Tämä on kolmas luku vuonna 2004 ranskaksi julkaistusta tekstistä Kutsu (ransk. Appel). Tietoa suomennoksesta ja ensimmäinen ja toinen luku. Tämän luvun suomennoksen pohjana on käytetty aiemmin julkaistua käännöstä, mutta sitä on muutettu.
Propositio III
Ne jotka vastaavat tilanteen kiireellisyyteen reaktionsa kiireellisyydellä vain lisäävät yleistä tukehtumista. Heidän tapansa puuttua asioihin, heidän agitaationsa, kertoo myös kaiken muun heidän politiikastaan. Meille tilanteen kiireellisyys vain mahdollistaa vapautumisen kaikista laillisuuden tai oikeutuksen pohdinnoista. Pohdinnoista, joista on joka tapauksessa tullut elinkelvottomia. Meitä ei pelota se, että voittoisan vallankumouksellisen liikkeen rakentaminen kaikessa laajuudessaan saattaa kestää sukupolven verran. Kohtaamme sen tyynesti. Aivan kuten kohtaamme tyynesti olemisemme rikollisen luonteen, ja tekojemme.
Skolium
Olemme tunteneet, ja tunnemme yhä, aktivismin houkutukset.
Vastahuippukokoukset, No-Border -leirit, valtaukset sekä kampanjat häätöjä, uusia turvallisuuslakeja ja vankiloita vastaan; sekä kaikki näitä seuraava. Jatkuvasti kasvava hajoavien kollektiivien vastaaminen samaan toiminnan hajoamiseen. Liikkeiden perässä juokseminen.
Voimamme tuntemista ad hoc -pohjalta, vain sillä hinnalla, että joka kerta palaamme pohjalla olevaan voimattomuuteen. Kovan hinnan maksamista jokaisesta kampanjasta. Antaen sen kuluttaa kaiken voimamme. Sitten siirtyen seuraavaan, joka kerta hengästyneempänä, uupuneempana ja surullisempana.
Ja vähitellen vaatimalla, julistamalla, meistä tulee kykenemättömiä aistimaan sitoutumisemme oletettua perustaa, lävitsemme virtaavan kiireellisyyden luonnetta.
Aktivismi on ensimmäinen refleksi. Standardivastaus nykytilanteen kiireellisyyteen. Pomomme ja hallituksemme ovat totuttaneet meidät jatkuvaan mobilisaatioon kiireellisyyden nimissä, jopa silloin kun taistelemme heitä vastaan. Elämänmuotoja katoaa päivittäin; kasvi- ja eläinlajeja, ihmiskokemuksia ja lukemattomia suhteita elävien olentojen ja elämäntapojen välillä. Mutta kiireellisyydentunteemme liittyy vähemmän näiden sukupuuttojen nopeuteen kuin niiden peruuttamattomuuteen, ja jopa enemmän kyvyttömyyteemme asuttaa autiomaa uudestaan.
Aktivisti mobilisoi itsensä katastrofia vastaan. Mutta vain jatkaakseen sitä. Hänen kiireensä kuluttaa sen vähän, mitä maailmasta on jäljellä. Aktivistin vastaus kiireellisyyteen pysyy kiireellisyyden regiimin sisällä, vailla toivoa ulospääsystä tai sen keskeyttämisestä.
Aktivisti haluaa olla kaikkialla. Hän menee kaikkialle minne hajoavan koneen rytmi hänet vie. Kaikkialle hän tuo mukanaan käytännöllisen kekseliäisyytensä, katastrofin vastustuksensa juhlavan energian. Aktivisti epäilemättä on liikkeessä. Mutta hän ei koskaan vaivaudu ajattelemaan miten on tehtävä. Kuinka estää konkreettisesti autiomaan eteneminen, jotta voitaisiin odottamatta perustaa asuttavia maailmoja.
Hylkäämme aktivismin. Unohtamatta sitä, mikä antaa sille voimansa: tietynlainen tilanteessa läsnäolo. Liikkumisen helppous sen sisällä. Tapa lähestyä kamppailua, ei moraalisesta tai ideologisesta näkökulmasta, vaan teknisestä ja taktisesta.
Vanha vasemmistolainen militanttius tarjoaa vastakkaisen esimerkin. Militanttien jähmeydessä tilanteiden edessä on jotain merkittävää. Muistamme kohtauksen Genovasta: noin 50 Ligue Communiste Révolutionnairen militanttia heiluttaa punaisia lippujaan, joissa lukee ”100% vasemmalla”. Ne ovat liikkumattomia, ajattomia. Ne huutavat huolella valittuja iskulauseitaan, rauhanpoliisin ympäröimänä. Samaan aikaan muutaman metrin päässä jotkut meistä tappelevat carabinierin linjoja vastaan. Kyynelkaasuammuksia heitetään takaisin, katukiviä revitään irti heittämistä varten, polttopulloja tehdään roskiksesta löytyneistä pulloista ja kaadetuista Vespoista saadusta bensasta. Kun heidän on pakko kommentoida meitä, militantit puhuvat riskinotonhalusta, ajattelemattomuudesta. Heidän tekosyynsä on se, etteivät olosuhteet ole oikeat. Me sanomme ettei mitään puuttunut, kaikki oli siellä – paitsi he.
Hylkäämme militanttiudessa tämän tilanteesta poissaolon. Aivan kuten hylkäämme sen epäjohdonmukaisuuden, johon aktivismi meidät tuomitsee.
Aktivistit itse tuntevat tämän epäjohdonmukaisuuden. Ja siksi he aika ajoin kääntyvät vanhempiensa, militanttien, puoleen. He lainaavat heiltä strategiat, kamppailun alueet ja iskulauseet. Militanttiudessa heihin vetoaa johdonmukaisuus, rakenne ja uskollisuus, joka heiltä puuttuu. Tämä mahdollistaa sen, että aktivistit voivat turvautua uusvanhoihin iskulauseisiin ja vaatimuksiin – ”kansalaisuus kaikille”, ”ihmisten vapaa liikkuminen”, ”taattu toimeentulo”, ”ilmainen joukkoliikenne”.
Vaatimusten ongelma on siinä, että muotoillessaan tarpeet tavoilla, jotka tekevät ne ymmärrettäväksi vallalle, ne eivät sano mitään niistä tarpeista, ja siitä mitä todellisia muutoksia maailmassa vaaditaan niitä varten. Näin ollen ilmaisen joukkoliikenteen vaatiminen ei sano mitään tarpeestamme matkustaa liikuttamisen sijasta, tarpeestamme hitauteen. Lisäksi vaatimukset päätyvät usein myös peittämään todelliset konfliktit. Ilmaisen joukkoliikenteen vaatiminen vain jarruttaa pummilla matkustamisen tekniikoiden leviämistä, ainakin tässä tietyssä ympäristössä. Ihmisten vapaan liikkuvuuden vaatiminen vain väistää kysymyksen käytännöllisestä pakenemisesta kontrollin kiristymiseltä. Taatun toimeentulon puolesta taisteleminen tarkoittaa, parhaimmillaan, itsemme tuomitsemista siihen illuusioon, että kapitalismista pois pääsemiseksi vaaditaan kapitalismin kohentamista. Minkä tahansa muodon se ottaa, kyseessä on aina sama umpikuja: liikkeelle laitetut subjektiiviset resurssit voivat olla vallankumouksellisia; silti ne pysyvät osana radikaalin reformismin ohjelmaa. Reformin ja vallankumouksen vastakkaisuuden ylittämisen verukkeella uppoamme otolliseen epäselvyyteen.
Nykyisessä katastrofissa on kyse maailmasta, jota aktiivisesti muutetaan asuinkelvottomaksi. Tavallaan kaiken sellaisen järjestelmällinen hävittäminen, mikä säilyi elettävissä olevana ihmisten välisissä suhteissa ja ihmisten suhteissa heidän maailmoihinsa. Kapitalismi ei olisi voittanut kaikissa osissa planeettaa ilman vallan tekniikoita, etenkin poliittisia tekniikoita. On kaikenlaisia tekniikoita: työkalujen kanssa tai ilman, ruumiillisia tai diskursiivisia, eroottisia tai kulinaarisia, kontrollin oppeja ja mekanismeja, ja on hyödytöntä tuomita tekniikoiden valta. Kapitalismin poliittiset tekniikat koostuvat ensinnä niiden siteiden murtamisesta, joiden avulla ryhmä löytää keinot tuottaa, samalla kertaa, elämisen ja olemisen olosuhteet. Erottamalla ihmisyhteisöt lukemattomista asioista – kivet ja metallit, kasvit, puut joilla on tuhat tarkoitusta, jumalat, henget, villit tai kesyt eläimet, lääkkeet ja psykoaktiiviset aineet, amuletit, koneet ja kaikki muut olennot, joiden kanssa ihmisryhmät muodostavat maailmoja.
Turmelemalla kaiken yhteisen, erottamalla ryhmät olemisensa keinoista ja heihin kytketystä tiedosta, poliittinen järki sanelee hyödykkeiden tunkeutumisen kaikkien suhteiden välittäjäksi. Aivan kuten oli välttämätöntä ottaa noidat hengiltä, tarkoittaen heidän lääkintää koskevan tiedon sekä myös heidän mahdollistamaa liikettä eri maailmojen välillä, nykypäivän viljelijöiden täytyy luopua kyvystään istuttaa omat siemenensä ylläpitääkseen ylikansallisten suuryhtiöiden ja muiden maatalouspolitiikan organisaatioiden otetta.
Kapitalismin poliittiset tekniikat löytävät keskittämisen huippukohtansa nykypäivän metropoleissa. Metropoli on ympäristö, jossa loppujen lopuksi ei jäljellä lähestulkoon mitään haltuun otettavaa. Ympäristö jossa kaikki on tehty niin että ihminen suhteutuu vain itseensä, luo vain itsensä erillään muista elämänmuodoista, törmää heihin tai käyttää heitä kohtaamatta heitä koskaan.
Tämän erillään olon taustalla, ja säilyttäjänä, kaikkein pienimmätkin yritykset elää hyödykkeiden ulkopuolella on kriminalisoitu. Laillisuuden kenttä on jo aikaa sitten kutistettu moninaisiin elämästä mahdotonta tekeviin rajoitteisiin, oli kyse sitten palkkatyöstä tai itsensä työllistämisestä, vapaaehtoistyöstä tai militanttiudesta.
Kun tämä kenttä muuttuu koko ajan elinkelvottomammaksi, kaikki mikä voisi auttaa elämän tekemistä mahdollisesti on muutettu rikokseksi.
Aktivistien väittäessä, että ”kukaan ei ole laiton”, meidän on tunnustettava asian olevan päinvastoin: nykypäivänä täysin laillinen oleminen tarkoittaisi täysin alistettua olemassaoloa.
On veronkiertoa, kuvitteellista työllisyyttä, sisäpiirikauppoja ja valekonkursseja, määrärahojen kavallusta ja vakuutuspetosta, tukien huijaamista ja väärennettyjä asiakirjoja. On olemassa lentokoneen tavaratilassa tehtyjä matkoja, matkoja kaupunkien ja maiden läpi matkustamista ilman matkalippua. Pummilla matkustaminen ja pölliminen ovat tuhansien ihmisten päivittäisiä käytäntöjä metropoleissa. Ja on laittomia siemenkaupan muotoja, jotka ovat pelastaneet monia kasvilajeja. On laitonta toimintaa, jolla on funktio kapitalistisessa maailmanjärjestelmässä. Joitain siedetään, toisiin rohkaistaan ja vielä jopa niitä, joista rangaistaan. Jättömaalle improvisoidulla kasvipuutarhalla on täysin mahdollista joutua puskutraktorin jyräämäksi ennen ensimmäistä sadonkorjuuta.
Jos tarkastelemme poikkeuslakien ja tavanomaisten säännöksien kokonaisuutta, joka hallitsee tiloja, joiden läpi jokainen kulkee päivittäin, ei ole yhtäkään henkeä, jolle voitaisiin taata rankaisemattomuus. Olemassa olevat lait, koodit ja oikeuspäätökset voivat tehdä kaikesta olemisesta rangaistavaa; kyse olisi ainoastaan niiden kirjaimellisesta soveltamisesta.
Emme ole valmiita lyömään vetoa sen puolesta, että pelastus kasvaa siellä missä aavikko kasvaa.
Tiedämme, että voiman rakentaminen missä tahansa mittakaavassa vie aikaa. On paljon asioita, joita emme osaa enää tehdä. Oikeastaan me kaikki kehitysmaissa modernisaatiosta ja koulutuksesta hyötyneet emme hädin tuskin osaa tehdä mitään itse. Jopa kasvien keräämistä ruoaksi tai lääkkeeksi koristeen sijaan pidetään parhaimmillaankin vanhahtavana, pahimmillaan sympaattisena harrastuksena.
Teemme yksinkertaisen havainnon: jokainen voi saada haltuunsa jonkin verran resursseja ja tietoa, jotka tulevat saataville pelkästään täällä vahan maailman mailla elämisestä; ja voimme kommunisoida ne.
Kyse ei ole siitä eletäänkö rahan kanssa vai ilman sitä, ostaako vai varastaako, käydä töissä vai olla käymättä, vaan siitä miten käyttää meillä olevaa rahaa autonomiamme lisäämiseksi hyödykkeiden piiristä. Ja jos suosimme varastamista työnteon sijaan, omaa tuotantoa varastamisen sijaan, kyse ei ole minkäänlaisesta puhtautta koskevasta huolesta. Se johtuu hyödykkeiden virtojen kanssa tulevista vallan virroista, meidän selviytymisemme määrittävästä subjektiivisesta alistumisesta, on tullut liian kallista.
On olemassa monia asiattomia tapoja sanoa sen mitä suunnittelemme: Emme halua lähteä maaseudulle emmekä omaksua uudelleen muinaista tietoa ja kasata sitä kasaamisen itsensä vuoksi. Meitä ei kiinnosta pelkkä keinojen uudelleen haltuun ottaminen. Emme myöskään halua rajata itseämme tiedon uudelleen omaksumiseen. Jos laitamme yhteen kaiken sen tiedon ja tekniikat, kaiken aktivismin kentällä nähdyn kekseliäisyyden, emme saisi siltikään aikaiseksi vallankumouksellista liikettä. Kyse on ajallisuudesta. Olosuhteiden luomisesta, missä hyökkäys voi ylläpitää itseään kuihtumatta, muodostaa sen ylläpitämisen mahdollistavat materiaaliset solidaarisuudet.
Uskomme että vallankumousta ei ole ilman jaetun materiaalisen voiman muodostamista. Emme sivuuta tähän uskomukseen liittyvää anakronismia.
Tiedämme olevan sekä liian aikaista että liian myöhäistä. Tästä syystä meillä on aikaa.
Olemme lakanneet odottamasta.
Kaikki luvut:
Toimitus 