Joukko vailla voimaa? Kaksivuotisesta Joukkovoimasta ja vähän muustakin

Toistatuhatta ihmistä marssi syyskuun alussa Helsingissä hallitusta vastaan Sipilöinti seis! -mielenosoituksessa. Julkaisemme yhden marssille osallistuneen kirjoituksen Joukkovoimasta, jossa käydään läpi hallitusta ja sen leikkauspolitiikkaa vastustavan liikkeen historiaa ja kytkeytymistä muihin yhteiskunnallisiin kamppailuihin.

Lauantaina 2. syyskuuta 2017 viimeisin Joukkovoima-mielenosoitus kokoontui Helsingin Rautatietorille Sipilöinti seis! -teemalla. Jos pienempiä Joukkovoima-verkoston järjestämiä tapahtumia ei oteta lukuun, havaitsee heti, että kyseessä oli toistaiseksi pienin neljästä suuresta Joukkovoima-mielenosoituksesta.

Ensimmäinen Joukkovoima-verkoston järjestämä mielenosoitus järjestettiin kaksi vuotta sitten. Väliin on mahtunut paljon. Tässä tekstissä käyn läpi Joukkovoiman syntymiseen johtanutta yhteiskunnallista tilannetta, liikkeen historiaa, sitä kohtaan esitettyjä odotuksia ja kritiikkiä sekä lopussa mahdollisia suuntia Joukkovoimalle ja sen jälkeen tuleville liikkeille.

Tilanne ennen Joukkovoimaa

Joukkovoima-verkosto syntyi kesällä 2015, kun Keskustaa johtava Juha Sipilä muodosti perusporvarihallituksen Kokoomuksen ja Perussuomalaisten kanssa. Kyseessä on tämän vuosituhannen oikeistolaisin hallitus (ja eduskunta), uutuutena perussuomalaisten oikeistopopulistien ottaminen hallitukseen ja tätä kautta puolueeseen pesiytyneen ja sittemmin Jussi Halla-ahon puheenjohtajaksi valinnan myötä voitolle päässeen fasistisiiven yhteiskunnallisen hyväksyttävyyden.

Huhtikuun 2015 eduskuntavaalien tuloksien selvittyä oli selvää, että edellisen hallituksen aloittamia massiivisia hyvinvoinnin tuhoamistalkoita jatkettaisiin entistä kiihkeämmin. Karujen aikojen tulon vaistosi ensimmäisenä opiskelijat. Liikehdintään tuolloin osallistunut henkilö kirjoitti tuoreeltaan kesäkuun alussa, että Helsingin yliopistolla alkaa jo kiehua:

On toimittava paljon aiempaa voimakkaammin, monipuolisemmin ja spontaanimmin. Kehitettävä symbolisten kampanjoiden ja marssien lisäksi uusia suoran toiminnan variaatioita. Sekä leikkausten julkistamisen kaltaisina hetkinä kun vahvaa vastarintaa tarvitaan että silloin kun sitä vähiten odotetaan. Parhaiten yliopistoyhteisö on pitänyt puoliaan siellä, missä toimii etujärjestöpolitiikasta autonomisia vastarinnan verkostoja. Pienetkin määrätietoiset ryhmät pitävät yllä jatkuvaa protestikulttuuria ja pystyvät organisoimaan monimuotoista suoraa toimintaa lyhyelläkin varoitusajalla. Helsingissäkin hallitusohjelmaan reagoi ensimmäisenä yksittäisten opiskelijoiden itsenäisesti järjestämä mielenosoitus. Se oli kutsuttu vastustamaan EU/ETA-alueen ulkopuolisten opiskelijoiden lukukausimaksuja jo maanantaina, mutta hallitusohjelman julkistamisen jälkeen mielenosoittajat asettuivat spontaanisti vastustamaan myös leikkauksia ja koulutuksen yleistä kaupallistamista. Hetkessä siitä kehittyi ensimmäinen uuden hallituksen vastainen mielenosoitus.

Noin 250 osanottajaa lyhyellä varoitusajalla ja loma-aikaan on hyvän kokoinen mielenosoitus ottaen huomioon, että itseorganisoitunut protestikulttuuri on vasta kehittymässä edellisestä aallonpohjasta.

Ensimmäisen Sipilän hallituspolitiikkaa vastustavan mielenosoituksen järjesti Helsingin Yliopiston opiskelijat toukokuussa 2015.

Helsingin Yliopistolla ja sen liepeillä kehittynyt opiskelijaliikkeen autonominen vastarinta johti syksyllä 2015 Suomen pisimpään yliopistovaltaukseen. Yliopistovaltaukset ja Koulutuslakko-liike levisivät myös useisiin muihin kaupunkeihin (ainakin Turkuun, Tampereelle, Jyväskylään ja Joensuuhun).

Opiskelijoiden toukokuun lopussa järjestämän mielenosoituksen jälkeen kaduille lähtivät varhaiskasvatuksen tuhoamista vastustavat ihmiset ainakin seitsemässä kaupungissa. Vain kaksi kättä -niminen mielenosoitus keräsi Helsingin keskustaan 3000-4000 ihmistä. Suvi Auvinen kuvaili tuolloin tunnelmia:

Kulkueen häntä tulee vastaan vasta rautatieaseman kohdalla. Puolentoista kilometrin pätkä on täynnä ihmisiä, jotka ovat saapuneet Vain kaksi kättä -mielenosoitukseen vastustamaan hallituksen suunnittelemia leikkauksia varhaiskasvatukseen. Ainakin viisi katua on suljettu liikenteeltä

En ole koskaan ollut Helsingissä yhtä suuressa mielenosoituksessa. Ilmassa väreilee uhmakas riemu: katsokaa miten paljon meitä on! Ennen torille palaamistaan kulkueen kärkipää puhkeaa spontaaniin huutoon ”Kaadetaan hallitus!” Vieressäni oleva lastenohjelman hahmo nauraa, mutta huutaa mukana.

Vallattu Porthania Helsingin yliopistolla syksyllä 2015.

Tämän lisäksi heinäkuun lopussa järjestetty antirasistinen Meillä on unelma -mielenosoitus keräsi kirvoittamastaan kritiikistä (katso tämä ja tämä sekä niissä viitatut muut kommentit) ja huolimatta ennätykselliset 15 000 ihmistä kadulle. Opiskelijoiden välitön reagointikyky omalla mielenosoituksellaan, tavanomaista laajemman ja moninaisemman väkijoukon kaduille mobilisoinut Vain kaksi kättä sekä Meillä on unelma osoittivat, että ilmassa on sähköä. Antiautoritaarien pidettyä useamman vuoden lähes yksin kaduille lähtemisen kulttuuria yllä olivat laajemmat väkijoukot selvästi valmiita jalkautumaan.

Kaksi vuotta Joukkovoimaa

Jos nyt muistelee tunnelmaa kamppailujen kuuman elokuun ja koko syksyn aikana, oli ilmassa paljon tätä hetkeä enemmän uhmaa ja toivoa. On hämmästyttävää, että opiskelijaliike, Joukkovoima ja laajemmin hallituksen kurjistamispolitiikan vastainen liike kykeni mobilisoimaan Suomen mittakaavassa merkittävästi ihmisiä samaan aikaan kun rasistiset, nationalistiset ja fasistiset tahot aloittivat ensimmäistä kertaa tällä vuosituhannella mittavan ja useita kaupunkeja kattavan katuoffensiivinsa (paras yksittäinen katsaus eri kaupunkien rasistisiin Rajat kiinni -mielenosoituksiin löytynee antifasistisen Varis-verkoston sivulta hakusanalla Rajat kiinni). Äärioikeistolaisten mielenosoitusten vastustaminen ja antifasistisen vastamielenosoituskulttuurin aloittaminen Suomessa kuitenkin väistämättä vei joidenkin toimijoiden resurssit, jotka olisivat muuten todennäköisesti keskittyneet Sipilän hallituksen vastustamiseen. Syksy 2015 oli erinomainen esimerkki siitä, miten äärioikeistolaiset liikkeet tukevat hallituspolitiikkaa kiinnittäessään huomion itseensä ja sitoessaan konkreettisesti hallituspolitiikan vastustajien resursseja katurasistien vastustamiseen.

Ensimmäinen Joukkovoima-mielenosoitus järjestettiin 22. elokuuta 2015. Tapahtumaa ennen tunnelmaa kuvattiin näin:

Suurprotestista on odotettavissa tähänastisesti laajin ja monipuolisin leikkausten vastainen tapahtuma Suomessa. Se järjestetään lauantaina 22.8., seuraavana päivänä Suomen hallituksen neuvotteleman ’yhteiskuntasopimuksen’ solmimisesta tai kaatumisesta, ja mielenosoituksen aikana on tarkoitus pysäyttää vartin ajaksi liikenne jollakin Helsingin keskustan kadulla vastalauseena hallituksen yritykselle pidentää päivittäistä työaikaa 15 minuutilla.

Mielenosoituksesta on kehkeytymässä mielenkiintoinen mittauspiste, jossa yhteiskunnalliset konfliktit tuodaan näkyviin ja vastakkainasettelu leikkauksia ajavan hallituksen ja niitä vastustavien toimijoiden välillä manifestoituu kadulla. Tällöin nähdään, mikä on yhteiskunnallisen konfliktin lämpötila, ja ketkä vastaavat kutsuun pistää loppu leikkauksille ja köyhien välisille vastakkainasetteluille.

Ensimmäisen Joukkovoima-mielenosoituksen teesit olivat seuraavat:

  1. Leikkauspolitiikkaa vastaan Suomessa, Euroopassa ja koko maailmassa
  2. Riittävä toimeentulo kaikille
  3. Ihmis- ja perusoikeudet kaikille

Järjestäjien arvion mukaan tähän mielenosoitukseen osallistui kokonaista 12 000 ihmistä:

Kansanliike kokosi tuhansia kaduille vastustamaan hallituksen suunnittelemia leikkauksia. Jo hyvissä ajoin ennen ilmoitettua kokoontumisajankohtaa alkoi ihmisiä saapua ympäri maata Kaisaniemen puistoon Helsingissä omien tunnustensa ja kylttiensä kanssa.

Joukkovoima-mielenosoitus keräsi järjestäjän arvion mukaan noin 12 000 osanottajaa. Edustettuna olivat niin lapset, opiskelijat, työväki, ammattiyhdistysliike, työttömät, vammaiset, eläkeläiset, globaalia solidaarisuutta vaatineet tahot, sekä mm. ympäristö-, eläinoikeus- ja rauhanjärjestöt. Laajan kansanrintaman muodostavalla mielenosoituksella oli selvä sanoma: Ei leikkauksille.

Näin laajaa ja monimuotoista mielenosoitusta hallituspolitiikkaa ja leikkauksia vastaan ei Suomessa ole nähty vuosikymmeniin.

Mielenosoitus sujui rauhallisesti. Tunnelma vaihteli uhmakkaasta riemukkaaseen. Huudoissa vaadittiin leikkausten lopettamista, hallituksen eroamista ja yleislakkoa. Kulkue valtasi molempiin suuntiin kulkevat ajoradat Pitkäsillalla ja pysähtyi 15 minuutin ajaksi heti Pitkäsillan Hakaniemen puolella. Mielenosoittajat istuivat alas torvien soidessa. Kulkue ulottui tässä vaiheessa Unioninkadun ja Aleksanterinkadun kulmaan asti.

Ensimmäinen Joukkovoima-mielenosoitus matkalla kohtia Hakaniemeä elokuussa 2015. Kulkue oli niin pitkä, että molempia päitä ei voinut nähdä samaan aikaan.

Joukkovoima onnistui muodostamaan ensimmäistä suurmielenosoitusta varten laajan koalition ja lisäksi pitämään sen jossain määrin koossa seuraavat kaksi vuotta (vaikka järjestäjien joukossa on kuuleman mukaan ollut myös paljon vaihtuvuutta). Tästä olisi kiinnostavaa lukea lisää verkostossa aktiivisesti toimivilta ihmisiltä, sillä yhteiskunnallisten liikkeiden tuottaminen on helpompaa kuin niiden uusintaminen. Juuri uusien yhteyksien luomisessa ihmisten välille muodostuu Joukkovoiman kaltaisten laajojen koalitioiden kumouksellinen voima:

Yksittäisen spektaakkelin sijaan suurmielenosoituksen potentiaali piileekin siinä, millaisia liittolaisuuksia mielenosoittajien välille muodostuu. Kun yhteisrintama muodostuu laajalla skaalalla anarkisteista puolueita lähellä oleviin järjestöihin, institutionaalisista tahoista pieniin kansalaisryhmiin, erimielisyydet ja risteävät näkemykset ovat odotettavissa. Kaikkia mielenosoituskutsuun vastanneita yhdistää kuitenkin leikkaustenvastaisuus, ja tällaisenaan laajapohjaisen, ulkoparlamentaarisen koalition muodostuminen on jotakin uutta Suomen poliittisella kentällä, jossa aloite on pysynyt oikeiston hallussa ja kurjistavan kehityksen herättämä vastustus on kanavoitunut lähinnä oikeistopopulisteille annettuina ääninä.

Leikkaukset osuvat ihmisiin yhteiskunnan eri tasoilta ja erilaisista lähtökohdista, ja moninaiset lähtökohdat synnyttävät monia eri kamppailun muotoja aina adresseista työväenliikkeen aktivoimiseen, hyvän mielen tempauksista kananmunien heittelyyn. Vaikka toimijoilla ei ole jaettua positiivista ohjelmaa ja niiden välillä on erimielisyyksiä, leikkausten haastamisen kannalta on mielekästä yrittää ymmärtää yhteiskunnallista dynamiikkaa, joka tekee liikehdinnästä uusiutuvaa ja kestävää.

Positiivisen ohjelman puute on liikkeille heikkous ja vahvuus. Ilman sellaista on yleensä helpompi mobilisoida laajempia väkijoukkoja liikkeen taakse, mutta pelkkä vastustaminen alkaa myös jossain vaiheessa väsyttää yhä useampia ihmisiä. Antti Rautiainen käy kirjoituksessaan läpi Joukkovoiman historiaa ja toteaa ensimmäisen mielenosoituksen ehkä merkittävimmän saavutuksen olleen ”ammattiyhdistysliikkeen sysääminen vastustamaan kilpailukykysopimusta. 18.9.2015 järjestetty ammattijärjestöjen STOP-mielenosoitus olikin suurin Suomessa järjestetty mielenosoitus vuosikymmeniin.” Tämän lisäksi Rautiaisen mielestä Joukkovoiman saavutuksiin kuului eläkeläisten liikkeen inspiroiminen, joka ”järjesti lokakuussa 2015 oman mielenosoituksensa ja sai eläkeläisten asemaan suunniteltuja leikkauksia peruttua”.

Ensimmäisen Joukkovoiman aikaan tapetilla ollut Sipilän surullisenkuuluisa ”yhteiskuntasopimus” herätti niin laajaa vastustusta, että se onnistuttiin runnomaan vasta myöhemmin läpi uudelleenpaketoituna ”kilpailykykysopimukseksi” (kiky). Jopa Suomen apaattinen ammattiyhdistysliike heräsi hetkeksi horroksesta ja järjesti syyskuussa 30 000 Helsingin Rautatientorille keränneen Stop-mielenilmauksen, median demonisoinnista huolimatta (myös median suhtautuminen Joukkovoima-mielenosoitukseen on herättänyt keskustelua). Stop-mielenoitusta tuettiin lukuisilla lakoilla ja ulosmarsseilla jo ennen varsinaista mielenosoitus- ja lakkopäivää, kun muun muassa 1500 SSAB:n työläistä marssi ulos Raahen tehtaasta heti leikkauslistan julkistamisen jälkeisenä päivänä 9.9. Lukuisat ammattiliitot julistivat poliittisia lakkoja mielenosoituspäiväksi 18.9. Syksyllä 2015 tunnelma oli hetken aikaa jopa niin toiveikas, että julkiseen keskusteluun nousi yleislakon järjestäminen ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1956. Tätä vauhdittamaan perustettiin Stop-mielenilmauksen aikoihin syyskuussa 2015 mediaprojekti Yleislakko.org. Suvi Auvinen agitoi sivustolla Joukkovoimasta yleislakkoon:

Tällä kertaa mielenosoitukset ovat kuitenkin kasvaneet jatkuvasti. Kesäkuussa alkunsa sai myös Joukkovoima-verkosto, joka keräsi elokuussa kaduille arviolta 12 000 ihmistä vastustamaan hallituksen leikkauspolitiikkaa. Vaikka sodan- ja rasisminvastaiset mielenosoitukset, ympäristöliikkeiden tapahtumat ja Pride-kulkueet ovat keränneet suuria ihmisjoukkoja kaduille viimeisten 20 vuoden aikana, oli Joukkovoima-suurmielenosoitus historiallinen. Edellisen kerran yhtä suuri määrä ihmisiä on vastustanut hallituspolitiikkaa vuonna 1993, kun Murrostorstain mielenosoitukseen osallistui yli 10 000 työtöntä.

Hallituspolitiikkaa ei ole yhtä helppoa ja mukavaa vastustaa kuin sotia. Joukkovoima-mielenosoitus olikin osoitus siitä, että hallitus on astunut rajan yli ja aika joukkoliikkeille on kypsä. Joutuessaan ennennäkemättömän rajujen, osin laittomien vaatimusten eteen ja nähdessään laajojen ihmisjoukkojen vastustavan leikkauspolitiikkaa, myös ay-liike on rohkaistunut. Ammattiyhdistykset ovat iskeneet voimansa yhteen ja seisauttavat perjantaina 18.9. maan mielenilmauksella, joka on lähimpänä yleislakkoa kolmeenkymmeneen vuoteen.

Päinvastoin kuin liian monet poliittiset projektit Suomessa, Joukkovoima-verkosto ei heittänyt hanskoja naulaan ensimmäisen mielenosoituksen jälkeen. Seuraava suurmielenosoitus järjestettiin ”mielenosoituksien megaviikolla” 12. maaliskuuta 2016. Ylen mukaan tähän mielenosoitukseen osallistui 10 000 ihmistä.

Joukkovoima-verkosto on suurmielenosoitusten välillä järjestänyt myös pienempiä paikallisia tapahtumia, kuten 14. marraskuuta 200 ihmistä Tampereella koonneen kurjistamispolitiikan vastaisen mielenosoituksen. Joukkovoima on mobilisoinut ihmisiä osallistumaan myös verkoston ulkopuolisiin tapahtumiin ja ottanut selkeästi antirasistisen ja antifasistisen kannan leikkauspolitiikan vastustamiseen. Joukkovoima esimerkiksi järjesti oman blokin rasismia ja fasismia vastustaneeseen Peli poikki! -mielenosoitukseen.

Kolmas Joukkovoima-verkoston järjestämä suurmielenosoitus järjestettiin 3. syyskuuta 2016. Paikalle kerääntyi jälleen tuhansia ihmisiä vastustamaan kurjistamispolitiikkaa. Pitkän marssin keskellä alkoi sataa rankasti. Ilmassa ei ollut enää samanlaista optimismia kuin vuotta aiemmin. Eräs osanottaja kirjoitti jälkeenpäin tapahtumasta:

Katson, että juuri marssin jälkeen jäänyt tyhjä olo, kierroksen pituus ja marssiuupumus jäivät kalvamaan mieltä. Luokkaristiriidat ovat uuvuttavia, ja niiden takia marssiminen saakin olla uuvuttavaa, mutta moni asia marssissa aiheutti sen, että poliittisen kamppailun lähtökohdaksi näytti muodostuvan jokin muu kuin luokkaristiriita. Me olimme vain vihainen kansa, joka huusi ministereitä ikkunaan. Halusin, että me emme olisi me-kansa, vaan luokkatietoisia, sillä mielestäni tämän termin poissaolo tekee poliittisesta toiminnasta puolinaista ja päämäärätöntä.

Tähän liittyy myös kaupunkitila, jonka kautta koetan asiaa hahmotella. Ongelmana näen juuri toistuvat marssit, jotka eivät pyri luomaan kaupunkiin kapitalismikriittistä pysyvämpää tilaa, joka mahdollistaisi lakkomielialan tai muun vastaavan liikehdinnän nousemisen. Näen nimittäin, että Euroopan unionin byrokraattiset ja valuuttarakenteen ongelmat ovat myös kapitalismin, etenkin uuden kapitalismin luomia ongelmia. Oma tulkintani on, että luokan käsitteen kriittisellä tarkastelulla, valtasuhteiden analyysilla ja uuden kapitalismin ymmärtämisen kautta voitaisiin lähteä etsimään antikapitalistista, sosiaalisesti oikeudenmukaista tilaa. Mutta ei yhtenä suurena joukkona, vaan pieninä ryhminä, turvallisessa tilassa, rohkeina, luottavina ja haavoittuvina olentoina.

Viimeisin Joukkovoiman suurmielenosoitus järjestettiin lauantaina 2. syyskuuta 2017. Järjestäjien mukaan Sipilöinti seis! -mielenosoitukseen osallistui 2000 ihmistä. Mielenosoituksen jälkeen sen viestin henkilöitymistä pääministeri Sipilään kritisoitiin esimerkiksi Mikä meitä vaivaa? -podcastissa. Kaksi vuotta alkamisensa jälkeen Joukkovoima-verkosto seisoo tienristeyksessä, josta voidaan lähteä moneen suuntaan tai tehdä jotain ihan muuta.

2. syyskuuta 2017 järjestetyn Joukkovoima-mielenosoituksen blokit.

Joukkovoima tienristeyksessä

Joukkovoiman kaltaista monen kaupungin aktiivisesta ruohonjuuritason osallistumisesta muodostunutta kurjistamispolitiikan vastaista liikettä ei ole tietääkseni ollut viime vuosina muissa Pohjoismaissa, vaikka esimerkiksi Ruotsissa on tehty rajua uusliberaalia politiikkaa (esim. yksityistämällä rankalla kädellä koulutusta). Anarkistit ja muut antikapitalistit ovat ottaneet osaa Joukkovoimaan alusta lähtien. Ainakin osalla on ollut ajatuksena, että tapahtuman määrää ja laatua voidaan kasvattaa asteittaisesti. Saada siis jatkuvasti kasvava määrä ihmisiä paikalle ja ottamalla aktiivisesti erilaisia uusia tottelemattomuuden ja suoran toiminnan keinoja käyttöön. Anarkistinen A-ryhmä kehotti ihmisiä osallistumaan ensimmäiseen Joukkovoimaan kutsutekstiä radikaalimmalla agendalla, tuoden esiin esimerkiksi kasvuun perustuvan talouspolitiikan ja rajallisten luonnonvarojen välistä ristiriitaa sekä vaatien kaatamaan hallituksen ja yhteistämään kaiken.

Joukkovoima-mielenosoitus elokuussa 2015.

Joukkovoima on järjestänyt Suomen oloissa historiallisen kokoisia mielenosoituksia. Marssit ovat myös olleet poikkeuksetta hyvin rauhallisia ja luultavasti myös siksi vaikuttaneet niin vähän mihinkään. Ensimmäisessä Joukkovoimassa elokuussa 2015 järjestetty 15 minuutin symbolisen pysähdyksen tarkoituksena oli antaa ihmisille kokemus pienestä tottelemattomuudesta, jota voisi lähteä kasvattamaan eri suuntiin tulevissa Joukkovoiman tapahtumissa. Tätä ei ole kuitenkaan nähty, vaikka juuri sitä paikasta a paikkaan b johtavat mielenosoitukset olisivat tarvinneet. Viimeisimmässä mielenosoituksessa osa osallistujista ryhmittäytyi antikapitalistiseen blokkiin, mutta räväkästä kutsusta huolimatta mitään ei niin sanotusti tapahtunut.

Mihin suuntaan Joukkovoima voi siis kulkea? Mahdollisia teitä on ainakin kuusi (joista osa on keskenään yhteensopivia ja osa taas ei):

1) Kaiken jatkaminen nykyiseen tapaan. Tällöin todennäköisenä uhkana on Joukkovoiman enemmän tai vähemmän nopea pois kuihtuminen.

2) Joukkovoima-verkoston jatkaminen, mutta panostaminen suurmielenosoitusten rinnalla tai niiden sijasta paikallisiin tapahtumiin ja järjestäytymiseen.

3) Nykyisenlaisten suurmielenosoitusten järjestäminen viemällä toimintakeinoja militantimpaan suuntaan. Sellaisten uusien taktiikoiden käyttöönottoa, kuten katujen ja rakennusten valtaus, mellakointi, erilaiset lakot, sabotaasi, katujen ja muun infrastruktuurin blokkaus jne. Uhkana marginalisoituminen ja pois kuihtuminen, mutta sellainen joka ei kokeile ei voi koskaan onnistua.

4) Nykyisenlaisten suurmielenosoitusten järjestäminen viemällä toimintakeinoja karnevalistisempaan suuntaan. Erilaisten performatiivisten ja karnevalististen elementtien mukaan ottaminen sekä erilaisten teemojen kokeileminen. Tässä(kin) on vaarana epäonnistuminen. Viimeisimmän Joukkovoima-mielenosoituksen kohdalla esimerkiksi ”sipilöinti” -teemaa arvosteltiin useasta suunnasta ja sukka/raajat kiinni -blokkia pidettiin mauttomana tai käsittämättömänä.

5) Joukkovoima-verkoston lopettaminen ja jonkinlaisen uuden yhteenliittymän perustaminen (tässä olisi järkeä ainoastaan jos uusi eroaisi merkittävästä aiemmasta Joukkovoimasta).

6) Verkoston lopettaminen ja keskittyminen muuhun, kuten paikalliseen toimintaan ja järjestäytymiseen.

Joukkovoima a

Joukkovoima-mielenosoituksen antikapitalistinen blokki Helsingin Aleksanterinkadulla 2. syyskuuta 2017.

Viimeisimmässä Joukkovoimassa monet valtasi vieraannuttava kokemus, joka syntyi mantranomaisesta ”EI LEIKATA! EI LEIKATA!” huudon toistamisesta. Tuntemuksen voi paikallistaa siihen voimattomuutta aiheuttavaan ajatukseen, ettei toistuvalla marssimisella ole mitään vaikutusta hallituksen raakaan kurjistamispolitiikkaan. Pontus Purokuru esittää Joukkovoimaankin viitaten, että vaatimukset ilman voimaa kaikuvat vallanpitäjien tyhjille korville:

Kun prekaarit nykytyöläiset esittävät vaatimuksiaan, heillä ei juuri ole painoa

Käytössä on – erään tutun veteraaniaktivistin sanoin – perinteinen kattaus voimattomasta mielenosoittamisesta kyyniseen vetäytymiseen. Tämän vuoksi esimerkiksi Sipilän hallitusta vastustava Joukkovoima-liike ei ole onnistunut. Siltä puuttuu voima painostaa. Se on joukko vailla voimaa.

Toisaalta mieleen tulee myös, että usein on parempi ottaa kuin vaatia. Auvinen kirjoitti taannoin, että pyytämisen ja vaatimisen sijaan kannattaa ottaa:

Mikä sitten mielenosoitusten vaatimusten ongelma on ollut? Pitääkö meidän lopulta sittenkään vaatia mitään? Vuonna 1968 Pariisissa kansainvälisten situationistien seiniin spreijaamassa sloganissa saattaa olla totuuden jyvä: ’Me emme pyydä, me emme vaadi. Me otamme, valtaamme.’

Niin kauan kuin muotoilemme vaatimuksemme pyyntömuotoon, olemme altavastaajia. Positioimme itsemme asemaan, jossa menemme pyytämään jotain – joka meille joko annetaan tai ollaan antamatta. Näkisin mielelläni mielenosoituskulttuuria, joka pyytää vähemmän ja ottaa enemmän.

On myös pohdittava vakavasti kysymystä siitä, että toimiiko Joukkovoiman kaltainen sekoitus 1900-luvun joukkoliikkeitä ja aktivismia tarkoituksenmukaisesti. Viimeisen reilun vuoden aikana on esitetty useasta eri suunnasta niin sanottua aktivismikritiikkiä (katso tämä, tämä, tämä ja tämä).

Uuvuttavan ja turhauttavan marssimisen keskellä on kuitenkin hyvä pitää mielessä, että mielenosoitukset myös tuovat vastalauseen näkyväksi kaduille:

Uuvuttava, päämäärättömältäkin tuntuva mielenosoittaminen luo toisaalta kapitalismin läpitunkeman kaupungin keskustan alueelle oman poliittisen ihmisvirtansa, joka osoittaa, että yhteiskunta ei ole yhtenäinen ja että poliittiset ristiriidat konkretisoituvat oikeiden, tuntevien ja ajattelevien ihmisten elämässä. Pitkällisen epäpolitisoitumisen seurauksena on mielestäni ymmärrettävää, että laajempaan poliittisen taistelumielialaan ja politisoitumiseen on pitkä matka. Mielenosoituksella tuo keskustan, siis kaupungin ja tässä tapauksessa pääkaupungin, siis monin tavoin yhteiskunnan vallan keskuksen alue, voidaan siis politisoida hetkellisesti. Mutta jotta todella saataisiin aikaan ruohonjuuritasolta lähtöisin oleva liike, joka vaatii sosiaalista oikeudenmukaisuutta, olisi kaupunkiin luotava tilaa politisoitumiselle, joka tapahtuu turvallisessa vuorovaikutuksessa. Katson, että kamppailut voivat liittyä toisiinsa politisoidun arkikokemuksen pohjalta syntyvän solidaarisuuden kautta, joka tekee näkyväksi yhteiskunnan instituutioihin sisältyvät valtasuhteet.

Yhteiskunnallisissa liikkeissä näkyväksi tekevää tärkeämpää on usein näkymätön. Tunteet, kokemukset, uudet ihmissuhteet ja muut sellaiset asiat, jotka jäävät piiloon. Sellaisesta voi syntyä tulevaisuudessa jotain odottamatonta.

Sami Salmela

Lisää aiheesta:

Mainokset
%d bloggers like this: