Kutsu: Propositio IV

beach_grass_black_and_white_by_sheepranch-d6ugwfl

Tämä on neljäs luku vuonna 2004 ranskaksi julkaistusta tekstistä Kutsu (ransk. Appel). Tietoa suomennoksesta ja ensimmäinentoinen ja kolmas luku.


Propositio IV

Me asetamme kääntymispisteen, tien ulos autiomaasta, pääoman lopun, siihen intensiteettiin, jolla jokainen ihminen pystyy liittämään yhteen sen, miten elää, ja sen, mitä ajattelee. Toisin kuin eksistentiaalisen liberalismin kannattajat, me emme pidä tätä yksityisenä asiana, yksittäisenä tapauksena, tai kysymyksenä henkilön luonteenlaadusta. Päinvastoin, lähdemme siitä, että tämä yhteys vaatii jaettujen maailmojen ja yhteisten, tehokkaiden keinojen luomista.

Skolium

Joka päivä ihmisiä käsketään hyväksymään, että on naiivia, aikansa elänyttä sekä puhdasta kulttuurin puutetta ajatella, että elämän ja ajatusten, ideoiden ja toiminnan, välillä pitäisi vallita yhteys. Pidämme tätä oireena. Se on ainoastaan yksi sivutuote julkisen ja yksityisen välisen erottelun modernista liberaalista uudelleenmäärittelystä. Liberalismi on kehittänyt periaatteen, että kaikkea on suvaittava, että mitä tahansa voidaan ajatella, kunhan sillä ei ole mitään suoria vaikutuksia yhteiskunnan vallitsevaan rakenteeseen, instituutioihin tai valtiovaltaan. Mikä tahansa idea voidaan hyväksyä ja sen ilmaisemista on jopa tuettava, kunhan yhteiskunnallisia ja valtiollisia määräyksiä kunnioitetaan. Toisin sanoen yksityishenkilön ajattelun- ja sananvapauden on oltava teoriassa totaalinen, mutta hän ei saa haluta ajatustensa seurauksia, jos ne koskettavat kollektiivista elämää.

Liberalismi on kyennyt luomaan yksilön, mutta tämä yksilö oli jo syntyessään runneltu. Liberaali yksilö, joka on saanut parhaimman ilmauksensa nykypäivän pasifistisissa ja kansalaisoikeusliikkeissä, on kiintynyt omaan vapauteensa vain siinä määrin kuin hänen vapautensa ei sido häntä mihinkään, eikä varsinkaan yritä tyrkyttää itseään muille. Idioottimaista ohjenuoraa ”minun vapauteni päättyy siinä, missä toisen alkaa” pidetään nykyään kiistattomana totuutena. Jopa John Stuart Mill, vaikka olikin yksi liberalismin maailmanvalloituksen keskeisiä puuhamiehiä, huomasi tässä epämiellyttävän seurauksen: ihminen saa haluta mitä hyvänsä sillä ehdolla, ettei hän halua liian voimakkaasti, ettei hän ylitä yksityisen rajaa eikä missään tapauksessa julkisen sananvapauden rajoja.

Kutsumme eksistentiaaliseksi liberalismiksi ajattelutapaa, jossa kannatetaan sellaista joukkoa faktoja, joista pohjimmiltaan paljastuu väistämätön taipumus petturuuteen. Eräs tällainen fakta on esimerkiksi se, että kaikki toimivat oman etunsa mukaan eikä ketään voi syyttää kunniattomaksi, jos hänestä kasvaa juuri sellainen paskiainen, jonka kasvoille hän olisi nuorena sylkenyt. Olemme tottuneet toimimaan niin pienellä vaihteella, että olemme vapautuneet koko petoksen ideasta. Tämän emotionaalisen mateluvaihteen olemme hyväksyneet osana aikuiseksi-tulemista. Kaikkein kiihkomielisimmille emotionaalinen itsenäisyys on tavoiteltava ideaali. Ja silti niillä, jotka pitäytyvät lupauksissa, joihin ovat lapsuudestaan asti uskoneet, on yksinkertaisesti liikaa petettävää.

Yksi liberalismin dogmeista on käyttäytyä omistajan elkein, jopa omia kokemuksiaan kohtaan. Juuri siksi ei-liberaali käyttäytyminen tarkoittaa ensisijaisesti sitä, ettei luo arvoa omille ominaisuuksilleen. Tai ennemminkin ”ominaisuuksille” olisi annettava aivan uusi merkitys: Ominaisuus ei ole jotain erityisesti minulle kuuluvaa vaan se, mikä yhdistää minut maailmaan. Se ei siis ole mitenkään minulle itselleni varattu, eikä sillä ole mitään tekemistä yksityisomaisuuden tai identiteetin määrittämisen kanssa (”tällainen minä satun olemaan” ja vastaus siihen ”juuri sellainen sinä olet!”). Vaikka hylkäämme yksityisen omistuksen ajatuksen, meillä ei ole mitään sitoutumuksia vastaan. Kysymys omimisesta ja takaisin haltuunottamisesta palautuu lopulta kysymykseen, mikä on meille tarkoituksenmukaista käytön ja tarpeen perusteella sekä suhteessa tiettyyn paikkaan ja hetkeen maailmassa.

Eksistentiaalinen liberalismi on spontaania etiikkaa, joka soveltuu poliittisena ideaalina nähtävään sosiaalidemokratiaan. Kunnollisimmillaan kansalainen on silloin, kun hän pystyy hylkäämään suhteen tai kamppailun säilyttääkseen asemansa. Se ei välttämättä tapahdu ilman kärsimystä, mutta juuri siinä eksistentiaalinen liberalismi on vahvimmillaan: se tarjoaa jopa helpotuksen itse tuottamiinsa epämukavuuksiin. Lahjoitus Amnestylle, reilun kaupan kahvi, marssi jotakin sotaa vastaan ja Michael Mooren dokumentin katsominen ovat kaikki sellaisia epätekoja, jotka esitetään meidät pelastavina toimintoina. Jatka entiseen malliin: käy kävelyillä niille varatuilla alueilla ja shoppaile kuten aina ennenkin. Mutta sen päälle, sen lisäksi, voit helpottaa omaatuntoasi: osta No Logo, boikotoi Shelliä. Tämän pitäisi riittää vakuuttamaan, että poliittinen toiminta ei pohjimmiltaan vaadi paljoa ja että pystymme osallistumaan siihen. Tässä anekaupassa ei ole mitään uutta, mutta ongelmasta tulee kouriintuntuva nykyisessä sekavuudessa. Fair-trade-ajattelutapa ei jätä paljoakaan tilaa kuluttajaetiketin ylittävän etiikan pohdiskelulle. Ympäristönsuojelu-, solidaarisuus- ja humanitaaristen järjestöjen lukumäärän kasvu kanavoi yleistä tyytymättömyyttä ja siten edistää vallitsevan järjestyksen jatkumista henkilökohtaisen arvonnousun, virallisten tunnustusten ja lyhyesti sanottuna hyödyttömyyden palvonnan kautta. Ennen kaikkea: ei enää vihollisia. Lukuun ottamatta ehkä ongelmia, hyväksikäyttöä ja katastrofeja – vaaroja, joilta vain vallan mekanismit voivat pelastaa meidät.

Liberalismin luojia yhdisti pakkomielle kaikkien lahkojen neutralisointiin, koska modernin valtion synty edellytti kaikkien subjektiivisten elementtien tuhoamista tai synteesiä. Lahkolaiselle elämä on ennen kaikkea sitä, mikä on tarkoituksenmukaista tietylle filosofiselle totuudelle, eli tietty dispositio maailman tapahtumiin ja asioihin, tapa olla menettämättä tietoisuutta siitä, mikä on merkityksellistä. Julkisen ja yksityisen uudelleenmäärittelyn ja yhteiskunnan (sekä sen vastinparin, talouden) synnyn välillä on ilmeinen päällekkäisyys. Lahkolainen kollektiivisuus on itsessään uhka sille, mitä kutsumme liberaaliksi yhteiskunnaksi. Tämä johtuu siitä, että lahko on aina jakavan organisaation muoto. Ja se juuri oli modernin valtion perustajien painajainen: kollektiivisuuden osa haluaa irtautua kokonaisuudesta ja pilaa siten yhteiskunnallisen yhtenäisyyden idean. Siinä yhdistyy kaksi asiaa, joita yhteiskunta ei voi käsitellä: 1) että ajatus voi ruumiillistua, eli että ajatukset voivat vaikuttaa henkilön olemassaoloon, eli siihen kuinka hän elää, sekä 2) että tätä ruumiillistumista ei ainoastaan siirretä muille, vaan jaetaan, kommunisoidaan. Mikä tahansa kontrollin ulkopuolinen kollektiivinen kokemus tullaan banaalisti leimaamaan niin kutsutuksi lahkoksi.

Tavaramuodon kokonaisvaltaisuus on levinnyt kaikkialle. Tämä kokonaisvaltaisuus on kaikkein tehokkain tapa päämäärien erottamiseen keinoista ja arkielämän typistämiseen elintilaksi, jota on ainoastaan hallinnoitava. Arkielämä on se, mihin meidän oletetaan haluavan palata, välttämättömän ja universaalin neutralisaation hyväksyntä. Se on välittömän riemun mahdollisuuden alati kasvavaa kieltämistä. Kuten eräs ystävä kerran sanoi, se on kaikkien mahdollisten rikosten keskiarvo.

Harvassa ovat yhteisöt, jotka voivat paeta niitä odottavaa kurimusta: todellisuuden äärimmäistä tasapäisyyttä, keskivertointensiteettiä vastaavaa kollektiivisuutta, hidasta sekä banaalilla ja näennäissivistyneellä paskanjauhannalla höystettyä hajoamista.

Neutralisaatio on liberaalin yhteiskunnan välttämätön ominaisuus. Jokainen tuntee sen keskukset, joissa ei suvaita minkäänlaisia tunteen ilmauksia, joissa jokaisen pitää sulkea itsensä sisäänsä, ja jotka jokainen kokee juuri sellaisina: yhtiöt (ja mikä ei enää nykyään olisi yhtiö?), yökerhot, keilaradat ja golfkentät, museot ja sen sellaiset. Koska kaikki tietävät millaisia nämä paikat ovat, todellinen kysymys on, miksi ne ovat edelleen niin suosittuja. Miksi toivoa, aina ja ennen kaikkea, ettei tapahtuisi mitään, mikä voi aiheuttaa syvälle meneviä väristyksiä? Tottumuksesta? Epätoivon takia? Kyynisyyden takia? Vai: koska voi tuntea helpotuksen, että on jossain olematta silti siellä, että on jossain vaikka on pohjimmiltaan jossain muualla. Koska sitä, mitä olemme syvällä sisimmässämme, suojellaan siihen asti kunnes ei enää ole tarvetta olla olemassa lainkaan.

Nämä ovat sellaisia eettisiä kysymyksiä, jotka on tietysti kysyttävä, ja jotka löydämme aivan politiikan keskiöstä: kuinka vastata affektien ja päättäväisten ajatusten vaikutusten neutralisaatioon? Sekä kuinka nämä neutralisaatiot toimivat modernissa yhteiskunnassa, tai kuinka niistä on tehty modernin yhteiskunnan jatkuvan toiminnan välttämättömiä rattaita? Mikä on imperiumin materiaalisen tehokkuuden suhde taipumukseemme luovuttaa riippumatta kollektiivisista kokemuksistamme?

Näiden neutralisointien hyväksyntä voi toki liittyä suuriin luoviin ponnistuksiin. Kokeiluja voi tehdä aina hulluuteen asti sillä ehdolla, että on yksittäinen keksijä ja tuottaa julkisen todisteen omasta singulaarisuudestaan (omat työnsä). Voit edelleen tuntea ylevät ajatukset, mutta vain sillä ehdolla että koet ne yksinään ja jaat niitä muille vain epäsuorasti. Tuolloin sinut tunnustetaan taiteilijaksi tai ajattelijaksi, ja silloin – jos satut olemaan poliittisesti valveutunut – voit lähettää viestejä niin paljon kuin haluat ja samalla säilyttää puhtaan omantunnon, sillä olet nähnyt muita pidemmälle ja varoittanut muita.

Kuten monet, myös me olemme kokeneet, että sisään lukitut affektit johtavat huonoihin lopputuloksiin: ne voivat jopa kehittyä oireiksi. Itsessämme huomaamamme varmuudet syntyvät jakavista muureista, joita jokaisen on rakennettava osoittaakseen omat rajansa ja sulkeakseen sisäänsä sen, minkä ei kuulu virrata yli. Kun nämä muurit syystä tai toisesta halkeilevat ja murenevat, asiat nousevat pintaan. Ne saattavat vaikuttaa jopa kauhistuttavilta, mutta kyse on vain säikähdyksestä, joka voi lopulta vapauttaa meidät pelosta. Sekä henkilökohtaisten että sivilisaation meille asettamien rajojen kyseenalaistaminen voi pelastaa henkemme. Minkä tahansa todellisen yhteisön olemassaolo edellyttää tiettyä fyysistä vaaraa: kun tunteita ja ajatuksia ei voi enää yhdistää yhteen tiettyyn henkilöön, keskinäinen kanssakäyminen on palautunut siihen, että tunteita, ideoita, mielikuvia ja tuntemuksia vaihdetaan huoletta. On kuitenkin ymmärrettävä, ettei yhteisö itsessään ole ratkaisu: ennemmin sen katoaminen, aina ja kaikkialla, on ongelma.

Me emme näe ihmisten olevan eristyksissä toisistaan tai muista tämän maailman olennoista. Näemme ne lukuisten siteiden yhteen kietomina, siteiden, jotka olemme oppineet kieltämään. Tämä kieltäminen pysäyttää affektien vaihdon, jonka kautta nämä yhteydet koetaan. Tämä affektiivisen kierron pysäytys puolestaan on välttämätöntä, jotta tottuisimme kaikista neutraalimpiin ja keskinkertaisempiin tunteisiin, joista on kakki elämä kaikonnut: lomien, lounastaukojen ja iltojen odottamiseen kuin ne olisivat Jumalan lähettämiä – siis neutraaleja, keskinkertaisia, ja elämättömiä – mutta silti vapaasti valittuja. Tämä tylsyys on länsimaisen imperiaalisen järjestyksen ravintoa.

Meille tullaan opettamaan: puhumalla voimakkaiden tunteiden vaihdon puolesta, toimit elävien olentojen elinehtoja – siis lempeyttä ja viileyttä – vastaan. Jos tällä tarkoitetaan sitä, että näkökulmamme on yhteensopimaton auktorisoidun vapaa-ajanvieton kanssa, niin silloin jopa talviurheiluriippuvaiset voivat myöntää, ettei olisi suurikaan menetys nähdä kaikkien laskettelukeskusten palavan maan tasalle ja alueen jäävän murmeleiden haltuun. Toisaalta, meillä ei ole mitään sitä lempeyttä vastaan, jota jokainen elävä olento kantaa luonnostaan sisällään. ”Voi olla, että elämä on lempeä asia.” Jokainen ruohonkorsi tietää sen paremmin kuin kaikki maailman kansalaiset.

Aiemmat luvut:

Propositio I

Propositio II

Propositio III

Mainokset
%d bloggers like this: