Keskiviikkona Washington Postissa julkaistu artikkeli pyrkii selittämään yhdysvaltalaiselle suurelle yleisölle mistä antifasismissa tai antifa-ryhmissä on kysymys. Artikkeli on tästä syystä melko yhdysvaltakeskeinen, eikä vastaa täysin täkäläistä ymmärrystä antifasismista. Suomessa syntyi Ruotsin AFA:sta ja Saksan Antifasta mallia ottaneita ryhmiä jo 1990-luvun alkupuolella, jonka jälkeen uusia ryhmiä on syntynyt ja kuollut jo monta kertaa (valitettavasti jättämättä juurikaan kirjoitettua historiaa jälkeensä). Toisaalta uudet äärioikeistolaiset liikkeet ja pikainen tarve antifasistiselle vastarinnalle ovat tulleet tutuksi Suomessakin tällä vuosikymmenellä.
Käänsimme artikkelin kunnianosoituksena Heather Heyerille, joka kuoli äärioikeiston mielenosoituksen osallistujan ajettua tarkoituksella rasismia ja natsismia vastustaneeseen mielenosoitukseen. Heyerin viimeinen postaus Facebookissa oli: ”Jos et ole raivostunut, et kiinnitä huomiota.” (engl. if you’re not outraged you’re not paying attention).
Ketkä ovat antifa?
Presidentti Trump vertasi heitä valkoisen ylivallan kannattajiin. Tässä osoitan miksi hän on väärässä.
Maanantaina presidentti Trump taipui laajalle levinneisiin vaatimuksiin tuomita suoraan valkoinen nationalismi ja ottaa siten etäisyyttä omaan kommenttiinsa siitä, että ”monet puolet” ovat syyllisiä Charlottesvillen tapahtumiin. ”Rasismi on pahaa”, hän vaikutti myöntävän vastahakoisesti, ”mukaan lukien KKK, uusnatsit ja valkoisen ylivallan kannattajat”.
Päivää myöhemmin Trump kuitenkin teki täyskäännöksen selventämällä valkoista ylivaltaa kannattaneen mielenosoituksen osallistujissa olleen ”hyvin hienoja ihmisiä”. Samalla hän toisti uudelleen ”syyn olevan molemmissa puolissa”, mukaan lukien antifassa, jota hän nimitti ”alt-leftiksi”.
Antifasistit murtautuivat julkisuuteen ensimmäistä kertaa helmikuussa, kun he sulkivat Kaliforniassa Berkeleyn yliopistolla äärioikeistolaisen provokaattorin Milo Yiannopoulosin puhetilaisuuden. Antifasistit vangitsivat toistamiseen julkisen huomion taistelemalla ”Unite the Right”-nimiseen valkoisen ylivallan mielenosoitukseen kokoontuneita fasisteja vastaan Charlottesvillessa.
Mutta mikä on antifa? Mistä se tuli? Militantti antifasismi, tai lyhenne ”antifa”, on radikaalia yleisvasemmistolaista yhteiskunnallisen vallankumouksen politiikkaa sovellettuna äärioikeistoa vastaan taistelemiseen. Sen kannattajat ovat pääasiallisesti kommunisteja, sosialisteja ja anarkisteja, jotka hylkäävät poliisin tai valtion puoleen kääntymisen valkoisen ylivallan leviämisen pysäyttämisessä. Sen sijaan he kannattavat laajapohjaista fasismin vastustamista, kuten näimme Charlottesvillessa.
Antifa-ryhmiä on olemassa ympäri maailmaa, mutta antifa ei itsessään ole eri ryhmistä koostuva organisaatio sen enempää kuin sosialismi ideologiana tai lakkovartio taktiikkana on ryhmä. Antifan muodostavat autonomiset antirasistiset ryhmät, jotka seuraavat ja jäljittävät paikallisten uusnatsien toimintaa. He paljastavat natsit niiden naapureille ja työnantajille, he järjestävät julkisia valistuskampanjoita, he tukevat maahanmuuttajia ja pakolaisia sekä painostavat tapahtumapaikkoja perumaan valkoista ylivaltaa kannattavat tilaisuudet.
Valtaosa antifasistisesta järjestäytymisestä on väkivallatonta. Heidät kuitenkin erottaa liberaaleista antirasisteista halu puolustaa itseään ja muita fyysisesti valkoisen ylivallan väkivallalta ja ennaltaehkäisevästi lopettaa fasistien yritykset järjestäytyä ennen niiden muuttumista tappaviksi.
Antifasistit katsovat, että orjuuden ja holokaustin jälkeen fyysinen väkivalta valkoisen ylivallan kannattajia vastaan on sekä eettisesti oikeutettua että strategisesti tehokasta. Heidän mukaansa meidän ei pitäisi abstraktisti arvioida väkivallan eettisyyttä sen taustalla olevista arvoista ja kontekstista irrallaan. Sen sijaan he esittävät eettisesti johdonmukaisen, historiallisiin tietoihin perustuvan argumentin natseja vastaan taistelemisesta ennen kuin on liian myöhäistä. Kuten Cornel West selitti selviydyttyään uusnatsien hyökkäyksestä Charlottesvillessa, ”Jos antifasistit eivät olisi olleet paikalla puolustamassa meitä uusfasisteilta, meidät olisi murskattu kuin torakat.”
Vaikka antifaa pidetään usein uutena Trumpin nousun jälkeen syntyneenä voimana amerikkalaisessa politiikassa, antifasistinen traditio ulottuu vuosisadan taakse. Ensimmäiset antifasistit taistelivat Benito Mussolinin mustapaitoja vastaan Italian maaseudulla, vaihtoivat laukauksia Adolf Hitlerin ruskeapaitojen kanssa Münchenin kujilla ja oluttuvissa, ja puolustivat Madridia Francisco Francon kapinallisarmeijalta. Euroopan ulkopuolella antifasismista tuli vastarinnan muoto japanilaista imperialismia vastaan taisteleville kiinalaisille Toisen maailmansodan aikana ja diktaattoreihin kaatamiseen pyrkineessä vastarinnassa Latinalaisessa Amerikassa.
Nykyaikainen antifasistinen politiikka voidaan jäljittää muukalaisvihan lisääntymisen ja valkoista ylivaltaa kannattavan skinhead-kulttuurin kohtaamaan vastarintaan Britanniassa 1970- ja 1980-luvuilla. Sen juuret ovat myös vallankumouksellisten ja siirtolaisten organisoimissa itsepuolustusryhmissä Saksassa Berliinin muurin kaatumisen synnyttämään väkivaltaisten uusnatsien nousuun.
Yhdysvalloissa ja Kanadassa Anti-Racist Action (ARA) -verkosto jahtasi itsepintaisesti klaanilaisia, uusnatseja ja muita sekalaisesta joukosta koostuvia valkoisen ylivallan kannattajia 1980-luvulta 2000-luvulle. Heidän mottonsa oli yksinkertainen, mutta rohkea: ”Menemme minne he menevät”. Jos natsiskinit jakoivat ”Hitler oli oikeassa”-tekstillä varustettuja lentolehtisiä punk-konsertissa, ARA oli paikalle näyttämässä heille ovea. Jos fasistit liisteröivät fasistisia julisteita Albertan Edmontonin keskustassa, ARA otti ne alas ja korvasi ne antirasistisilla iskulauseilla.
Pienten fasistiryhmien toimintaan reagoiminen voi tuntua turhalta joidenkin mielestä. Hitler ja Mussolini kuitenkin osoittivat, ettei vastarintaa voi valokatkaisijan tapaan kytkeä päälle kriisin koittaessa. Natsististen ja fasististen puolueiden päästessä hallitusvaltaan, oli jo liian myöhäistä vetää jarrusta.
Jälkikäteen tarkasteltuna antifasistit ovat tulleet siihen tulokseen, että olisi ollut huomattavasti helpompi pysäyttää Mussolini vuonna 1919, jolloin hänen ensimmäisen fasistiryhmä koostui sadasta henkilöstä. Tai että olisi ollut helpompaa murskata äärioikeistolainen Saksan työväenpuolue, jolla oli vain 54 jäsentä Hitlerin osallistuessa ensimmäisiin kokouksiinsa, ennen kuin se muuntautui Saksan kansallissosialistiseksi työväenpuolueeksi (NSDAP, natsipuolue). Vaikka nämä fasistiset hallinnot on kaadettu ja kuopattu jo kauan sitten, antifasistit ovat omistautuneet käsittelemään niiden inspiroimia pieniäkin fasistisia ja natsistisia ryhmiä kuin ne olisivat tulevaisuuden murhanhimoisen liikkeen tai hallinnon ensimuotoja.
Vuosien ajan antifasisteja on parjattu siitä, että he ovat kohdelleet neljänkymmenen tai kuudenkymmenen klaanilaisen tai fasistin ryhmiä täydellä vakavuudella. Yhdysvaltain vanhimman olemassa olevan antifa-ryhmän, Oregonin Portlandissa toimivan 10-vuotiaan Rose City Antifan jäsenet ovat vastanneet jopa vasemmalta tulleeseen kritiiikkiin siitä, että he ovat keskittyneet riisumaan naamioita ja paljastamaan pienten paikallisten rasistien, islamofobien ja fasistien ryhmiä isomman mittaluokan rakenteellisiin epäoikeudenmukaisuuksiin puuttumisen sijaan.
Jo vuosia ennen kuin alt-rightilla oli edes nimeä, antifasistit käyttivät kiittämättömiä tunteja käyden läpi keskustelufoorumeita ja tutkien maanalaisia uusnatsitapaamisia. He pitivät kirjaa niiden liikkeistä, jotka olivat kylvämässä Charlottesvillen murhan siemeniä. Riippumatta siitä, onko samaa vai eri mieltä antifan metodeista, ne, jotka taistelevat rasismia ja fasismia vastaan, eivät ole millään mittareilla samanlaisia kuin äärioikeiston kaasukammioista vitsailevat ”trollit”. Kun antifasistit riisuvat naamionsa, niiden takaa paljastuu kaikkia etnisyyksiä ja sukupuolia edustavia sairaanhoitajia, opettajia, naapureita ja sukulaisia, jotka eivät epäröi heittäytyä etulinjaan fasismin murskaamiseksi kaikin keinoin.
On surullista, että vasta Heather Heyerin kuoltua niin monet – erityisesti valkoiset – alkavat ottamaan vakavasti valkoisen ylivallan uhan, joka on piinannut rodullistettujen yhteisöä sukupolvien ajan. Antifasismin historia vaatii, että otamme vakavasti valkoisen ylivallan kannattajien väkivallan. Heidän ”huomiotta jättämisen” aika on ohi.
Mark Bray on ihmisoikeuksista, terrorismista ja poliittisesta radikalismista modernissa Euroopassa kirjoittanut historioitsija. Hän on kirjoittanut pian ilmestyvän kirjan ”Antifa: The Anti-Fascist Handbook”. Tämä artikkeli ilmestyi nimellä Who are the antifa? 16. elokuuta 2017 The Washingon Post -lehdessä.
Katso myös:
Toimitus 