Kutsu: Propositio VI

Tämä on kuudes luku vuonna 2004 ranskaksi julkaistusta tekstistä Kutsu (ransk. Appel). Tietoa suomennoksesta ja ensimmäinentoinen, kolmas, neljäs ja viides luku.


Propositio VI

Toisaalta haluamme elää kommunismia;

toisaalta levittää anarkiaa.

Skolium

Elämme äärimmäisen erillään olon aikakautta. Metropolin masentava normaalius, sen yksinäiset väkijoukot, ilmaisevat yksittäisistä atomeista koostuvan yhteiskunnan mahdotonta utopiaa.

Kaikista äärimmäisin erillään olo paljastaa sanan ”kommunismi” merkityksen.

Kommunismi ei ole poliittinen tai taloudellinen järjestelmä. Kommunismi tulee toimeen ilman Marxia. Kommunismi vähät välittää Neuvostoliitosta. Ja me emme voi selittää sitä tosiasiaa, että joka vuosikymmen viimeisen viidenkymmenen vuoden ajan jotkut ovat teeskennelleet löytäneensä Stalinin rikokset uudestaan vaikertaen ”katsokaa mitä kommunismi on!”, ellei heillä olisi ollut tunnetta, että todellisuudessa kaikki johdattaa meitä siihen suuntaan.

Ainoa kommunismia koskaan vastustamaan kyennyt argumentti on ollut se, ettemme tarvitse sitä. Ja varmastikin, aivan viime aikoihin asti ja siellä ja täällä kaikessa rajoittuneisuudessaan, on silti ollut jaettuja kestäviä asioita, kieliä, ajatuksia ja paikkoja; ainakin tarpeeksi, jotta ne eivät ole hiipuneet pois. Oli olemassa maailmoja, ja ne olivat asuttuja. Ajattelemisesta kieltäytymiselle, kommunismin kysymyksen esittämisestä kieltäytymiselle, oli olemassa käytännön perusteluja. Ne on pyyhkäisty pois. 1980-luku, niin kauan kuin se kestikin, pysyy traumaattisena viittauspisteenä tälle lopulliselle puhdistukselle. Siitä lähtien kaikki yhteiskunnalliset suhteet ovat muuttuneet kärsimykseksi. Aina siihen pisteeseen saakka, että mikä tahansa puudutus, mikä tahansa eristys on mieluisampi. Tietyssä mielessä juuri eksistentiaalinen liberalismi ja sen menestys työntävät meidät kommunismiin.

Kommunismin kysymyksessä on kyse meidän itsemme, maailman ja toisten olentojen välisen suhteen kehittämisestä. Siinä on kyse vuorovaikutuksen syventämisestä kahden maailman välillä, kommunikaatiosta niiden välillä. Ei maailmantilan yhdistymisestä, vaan havaittavan perustamisesta, toisin sanoen siis maailmojen moninaisuudesta. Tässä mielessä kommunismi ei tarkoita kaiken konfliktin hävittämistä; se ei kuvaile yhteiskunnan lopullista olotilaa, jolloin kaikki on päättynyt. Sillä maailmat ovat vuorovaikutuksessa myös konfliktin kautta. ”Porvarillisessa yhteiskunnassa, missä ihmisten väliset erot ovat ainoastaan eroja jotka eivät liity ihmiseen itseensä, nimenomaan juuri todellisia eroja, laadullisia eroja ei säilytetä. Kommunisti ei halua luoda kollektiivista sielua. Hän haluaa luoda yhteiskunnan, jossa väärät erot poistetaan. Ja näiden väärien erojen poistamisen myötä, avautuvat kaikki mahdollisuudet todellisille eroille.” Näin puhui vanha ystävä.

On ilmiselvää esimerkiksi, että kysymys siitä mihin kuulun, mitä tarvitsen, mistä minun maailmani koostuu, on pelkistetty lainmukaiseen kuvitelmaan yksityisomaisuudesta, siihen mikä kuuluu minulle, mikä on minun. Jokin on minulle sopivaa niin pitkään kuin se kuuluu käytettävissä olevan alueeseeni — ei minkään juridisen tittelin nojalla. Yksityisomaisuudella ei ole viime kädessä mitään muuta todellisuutta kuin sitä suojelevat voimat. Niinpä kysymys kommunismista liittyy toisaalta poliisista eroon pääsemiseen ja toisaalta jakamisen ja käyttöjen syventämiseen yhdessä asuvien välillä. Se on kysymys, joka vältetään joka päivä sanomalla ”Älä viitti!” tai ”ihan miten vaan!” Kommunismi ei taatusti tule annettuna. Se on ajateltava, se on tehtävä. Lähes kaikki sitä vastustava tiivistyy uupumusta kuvaavaan ilmaukseen: ”Mutta sinä et voi koskaan tehdä sitä… Se ei voi toimia… Ihmiset ovat mitä ovat… Ja on jo tarpeeksi vaikeaa elää omaa elämäänsä… Energia on rajallista, me emme voi tehdä kaikkea.” Mutta uupumus ei ole argumentti. Se on asiantila.

Niinpä kommunismi alkaa jakamisen kokemuksesta. Ja ensiksi meidän tarpeidemme jakamisesta.

Tarpeet eivät ole niitä, joihin kapitalistinen järjestys on totuttanut meidät. Tarve ei ole koskaan asioiden tarvitsemista ilman samanaikaista maailmojen tarvitsemista. Jokainen meidän tarpeemme liittää meidät, kaiken häpeän ulkopuolella, kaikkiin muihin, jotka tuntevat sen. Tarve on vain nimi suhteelle, jonka kautta tietty havaitseva olento antaa merkityksen jollekin osalle maailmastaan. Tämän takia niillä, joilla ei ole maailmoja – esimerkiksi metropolin subjektiviteetit – ei ole muuta kun hetkellisiä päähänpistoja. Ja juuri tästä syystä kapitalismi, vaikka se tyydyttää asioiden tarpeen eri tavalla kuin mikään muu, ainoastaan levittää yleismaailmallista tyytymättömyyttä; koska voidakseen tehdä niin sen on tuhottava maailmoja.

Kommunismilla me tarkoitamme tiettyä tarkkaavaisuuden kurinalaisuutta.

Kommunismin käytäntöä, sellaisena kun elämme sitä, kutsumme ”puolueeksi”. Ylittäessämme esteen yhdessä tai saavuttaessamme korkeamman jakamisen tason, sanomme ”rakentavamme puoluetta”. Varmastikin toiset, joita emme tunne vielä, rakentavat muualla puoluetta. Tämä kutsu on osoitettu heille. Yksikään kommunismin kokeilu ei voi selvitä tällä hetkellä ilman järjestäytymistä, itsensä sitomista muihin, itsensä asettamista kriisiin ja lietsoen sotaa. ”Sillä elämää jakavat keitaat tuhotaan etsiessämme turvaa niistä.”

Niin kuin me sen ymmärrämme, kommunismin perustamisprosessi voi ottaa ainoastaan kommunisoivien tekojen kokoelman muodon, erinäisten tilojen, erinäisten koneiden ja erinäisten tietojen yhteiseksi tekemisen muodon. Toisin sanoen, sellaisten jakamisen muotojen kehittämisen mikä kiinnittyy niihin. Kapina itsessään on vain kiihdytin, ratkaiseva hetki tässä prosessissa. Kuten me sen ymmärrämme, puolue ei ole organisaatio – jossa kaikesta tulee haurasta läpinäkyvyyden voimasta – eikä se ole perhe – jossa kaikki sameuden voimasta haisee huijaukselta.

Puolue on kokoelma paikkoja, infrastruktuureja ja kommunisoituja keinoja, näissä paikoissa kiertäviä unelmia, ruumiita, supinaa, ajatuksia, sekä näiden keinojen käyttöä ja näiden infrastruktuurien jakamista.

Puolueen käsite vastaa minimaalisen muodollisuuden välttämättömyyteen, mikä tekee meistä lähestyttävän ja sallii samalla meidän pysyä näkymättömänä. Kommunistiseen tapaan kuuluu jakamisen perustan muotoilu ja sen selittäminen itsellemme siten, että kaikista viimeisimpänä saapunut on vähintäänkin vanhimman veroinen.

Tarkastelemalla asiaa lähemmin, puolue ei voisi olla mitään muuta: herkkyyden muodostamista voimaksi. Maailmojen saariston käyttöönottoa. Millainen olisi imperiumin alainen poliittinen voima, jolla ei olisi omia maatiloja, kouluja, aseita, lääkkeitä, kollektiivisia taloja, editointipöytiä, painokoneita, pakettiautoja ja sillanpääasemia metropolissa? Vaikuttaa yhä enemmän ja enemmän absurdilta, että osa meistä joutuu yhä työskentelemään pääomalle – tarvittavan soluttautumistyön lisäksi tietenkin.

Puolueen hyökkäävä voima on peräisin siitä tosiasiasta, että se on myös tuotannon voima, mutta sen piirissä suhteet ovat vain ohimennen tuotantosuhteita. Kehittymisensä myötä kapitalismi on paljastanut, ettei se ole vain tuotantotapa, vaan kaikkien suhteiden pelkistämistä tuotantosuhteiksi. Liiketoiminnasta perheeseen, jopa kulutus näyttäytyy yhtenä välinäytöksenä yleisessä tuotannossa, yhteiskunnan tuottamisessa. Kapitalismin kaatavat ne, jotka kykenevät luomaan olosuhteet toisenlaisille suhteille.

Näin ollen kommunismi, josta puhumme, on täysin päinvastaista sille, mitä on historiallisesti kuvattu karrikoidusti ”kommunismiksi” ja mikä oli pääasiassa sosialismia, monopolistista valtiokapitalismia.

Kommunismi ei koostu uusien tuotantosuhteiden kehittämisestä, vaan näiden suhteiden lakkauttamisesta.

Tuotantosuhteiden puuttuminen maailmastamme tai keskuudestamme tarkoittaa sitä, ettei koskaan anna tulosten etsimisestä tulla tärkeämpää kuin huomion kiinnittämisestä prosessiin. On tuhottava väliltämme kaikki arvontuotanto ja katsottava, ettemme koskaan katkaise väliltämme läheisyyttä ja yhteistoimintaa.

Maailmojen ja niiden havaittavien asetelmien huomioiminen on juuri se mikä tekee mahdottomaksi jonkin ”tuotantosuhteiden” kaltaisen asian eristämisen. Paikoissa, joita avaamme, keinoissa, joita jaamme, juuri tämä on se arvokkuus mitä etsimme, minkä koemme.

Tätä kokemusta kuvataan usein Ranskassa sanalla ”ilmainen”. Ilmaisen sijasta me puhumme mieluummin kommunismista, sillä emme voi unohtaa mitä tällaisen vapauden käytäntö merkitsee organisaation kannalta, ja lyhyellä aikavälillä poliittisen antagonismin kannalta.

Joten puolueen rakentaminen, sen kaikista näkyvimmän osan kohdalla, koostuu meidän ulottuvillamme olevan jakamisesta tai kommunisaatiosta. Paikan kommunisoiminen tarkoittaa sen vapauttamista ilmaiseen käyttöön, ja tämän vapautuksen pohjalta jalostettujen, vahvistettujen ja monimutkaistettujen suhteiden kokeilemista. Jos yksityisomaisuus on luonteeltaan harkinnanvaraista valtaa riistää keneltä tahansa hänen hallussaan olevan asian käyttö, kommunisaatio voi ainoastaan tarkoittaa tämän hallussapidon riistämistä imperiumin edustajilta.

Vastustamme joka puolelta tulevaa kiristystä tehdä valinta hyökkäävän ja rakentavan, kielteisen ja myönteisen, elämän ja selviytymisen sekä sodan ja jokapäiväisen elämän välillä. Emme vastaa siihen. Tiedämme liian hyvin, miten tämä vaihtoehto jakaa, sitten halkaisee ja halkaisee uudelleen, kaikki olemassa olevat kollektiivit. Toimivan voiman on mahdoton tietää onko sitä vahingoittavan laitteen tuhoamisessa kyse rakentamisesta vai hyökkäämisestä, onko riittävän ravinnon tai lääkinnän autonomian saavuttamisessa kyse sotatoimesta vai vähennyksestä. On olemassa tilanteita, esimerkiksi mellakassa, jolloin taito parantaa tovereitamme lisää merkittävästi kykyämme aiheuttaa tuhoa.

Kuka voisi sanoa, että itsemme aseistaminen ei olisi osa kollektiivisuutemme aineellista perustamista. Yhteisestä strategiasta sopiessamme ei ole olemassa valintaa hyökkäävän ja rakentavan välillä. Jokaisessa tilanteessa on sellaista, mikä itsestään selvästi lisää voimaamme ja mikä vahingoittaa sitä, mikä on tarkoituksenmukaista ja mikä ei. Ja silloin kun tämä ei ole itsestään selvää, keskustelemme, ja pahimmissa tapauksissa pelaamme uhkapeliä.

Yleisemmin emme näe miten mikään muu kuin voima, totaalisesta kapitalismin epäjärjestyksestä selviytymään kykenevä todellisuus, kykenisi hyökkäämään kapitalismin kimppuun ja voisi jatkaa hyökkäystä aina sen hajoamiseen saakka.

Tämän hetken tultua kyse on enää siitä, miten laajalle levinneen yhteiskunnallisen romahduksen voi todella kääntää meidän eduksi, muuttaen Neuvostoliiton tai Argentiinan kaltaisen romahduksen vallankumoukselliseksi tilanteeksi. Ne, jotka teeskentelevät erottavansa aineellisen autonomian imperiaalisen koneen sabotoimisesta, osoittavat etteivät halua kumpaakaan.

Se, että kaikista suurin jakamisen kokeilu lähimenneisyydestä oli espanjalaisen anarkistiliikkeen saavutus vuosien 1868 ja 1939 välillä, ei ole vastalause kommunismille.

Aiemmat luvut:

Propositio I

Propositio II

Propositio III

Propositio IV

Propositio V

Mainokset
%d bloggers like this: