinta.

Sana hallinnoida säilyttää tässä etymologisen kyberneettisen merkityksen: hyvä kybernes, eli hyväkään kapteeni ei voi välttää myrskyä, mutta kun myrsky iskee, hänen on oltava kykenevä hallitsemaan aluksensa käyttäen hyväkseen aaltojen ja tuulten voimaa. Tämä on kuuluisan lausahduksen: “laissez faire, laissez passer (antaa tehdä, antaa mennä)” merkitys. Se ei ole vain talousliberaalien iskulause vaan hallinnan paradigma joka sisältää pyrkimyksen turvallisuuteen — sureté, kuten Quesnais sanoisi. Ei niinkään, että se estäisi ongelmia, mutta jotta niitä voisi niiden ilmaantuessa hallita ja ohjata hyväksi ajateltuun suuntaan.

Meidän ei pidä laiminlyödä tämän quesnaislaisen pyöräytyksen filosofisia merkityksiä. Se nimittäin tarkoittaa suurta muutosta hallinnoinnin ideassa kumotessaan perinteisen hierarkkisen suhteen syiden ja seurausten välillä, ja johtaa kokonaisen historiallisen aikakauden vaihtumiseen. Koska syiden hallitseminen on vaikeaa ja kallista, on turvallisempaa ja käytännöllisempää hallita seurauksia. Väittäisin, että tämä Quesnais’in teoreema on modernin hallintakulttuurin peruskäsitys. Antiikki pyrki puutumaan syihin, moderni taas kontrolloimaan seurauksia. Tämä modernismia leimaava peruskäsitys on havaittavissa kaikkialla: ekonomiasta ekologiaan, ulko- ja puolustuspolitiikasta sisäiseen hallintaan ja poliisiin. Meidän on siis aika huomata, että Euroopan hallinnot ovat antaneet periksi yrityksistä vaikuttaa asioiden syihin he haluavat vain hallita seurauksia.

Quesnais’in teoreema tekee myös ymmärrettäväksi sen mikä muuten vaikuttaa selittämättömältä. Tarkoitan sitä paradoksaalista vääjäämättömyyttä joka tuo yhteen talouden absoluuttisen liberalismin sekä ennennäkemättömän ja yhtä absoluuttisen valtio- ja poliisikontrollin. Jos hallinta tähtää seurausten hallintaan, ei syiden, on sen välttämätöntä laajentaa ja lisätä kontrollia. Syyt vaativat sitä, että ne selvitetään, mutta seuraukset täytyy sen sijaan todeta ja kontrolloida.

Yksi tärkeä alue missä edellä mainittu ajatus seurausten kontrolloinnista vaikuttaa, on biometrinen turvallisuusteknologia, joka on kasvavissa määrin lisääntynyt kaikilla elämänalueilla. Kun ensimmäiset biometriset teknologiat kehitettiin 1700-luvulla Ranskassa Alphonse Bertillon’in — joka keksi passikuvan — ja Englannissa Francis Galton’in — joka keksi sormenjäljet — toimesta, ei niitä kehitetty rikosten ehkäisyä varten vaan siksi, että rikoksen uusijat voitaisiin tunnistaa. Kun rikos on kerran tehty, biometristä dataa voitiin siis käyttää rikollisen tunnistamiseen.

Rikoksen uusijoita varten keksityt biometriset teknologiat pysyivät pitkään vain ja ainoastaan rikollisten erikoisoikeutena. Vielä vuonna 1943 USA:n kongressi kieltäytyi laajentamasta kansalaisten tunnistamista koskevaa lainsäädäntöä, jonka tarkoitus oli tuoda jokaisen sormenjälki henkilötodistukseen. Liittyen modernin aikakauden kirjoittamattomaan lakiin tai sen fataaliuteen, tämä kuten monet teknologiat joita alkujaan kehitettiin eläimiä, rikollisia, muukalaisia tai juutalaisia varten, laajennettiin koskemaan kaikkia ihmisolioita. Niinpä 1900-luvun kirous — biometriset teknologiat — koskee tänä päivänä kaikkia kansalaisia, ja Bertilloin kehittämä tunnistamista varten otettu kuva ja Galton’in sormenjäljet on käytössä jokaisen valtion henkilötodistuksissa.

Mutta äärimmäisin askel — joka on otettu vasta meidän päivinämme — on vielä osin realisoitumatta. Uusi digitaalinen teknologia, optiset skannerit jotka eivät tunnista vain sormenjälkiä mutta myös verkkokalvon ja iiriksen rakenteen, sekä biometriset laitteet ovat siirtyneet pois poliisilaitoksilta ja siirtolaistoimistoista ja leviävät kaikkialle elinympäristöömme.

Monissa maissa opiskelijaruokalat ja jopa koulut on varustettu biomekaanisilla laitteilla, joihin opiskelijoiden täytyy laittaa kätensä tunnistusta varten. Alan eurooppalainen teollisuus suosittelee kansalaisia totuttautumaan vastaaviin kontrollimekanismeihin jo lapsesta saakka. Ilmiö on todella häiritsevä, sillä Euroopan komissio (kuten myös ESPR, European Security Research Program) on turvallisuuden nimissä ottanut jäsenistöönsä mukaan alan suurteollisuuden edustajia, eli lähinnä asevarusteluteollisuutta kuten Thales, Finmeccanica, EADS ja BAE System, joiden toiminta on vain laajentunut turvallisuusalalle.

On helppo kuvitella sellaisen vallan potentiaaliset vaarat, jolla on rajoittamattomasti käytössä biometristä ja geneettistä informaatiota kansalaisistaan. Näillä nykyisillä keinoilla juutalaisten joukkotuho, joka aikoinaan tehtiin huomattavasti heikommin kehittyneiden ja puutteellisten dokumenttien perusteella, olisi täysin totaalinen ja uskomattoman nopea. Mutta en mene tässä tämän syvemmälle tähän tärkeää aiheeseen.

Ajatukset joita tässä yhteydessä haluan käsitellä koskevat sen sijaan turvallisuusteknologiaan liittyviä poliittisen identiteetin sekä poliittisten suhteiden muutoksia. Nämä muutokset ovat niin massiivisia, ettei ole ainoastaan perusteltua kysyä onko yhteiskunta jossa elämme demokraattinen, vaan myös voiko tällaista yhteiskuntaa kutsua enää edes poliittiseksi?

Christian Meier on osoittanut miten poliittinen käsitteellisyys muuttui Ateenassa viidennellä vuosisadalla ja kytkeytyi ilmiöön jota hän kutsuu kansalaisten politisoitumiseksi. Tähän asti polikseen, kaupunkiin, kuuluminen oli määritelty erinäisten olosuhteiden ja yhteiskunnallisen aseman perusteella — kuuluiko henkilö esimerkiksi ylhäisöön tai tiettyyn kulttuurilliseen yhteisöön, oliko hän talonpoika tai kauppias tai jonkin tietyn perheen jäsen jne. Mutta tästä eteenpäin ihmisen kansalaisuudesta tuli sosiaalisen identiteetin kriteeri.

”Tästä seurasi, että erityinen kreikkalainen käsitys kansalaisuudesta — jonka mukaan ihmisen täytyy myös käyttäytyä kuin kansalainen — sai institutionaalisen muodon. Taloudellisen tai uskonnollisen ryhmän jäsenyys jäi toiselle sijalle. Demokratian kansalaiset käsittivät itsensä poliksen jäseninä vain niin pitkään kun he omistautuivat poliittiselle elämälle. Polis ja politeia, kaupunki ja sen kansalainen, loivat ja määrittivät toinen toisiaan. Kansalaisuudesta tuli elämänmuoto, jossa polis muodosti oman erillään olevan alueen oikoksesta, talosta, ja politiikasta vapaa julkinen tila, vastakohdaksi yksityiselle, joka puolestaan kuului välttämättömyyden piiriin.” Maierin mukaan tämä erityisen kreikkalainen politisoitumisen prosessi kulkeutui läntiseen politiikkaan, jossa niin ikään kansalaisuus säilyi ratkaisevana elementtinä.

Hypoteesi, jonka haluaisin esittää on, että tämä fundamentaalinen poliittinen ajattelutapa on aloittanut peruuttamattoman prosessin, jota voimme kuvata kasvavan epäpolitisoitumisen prosessiksi. Mikä ennen oli tapa elää — olennainen ja peruuttamaton olosuhde — on nyt vain passiivinen juridinen status, jossa toiminta ja toimimattomuus, henkilökohtainen ja julkinen ovat sumentuneet ja tulleet toisistaan erottamattomiksi. Tämä kansalaisten epäpolitisoinnin prosessi on niin ilmeinen, etten mene tässä syvemmälle siihen. Sen sijaan yritän näyttää miten turvallisuus ja turvallisuusteknologia ovat näytelleet ratkaisevaa roolia tässä kehityksessä.

Rikollisia varten kehitetyn teknologian soveltaminen kansalaisiin on epäilemättä vaikuttanut kansalaisten poliittiseen identiteettiin. Ensi kertaa ihmiskunnan historiassa identiteetti ei ole enää persoonan ominaisuus, tai määrity sen tunnustuksen mukaan jota hän saa muilta, vaan paremminkin ihmisen biologisen datan ominaisuus, johon ihmisellä ei ole mitään suhdetta, kuten sormenjälkien koukerot tai DNA:n kaksoiskierre. Yhtäältä kaikkein neutraalein ja henkilökohtaisin on tullut identiteettiä määritteleväksi tekijäksi, toisaalta näin identiteetti on menettänyt osan sen julkisesta luonteesta.

Jos identiteettiäni määrittelee nykyään biologiset faktat, se ei totisesti ole enää minun tahtoni alaista tai jotain mihin minulla itsellä on kontrolli. Näin ollen myös poliittisen tai eettisen identiteetin muodostaminen käy ongelmalliseksi. Minkä suhteen voin muka luoda sormenjälkieni tai geneettisen koodini kanssa? Uusi identiteetti on identiteetti ilman persoonaa, mitäs se ennen oli, ja siksi myös politiikan paikka ja etiikka menettävät vanhat merkityksensä ja ne täytyy pohtia alusta uudelleen. Jos kreikkalaiset määrittyivät henkilökohtaisen ja julkisen välisen vastakohtaisuuden mukaan — oikos, koti, jossa oli reproduktiivinen elämä sekä polis, joka oli paikka poliittiselle toiminnalle — moderni kansalainen näyttäisi siirtyneen alueelle jossa julkinen ja yleinen — tai hobbeslaisittain fyysinen ja poliittinen ruumis — ovat menettäneet eronsa.

Tämä yhteensulautuminen materialisoituu kaupungeissa katujen ja aukioiden videovalvonnassa. Jälleen kerran laite, joka alkujaan kehitettiin vankeja varten, mutta joka nykyään on levinnyt julkiseen tilaan. Lienee selvää, että videolle taltioituva paikka ei ole enää agora, vaan alue jossa kokoontumispaikka ei varsinaisesti eroa vankilasta.

Tämä poliittisen tilan muutos on ehdottomasti monimutkainen ilmiö ja siihen liittyy lukuisia syitä, joiden joukossa biovallalla on erityinen asema. Biologisen identiteetin ensisijaisuus poliittisen identiteetin sijaan liittyy selvästi paljaan elämän politisoitumiseen moderneissa valtiossa. Mutta kenenkään ei pidä unohtaa, että sosiaalisen ja biologisen identiteetin sulautuminen alkoi pyrkimyksistä tunnistaa rikoksenuusijoita. Ei siis pitäisi olla lainkaan ihme, jos normaali suhde kansalaisen ja valtion välillä perustuu epäilyihin, poliisirekistereihin ja kontrolliin.

Yhteiskuntaamme ääneen sanomaton periaate on: jokainen kansalainen on potentiaalinen terroristi. Mutta mitä on valtio jota määrittää tällainen periaate? Voiko sitä kutsua demokraattiseksi? Voimmeko edes kuvitella sen olevan jotain poliittista? Millaisessa valtiossa oikein tätä nykyään elämme?

Varmaankin tiedät, että kirjassaan Tarkkailla ja rangaista sekä luennoillaan Collège de France’ssa Michel Foucault luonnosteli typologista määritelmää modernille valtiolle. Hän esitti miten antiikin valtio, jota hän kutsui territoriseksi tai suvereeniksi ja jonka motto oli faire mourir et laisser vivre (suora käännös: tekee kuoleman ja antaa elämän), kehittyi hiljalleen kurivaltioksi, jonka motto oli kääntynyt ympäri: faire vivre et laisser mourir (tekee elämän ja antaa kuoleman) pitäessään huolta ihmisten terveydestä tehdäkseen näistä terveitä, järjestyksessä olevia ja helposti hallinnoitavia ihmisiä.

Valtio jossa elämme nyt ei ole mitään muuta kuin kurivaltio. Gilles Deleuze ehdotti sen kutsumista, Etat de contrôle, kontrollivaltioksi, sillä nykyisen valtion tahto ei ole järjestys tai kuri, vaan paremminkin hallinta ja kontrolli. Deleuzen määritelmä on oikea, sillä hallinnointi ja kontrolli eivät välttämättä käy yksiin järjestyksen ja kurin kanssa. Kukaan ei ole osoittanut tätä yhtä selvästi kuin Italialainen poliisi, joka Genovan kuohunnan jälkeen heinäkuussa 2001, sanoi ettei hallitus halunnut poliisin ylläpitävä järjestystä vaan hallitsevan epäjärjestystä.

Eräs amerikkalainen politiikan tutkija, joka yritti analysoida perustuslaillista muutosta joka johti Patriotic Act’iin ja muihin syyskuun 2001 jälkeen säädettyihin lakeihin, puhui turvallisuusvaltiosta. Mutta mitä turvallisuus tässä yhteydessä tarkoittaa? Se tarkoittaa, että Ranskan vallankumouksesta saakka sana turvallisuus — sureté, kuten silloin oli tapana sanoa — on liittynyt poliisin määritelmään. Maalisuun 16, 1791 ja elokuun 11, 1792 säädetyt lait toivat ranskalaiseen lainsäädäntöön maininnan turvallisuuspoliisista, joka sai osakseen arvaamattoman pitkän historian modernissa. Jos luet tämän aikaisia keskusteluja joita tämän lain tiimoilta käytiin huomaat, että poliisi ja turvallisuus määrittelevät toinen toistaan, mutta kukaan keskustelijoista — Brissot, Heraut de Séchelle tai Gensonné — ei ole kykenevä määrittelemään mitä on poliisi tai turvallisuus toisistaan erillisinä.

Keskustelut keskittyvät vain poliisiin joka kunnioittaa oikeutta ja juridista valtaa. Gensonné mainitsee näiden kahden olevan ”kaksi erilaista ja erillistä voimaa”, mutta vaikka juridisen vallan tehtävä on selvä, on edelleen mahdotonta määritellä mikä on poliisin rooli. Tämän keskustelun analysointi osoittaa, että poliisin paikka ja tehtävä on määrittelemätön ja sellaisena sen täytyy pysyäkin, sillä jos se olisi todella elimellinen osa juridista voimaa, poliisia ei silloin olisi. Harkinnanvarainen valta, joka vielä tänäkin päivänä määrittää poliisin toimintaa, käyttäytyy yleistä turvallisuutta vaarantavassa konkreettisessa tilanteessa kuin se olisi suvereeni. Mutta vaikka poliisi harjoittaa harkinnanvaraista valtaa, hän ei tee — tai valmistele, kuten sanotaan — päätöksiä tuomareiden puolesta. Jokainen päätös koskee syitä, kun taas poliisi pyrkii vaikuttamaan seurauksiin jotka ovat määritelmällisesti päätösten ulkopuolella.

Tämän päätöksen ulkopuolella olevan elementin nimi on ei mikään muu kuin sama mikä se oli 1600-luvulla, raison d’Etat, valtiollinen syy, turvallisuussyy. Turvallisuusvaltio on toisin sanoen poliisivaltio, mutta edelleen lainopillisessa teoriassa poliisi on musta aukko. Kaikki mitä voimme sanoa on, että silloin kun ns. ”poliisiuden tiede” alkujaan ilmestyi 1700-luvulla tähän maailmaan, sana poliisi johdettiin etymologisesti kreikkalaisesta alkusanasta politeia ja laitettiin toimimaan politiikkaa vastaan.

On yllättävää nähdä miten poliisi sopii yhteen todellisen poliittisen tarkoituksen kanssa, nyt kun termi politiikka on varattu lähinnä vain ulkomaanpolitiikalle. Kuten Von Justi, hänen tutkielmassaan Policey Wissenschaft, kutsuu valtion suhdetta muihin valtioihin sanalla Politik, ja Polizei on valtion suhde itseensä. On tarpeen paneutua tähän määritelmään, jonka lainaan tähän: ”poliisi on valtion suhde valtioon itseensä”.

Hypoteesi, jonka haluaisin esittää tässä on, että asettamalla itsensä ”turvallisuus”-sanan taakse, moderni valtion on jättänyt politiikan siirtyäkseen ei-kenenkään maalle jonka maantiede ja rajat ovat vielä tuntemattomat. Turvallisuusvaltion, jonka nimi näyttää viittaavan huolenpidon poissaoloon — securus tulee sanoista sine cura — täytyisi sen sijaan saada meidät huolestumaan niistä vaaroista, joita se aiheuttaa demokratialle, koska poliittinen elämä siinä on tullut mahdottomaksi, ja demokratiahan tarkoittaa juuri poliittisen elämän mahdollisuutta.

Haluaisin vetää asioita yhteen tai paremminkin lopettaa puheenvuoroni — niin filosofiassa kuin taiteessa päätelmät ovat mahdottomia, voit ainoastaan hylätä sen mitä olet tehnyt — ja esittää jotain, mikä minusta näyttäisi tällä hetkellä olevan kenties demokratian akuutein ongelma. Jos valtio joka on edessämme on ”turvallisuusvaltio” sellaisena kuin sen edellisessä kuvasin, tarkoittaa tämä sitä, että meidän täytyy miettiä uudelleen perinteiset strategian luoda poliittisia konflikteja; mitä meidän olisi tehtävä, mitä strategiaa seuraisimme?

Kysymys turvallisuudesta sisältää käsityksen, että jokainen enemmän tai vähemmän väkivaltainen pyrkimys sen ylläpitämän järjestyksen syrjäyttämiseksi muuttuu helposti uudeksi mahdollisuudeksi järjestelmälle hallita poliittista liikettä sille itselle suopeaan suuntaan. Tämä on ilmeistä siinä dialektiikassa, joka kytkee terrorismin ja valtion tiukasti yhteen yhteiseen kehäpäätelmään. Ranskan vallankumouksesta alkaen on moderni politiikan perinne onnistunut kääntämään kaikki radikaalit muutokset vallankumoukselliseksi prosessiksi jotka poikkeuksetta toimivat kuin pouvoir constituant, lakeja säätävä valta, eli valta joka aina konstituoi uuden järjestyksen ja sen instituutiot. Luulen, että meidän täytyy siis hylätä tämä näkemys ja yrittää miettiä jotain joka voisi olla puissance destituante, eli puhtaasti purkavaa (destituent) valtaa, jota ei voi kaapata sisälle turvallisuuden spiraaliin.

Tarkoitan tällä sellaista purkavaa valtaa, joka (Walter) Benjaminilla oli mielessä esseessään On the critique of violence, jossa hän pyrkii määrittelemään puhtaan väkivallan. Väkivallan joka pystyy ”rikkomaan lakeja säätävän vallan ja lakeja säilyttävän vallan väärän dialektiikan”. Esimerkkinä hän käytti (Georges) Sorel’in ajatusta työväen yleislakosta. ”Tämän kierteen rikkominen”, hän kirjoittaa esseen lopussa, ”jota ylläpitää lain myyttiset muodot; lain ja kaikkien niiden voimien purkaminen jotka ovat siitä riippuvaisia; ja viimein valtiovallan lakkauttaminen, näin on uusi historiallinen aikakausi löydetty”. Siinä missä konstituoiva valta tuhoaa lain vain luodakseen sen uudelleen, purkava valta — joka lakkauttaa kaiken lain — voi avata uuden historiallisen aikakauden.

Mutta tällaisen puhtaan purkavan vallan ajatteleminen ei ole erityisen helppoa. Benjamin kirjoitti kerran, ettei ole mitään niin anarkistista kuin porvarillinen järjestys. Samoin Passolini kuvaa viimeisessä elokuvassaan neljää Salòn herraa sanomassa orjilleen: ”todellista anarkiaa on vallan anarkia”. Näin siksi, että valta konstituoi itsensä inkluusion kautta, kaappaamalla anarkian ja anomian, ilmiöt joihin on niin vaikea välittömästi päästä, ja siksi meidän on niin vaikea kuvitella tänä päivänä todellista anarkiaa tai todellista anomiaa.

Minusta tuntuu, että sellaiset toimenpiteet jotka paljastavat selvästi turvallisuusvaltion teknologioihin kaapatun anarkian ja anomian, voivat toimia puhtaasti purkavana valtana. Todella uusi poliittinen ulottuvuus tulee mahdolliseksi vain kun tartumme ja syrjäytämme nykyisen vallan harjoittaman anomiana ja anarkian. Mutta tämä ei ole pelkästään teoreettinen tehtävä: se tarkoittaa ennen kaikkea sellaisen elämänmuodon uudelleen löytämistä ja sellaisen poliittisen elämän muodostamista, jonka muistoa turvallisuusvaltio yrittää tuhota keinolla millä hyvänsä.

Suomennos: Peristerakis

Lisää aiheesta:

Mainokset
%d bloggers like this: