Kutsu: Propositio V

52d5f54e2fcac913d84dc61c8b8f1884
Tämä on viides luku vuonna 2004 ranskaksi julkaistusta tekstistä Kutsu (ransk. Appel). Tämän luvun suomennoksen pohjana on käytetty aiempaa suomennosta. Tietoa suomennoksesta ja ensimmäinentoinen, kolmas ja neljäs luku.

Propositio V

Minkä tahansa moraalisen huolenaiheen, minkä tahansa puhtautta koskevan huolen, me korvaamme yhteisen strategian laadinnalla. Ainoastaan se on huonoa, mikä estää voimamme lisääntymisen. Tästä päätöksestä seuraa, että talous ja politiikka eivät ole enää erotettavissa. Emme pelkää muodostaa jengejä, ja voimme vain nauraa niille, jotka halveksivat meitä mafiana.

Skolium

Meille on myyty tämä valhe: että erityisintä meissä on se mikä erottaa meidät yhteisestä. Me koemme päinvastaista: jokainen singulaarisuus tunnetaan sillä tavalla ja intensiteetillä, jolla olento luo elämään jotain yhteistä.

Pohjimmiltaan aloitamme tästä, siitä, mistä löydämme toisemme. Se mikä meissä on kaikkein ainutlaatuisinta kutsuu tulla jaetuksi.

Mutta huomaamme myös tämän: Se mitä meillä on jaettavana ei ole ainoastaan ilmiselvästi yhteensopimaton vallitsevan järjestyksen kanssa, vaan tämä järjestys pyrkii jäljittämään kaikenlaisen jakamisen, jolle se ei itse määritä sääntöjä. Esimerkiksi ainoat metropolissa sallitut kollektiivisen elämisen muodot ovat kasarmi, sairaala, vankila, mielisairaala ja vanhainkoti. Normaali tila on kaikkien eristäminen yksityiseen kuutioonsa. Siihen palataan kerta toisensa jälkeen, riippumatta siitä kuinka etovalta se tuntuu tai kuinka mahtavia kohtaamisia toisaalla on koettu.

Olemme tunteneet nämä olemassaolon ehdot, emmekä halua enää koskaan palata niihin. Ne heikentävät meitä liikaa. Tekevät meistä liian haavoittuvia. Saavat meidät kuihtumaan.

Alkukantaisissa yhteisöissä eristys oli ankarin yhteisön jäsenelle annettava rangaistus. Nykyään se on tavallinen tila. Loput katastrofista seuraa siitä johdonmukaisesti. Vain sen kapean käsityksen takia, joka jokaisella on omasta kodistaan, saa katujen poliisille jättämisen vaikuttamaan luonnolliselta. Maailmasta ei olisi ollut mahdollista tehdä niin asuinkelvotonta, eikä sosiaalisuudesta niin kontrolloitua – ostoskeskuksista baareihin, kokoushuoneista takahuoneisiin – ellei jokaiselle olisi ensin myönnetty yksityisen tilan turvapaikkaa.

Paetessamme olemassaoloamme runtelevia olosuhteita löysimme vallatut talot; tai oikeastaan, kansainvälisen talonvaltaajien skenen. Tässä vallattujen tilojen muodostamassa tähtikuviossa, jossa on monista rajoitteista huolimatta kuitenkin mahdollista kokeilla kontrollin ulkopuolella olevia kollektiivisen kokoontumisen muotoja, olemme tunteneet voimamme kasvavan. Olemme järjestäneet alkeellisen selviytymisen – pummaamisen, pöllimisen, kollektiivisen työskentelyn, yhteisruokailut ja rakastavaisten taipumukset, sekä välineiden ja taitojen jakamisen – ja olemme löytäneet joitain poliittisen ilmaisun muotoja: keikat, mielenosoitukset, suoran toiminnan aktiot, sabotaasin ja lentolehtiset.

Sitten olemme nähneet miten ympäristömme muuttuu vähitellen piiriksi ja piiristä skeneksi. Olemme nähneet miten strategian kehittäminen on korvattu moraalikoodin toteuttamisella. Olemme nähneet normien jähmettyvän, maineiden muodostuvan, vertauskuvien alkavan toteutua ja kaiken muuttuvan niin ennalta arvattavaksi. Yhteinen seikkailu muuttui synkäksi kanssa-asumiseksi. Vihamielinen suvaitsevaisuus tarttui kaikkiin suhteisiin. Me mukauduimme. Lopulta se, jonka uskottiin olevan vastamaailma, ei ollut mitään muuta kuin heijastuma vallitsevasta maailmasta: pöllimisen, tappeluiden, poliittisen tai radikaalin korrektiuden alueella vallitsevat samat oman arvon pönkittämisen pelit – samaa kurjaa liberalismia tunne-elämässä, sama riitely sisäänpääsystä ja alueesta, sama jokapäiväisen elämän ja poliittisen toiminnan toisistaan erottaminen, samaa vainoharhaa identiteeteistä. Ja kaikista onnekkaimmille luksus päästä välillä pakenemaan paikallista kurjuuttaan tuomalla se jonnekin muualle, jonnekin koskemattomaan.

Emme pidä näitä heikkouksia vallatun talon muodon syynä. Emme kiellä emmekä jätä sitä. Me toteamme, että talon valtaaminen on meille mielekästä sillä ehdolla, että selkeytämme sen jakamisen perustan, johon osallistumme. Vallatussa talossa, kuten missä tahansa muualla, yhteisen strategian luominen on ainoa vaihtoehto identiteettiin vetäytymiselle, tapahtuipa tämä assimiloitumalla tai ghettoutumalla.

Mitä tulee strategiaan, olemme oppineet kaikki häviäjien perinteen läksyt. Muistamme työväenliikkeen alkuajat. Opetukset ovat meitä lähellä.

Sillä se, mitä sen alussa pantiin käytäntöön liittyy suoraan siihen miten elämme, siihen, mitä me haluamme laittaa käytäntöön tänä päivänä. Sen voiman rakentaminen, jota tultiin myöhemmin kutsumaan työväenliikkeeksi, perustui aluksi rikollisten käytäntöjen jakamiseen. Salaiset lakkorahastot, sabotaasit, salaseurat, luokkaväkivalta, ja ensimmäiset työttömyyskorvausten muodot, jotka näkyivät yksilöllisen selväjärkisyyden toipumisessa, kehitettiin tietoisena niiden laittomasta ja antagonistisesta luonteesta.

Työläisten organisaation ja järjestäytyneen rikollisuuden päällekkäisyys oli eniten käsin kosketeltavaa Yhdysvalloissa. Amerikkalaisten proletaarien voima teollisen aikakauden alussa juontui työläisyhteisössä kehittyneestä pääomaan kohdistuneesta tuhovoimasta ja kostosta, sekä maanalaisten solidaarisuuksien olemassaolosta. Työläisten jatkuva muuntuminen rikollisiksi ja takaisin vaati järjestelmällistä kontrollia: kaiken autonomisen järjestäytymisen moralisointia. Kaikkea rehellisen työläisen ihanteen ylittänyttä marginalisoitiin gangsterismina. Lopulta toisella puolella oli mafia, toisella puolella ammattiliitot, molemmat vastavuoroisen amputaation tuotteita.

Euroopassa työväen organisaatioiden integroimisesta valtion hallintokoneistoon – sosiaalidemokratian perustasta – maksettiin pieninkin kyky olla vaivaksi. Täälläkin työväenliikkeen nousussa oli kyse materiaalisista solidaarisuuksista, välittömästä kommunismin tarpeesta. Työväentalot [”Maisons du Peuple”] olivat viimeisiä koteja tälle sekaannukselle, joka oli välittömän kommunisaation tarpeen ja vallankumouksellisen prosessin täytäntöönpanon strategisten vaatimusten välillä. Sen jälkeen työväenliike asteittain kehittyi osuuskuntaliikkeeseen, jossa taloudellinen lokero leikattiin irti sen strategisesta tarkoituksesta, sekä vaalipolitiikan tai yhteisen hallinnon alueilla työskentelevään poliittiseen ja ammatilliseen liikkeeseen. Näiden kaikkien irtautumispyrkimysten kieltämisestä syntyi tämä absurdius: vasemmisto. Kohokohta saavutettiin liittojen tuomitessa kaiken väkivaltaan turvautumisen ja julistaessa kovaan ääneen tekevänsä yhteistyötä poliisin kanssa mellakoitsijoiden kontrolloimiseksi.

Valtioiden kontrollitehtävien viimeaikainen lisääntyminen todistaa ainoastaan tämän: läntiset yhteiskunnat ovat menettäneet kaiken kykynsä muodostaa kokonaisuuden. Ne kykenevät enää hallitsemaan vain väistämätöntä rapistumistaan. Käytännössä siis estämään kaiken jälleen yhdistymisen, murskaamaan kaiken mikä erottuu joukosta. Jokaisen joka karkaa. Jokaisen joka poistuu rivistä.

Mutta mitään ei ole tehtävissä. Näiden yhteiskuntien sisäinen raunioituminen tuo esiin yhä enemmän murtumia. Jatkuva ulkoasun uudistaminen ei voi saavuttaa mitään: siellä maailmoja muodostuu. Vallatut talot, kommuunit, poliittiset lahkot, kaupunginosat [”barrios”] yrittävät kaikki irtautua kapitalismin lohduttomuudesta. Useimmiten nämä yritykset epäonnistuvat tai kuolevat autarkiaan, siihen etteivät ne ole muodostaneet yhteyksiä, tarkoituksenmukaisia solidaarisuuksia. Sekä myös siihen, etteivät he itse ole kyenneet näkemään itseään kokopäiväisinä osapuolina globaalissa sisällissodassa.

Mutta kaikki nämä yritykset kokoontua uudelleen eivät ole mitään verrattuna massiiviseen haluun, aina lykättyyn haluun dropata. Lähteä.

Kymmenessä vuodessa, kahden väestönlaskennan välillä, Britanniasta on kadonnut satatuhatta ihmistä. He ovat hypänneet kuorma-autoon, ostaneet lipun, vetäneet happoa tai painuneet maan alle. He ovat irtautuneet. He ovat lähteneet.

Irtautuessamme olisimme halunneet paikan missä kokoontua takaisin yhteen, puolen jonka valita, tien jota seurata.

Monet lähteneet eksyvät matkalla. He eivät koskaan saavu määränpäähän.

Strategiamme on näin ollen seuraava: karkaamiskeskusten, irtautumisten paikkojen ja kokoontumispaikkojen sarjan perustaminen ja ylläpitäminen. Niille, jotka lähtevät. Sarja paikkoja, joihin voimme paeta kadotusta kohti kulkevan sivilisaation vaikutusta.

Kyse on keinojen antamisesta itsellemme, niiden menetelmien löytämisestä, joilla kaikki kysymykset voidaan ratkaista. Kysymykset, jotka erikseen tarkasteltuna voivat ajaa meidät masennukseen. Kuinka purkaa meitä heikentävät riippuvuudet? Miten meidän on järjestäydyttävä niin, ettei enää tarvitse tehdä töitä? Miten asettua metropolin myrkyllisyyden ulkopuolelle ilman menemistä takaisin luontoon? Kuinka ajaa ydinvoimalat alas? Miten olla olematta pakotettu turvautumaan psykiatriseen jauhamiseen ystävän tullessa hulluksi; tai mekanistisen lääketieteen karuihin lääkkeisiin sairastumisen yhteydessä? Miten elää yhdessä ilman keskinäistä tukahduttamista? Kuinka kohdata toverin kuolema? Kuinka raunioittaa imperiumi?

Tunnemme heikkoutemme: olemme syntyneet ja kasvaneet rauhoitetuissa, ikään kuin hajonneissa yhteiskunnissa. Meillä ei ole ollut mahdollisuutta hankkia voimaa, jonka kiihkeä kollektiivinen yhteenotto voi antaa. Eikä siihen kytkeytynyttä tietoa. Meidän on yhdessä luotava poliittinen koulutus. Teoreettinen ja käytännöllinen koulutus.

Tätä varten tarvitsemme paikkoja. Paikkoja, joissa voimme järjestäytyä, joissa voimme jakaa ja kehittää tarvittavia tekniikoita. Joissa voimme oppia käsittelemään kaiken sellaisen, mikä voi osoittautua välttämättömäksi. Paikkoja, joissa voimme tehdä yhteistyötä. Ellei se olisi irtisanoutunut kaikista poliittisista näkökannoista, olisi Bauhausin kokeilu kaikessa materiaalisuudessaan ja ankaruudessaan ilmaissut ajatuksemme tiedon ja kokemuksen siirrolle omistetuista aika-tiloista. Mustat Pantterit varustivat itsensä tällaisilla tiloilla, joihin he lisäsivät poliittis-sotilaallisen kykynsä, 10 000 päivittäin jaettua ilmaista lounasta, sekä autonomisen lehdistönsä. Pian he muodostivat niin tuntuvan uhan vallalle, että liittovaltion joukot piti lähettää teurastamaan heidät.

Ketkä tahansa, jotka muodostavat itsensä voimana, tietävät ryhtyvänsä osapuoleksi maailmanlaajuisten tapahtumakulkujen vihollisuuksissa. Tällaisessa tilanteen osapuolessa ei herää kysymystä väkivaltaan turvautumisesta tai siitä kieltäytymisestä. Pasifismi näyttäytyy meille lähinnä vielä yhtenä imperiumin lisäaseena, mellakkapoliisien ja toimittajien joukkojen rinnalla. Meitä koskettaa yläpuoleltamme pakotettu asymmetrisen konfliktin olosuhde; meidän täytyy pohtia kunkin käytäntömme kannalta sopivia tapoja ilmestyä ja kadota. Mielenosoitus, toiminta kasvot esillä ja suuttumusta ilmaiseva mielenilmaus ovat sopimattomia taistelun muotoja tällä hetkellä vallitsevan ylivallan hallintojärjestelmässä. Ne jopa vahvistavat sitä tarjoamalla ajantasaista informaatiota kontrollijärjestelmille. Vaikuttaa joka tapauksessa järkevältä, kun otetaan huomioon että nykypäivän subjektiivisuuden hauraus ulottuu jopa johtajiimme (sekä siitä itkuisen paatoksen näkökulmasta, johon olemme onnistuneet hautaamaan kaikista vähiten tärkeimmän kansalaisen), hyökätä ennemmin materiaalisia järjestelmiä kuin niille kasvot antavia ihmisiä vastaan. Tämä johtuu puhtaasti strategisista syistä. Siksi meidän täytyy ottaa käyttöön kaikille sisseille ominaisia toimintatapoja: anonyymi sabotaasi, iskut ilman julistuksia, turvautuminen helposti toistettaviin tekniikoihin, kohdennetut vastaiskut.

Tämä ei ole moraalinen kysymys siitä, miten hankimme itsellemme keinot elää ja taistella, vaan taktinen kysymys siitä mitä keinoja annamme itsellemme ja kuinka käytämme niitä.

”Kapitalismi näyttäytyy elämässämme suruna”, sanoi eräs ystävä kerran.

Nyt on luotava materiaaliset olosuhteet jaetulle nautintoon suuntautuvalle vastaanottavaisuudelle.

Aiemmat luvut:

Propositio I

Propositio II

Propositio III

Propositio IV

Mainokset
%d bloggers like this: