Mikä on liike?

Johdannon (kautta)

Aloitamme esittelemällä itsemme. Me olemme viisi ihmistä, yksi nainen ja neljä miestä. Asumme Leedsissä, suuressa kaupungissa Englannin pohjoisosassa, tai lähellä sitä. Työskentelemme kaikki ”immateriaalisina palkkatyöläisinä” – terveydenhuollon, kasvatuksen, informaation ja designin aloilla. Olemme kaikki tunteneet toisemme ainakin neljä vuotta; neljä meistä on tehnyt yhdessä poliittista työtä yli vuosikymmenen verran. Olemme tovereita, mutta mikä tärkeintä, olemme ystäviä ja tämä tuntuu erottamattomalta: kun meillä on ”poliittinen” tapaaminen vaihdamme kuulumisia, tavatessamme muuten vaan keskustelemme puolestaan usein ”politiikasta”.

Me jaamme yhteisen taustan ”anarkistiliikkeessä”. Meistä neljä toisensa pisimpään tuntenutta olivat kaikki jäseniä maanlaajuisessa anarkistiryhmässä Class War, joka julkaisi samannimistä lehteä. Olimme osa sitä määrätietoista vähemmistöä, joka onnistuen argumentoi järjestön lakkauttamisen puolesta (vuonna 1997). Perusteemme oli, että se oli tullut tiensä päähän eikä kyennyt enää luomaan suhdetta uusiin innostaviin kamppailun muotoihin, sellaisiin kuin teiden vastainen liike [engl. anti-road movement]. Tämän jälkeen autoimme järjestämään Bradford May Day ’98 -konferenssia, jossa keskusteltiin ”tilanteesta” Iso-Britanniassa – vallankumouksellisten ryhmien epäonnistumisesta, protestien uusista muodoista ja niin edelleen. Konferenssin taustalla olivat Class Warin lakkauttamisen liittyneet tapahtumat ja sitä inspiroi Mannertenväliset tapaamiset ihmisyyden puolesta ja uusliberalismia vastaan (encuentros) [engl. Intercontinental Encounters for Humanity and Against Neoliberalism], jotka pidettiin vuonna 1996 (Chiapasissa, Meksikossa) ja vuonna 1997 (Espanjassa). Bradfordin konferenssi houkutti paikalle satoja anarkisteja, kommunisteja ja aktivisteja. Tapasimme viidennen jäsenemme tässä konferenssissa.

Yritimme ylläpitää Bradford ’98 -konferenssin onnistumista jatkamalla ”avointen” keskustelujen järjestämistä paikallisesti, mutta ne eivät koskaan lähteneet kunnolla käyntiin. London May Day 2000 -konferenssin jälkeen me viisi sovimme, että alamme tavata säännöllisesti lukupiirinä. Viimeisen kahden vuoden ajan olemme siis tavanneet säännöllisesti, lukien ja keskustellen pamfleteista, artikkeleista ja kirjoista, erityisesti Marxin Pääoman ensimmäisestä osasta, ja saaneet useita oivalluksia koskien meidän tapaamme elää. Olemme yrittäneet ilmaista itseämme kirjoittamalla, mutta tulokset ovat vaihdelleet enemmän.

”Ongelmien” lista

Ensinnäkin me ajattelemme Derive Approdin ”avoimessa kirjeessä eurooppalaisille liikkeille” kuvailtujen tapahtumien ja prosessien olevan erittäin tärkeitä ja ne ovat epäilemättä auttaneet muovailemaan meidän omaa politiikkamme. Me jaamme innostuksen nähdessämme sen mikä vaikuttaa olevan uuden liikkeen synty, sellaisen joka kaiken lisäksi kuvailee itseään – ja jota on kuvattu – ”antikapitalistiseksi”. Vaikuttaa merkittävältä, että niin monet ja monimuotoiset sosiaaliset ryhmät tulevat yhteen etsimään sekä yhteistä pohjaa että tutkimaan eroja. Esimerkiksi vuosikymmen sitten me olisimme henkilökohtaisesti tyrmänneet täysin pasifistien, vihreiden, kristittyjen ja kenen tahansa vasemmistopuolueesta tulevan osallistuminen. Nyt olemme paljon avoimempia mahdollisuuksille tämänkaltaisten ihmisten kommunikoidessa historiallisesti radikaalimmista tai antagonistisemmista traditioista tulevien ihmisten (kuten meidän itsemme) kanssa. Olemme myös havainneet uuden sukupolven kasvavan politisoitumisen. Kaiken lisäksi tämä politisoituminen vaikuttaa nopeammalta kuin ”meidän päivinämme”. Me ajattelemme, että tämä johtuu monien vanhojen välittämisen muotojen heikentymisestä – ruohonjuuritasoon pohjaavien sosiaalidemokraattisten puolueiden (Labour-puolue), ammattiliittojen ja niin edelleen. Aivan kuin kyse olisi ”nopeutetuista” vallankumouksellisista: tänään luetaan No Logoa, huomenna boikotoidaan McDonaldsia ja sitä seuraavana päivänä viskotaan kiviä sen ikkunoiden läpi ja taistellaan poliisin kanssa.

Meidän on kuitenkin vaikea samaistua moniin listassa oleviin kysymyksiin muuten kuin niitä sivuten. Tärkein syy tälle on se, että kysymykset sisältävät epäsuorasti ymmärryksen ”liikkeestä”, jota meidän on yhä vaikeampi ja vaikeampi ymmärtää. Yritämme selittää mitä tarkoitamme käymällä läpi ajattelumme kehitystä suunnilleen viimeisen vuosikymmenen aikana.

1992–97

Ajatuksiamme ovat muuttaneet useat kamppailut 1990-luvulla. Etenkin Anti-roads -liike, free-festival / free-party -liike ja kampanja hallituksen Criminal Justice Bill (CJB) -asetusta vastaan [suom. huom. CJB oli rikosoikeutta ja julkista järjestystä koskeva konservatiivien vuonna 1994 tekemä lakiasetus, jonka tarkoitus oli vähentää ”anti-sosiaalista” käytöstä. Lakia vastustettiin laajasti. CJB:n surullisen kuuluisa määritelmä teknosta oli musiikki, ”jota kuvaa toistuvien iskujen sarja”. Kaksi näitä kamppailuja koskevaa seikkaa korostui.

Ensinnäkin niissä painottui hauskanpito, nauru ja niiden ominaispiirre, ettei ainoastaan olla pääomaa vastaan vaan ylitetään pääoma. Niinpä Reclaim the Streets (RTS) -kadunvaltausjuhlat eivät ainoastaan sulkeneet teitä moottoriliikenteeltä, vaan myös tarjosivat äänijärjestelmän, jotta ihmiset voivat tanssia kaduilla. Mielenosoitukset CJB:tä vastaan saivat tylsien marssien sijasta massiivisten katubileiden muodon: ihmiset pukeutuivat ja tanssivat. Ne olivat hauskoja! Siinä missä vanhakantaisten vasemmistolaisten mielenosoituksissa vaikutti olevan puhtaasti kyse voiman näyttämisestä jollekin ulkoiselle viholliselle, nämä tapahtumat olivat mahdollisesti lisäksi kokeilu tulevaisuuden tavasta elää. Reclaim the Streets -tapahtumat eivät vaatineet teiden sulkemista, vaan sulkivat ne. Me käytimme valtaa!

Toiseksi, yleensä näiden kamppailujen subjektit eivät olleet perinteisesti ”poliittisista piireistä”. Muutamilla oli taustaa anarkistiskenessä tai vasemmistolaisissa puolueissa tai kampanjoissa. Suurin osa vapaiden bileiden ja festivaalien (etsi pelto tai metsäaukea, järjestä soundit ja DJ tai pari, levitä sanaa) osallistujista ja järjestäjistä yksinkertaisesti halusi tanssia ja pitää hauskaa maksamatta itseään kipeäksi. He kuitenkin politisoituivat, kun valtio alkoi tukahduttamaan, julistamaan laittomaksi ja hajottamaan bileitä, ja otti käyttöön CJB-asetuksen. Jotkut näistä ihmisistä jopa vaikuttivat olevan ”keskiluokkaa”.

Itse asiassa osittain juuri näiden kamppailujen epätavallisesta yhteiskunnallisesta kokoonpanosta johtuen monet vasemmalla, mukaan lukien Class War, eivät kyenneet ottamaan näitä kamppailuja vakavasti. Class Warin tapauksessa tämä oli ironista, sillä aloittaessaan vuonna 1984 Class Warista teki niin epätavallisen se, että se painotti työläisten valtaa, sekä pääomaa vastaan että sen ylittämiseen. Useimmat vasemmistolaiset lehdet sen sijaan näkivät ainoastaan uhreja. Ortodoksisen vasemmiston epäonnistuminen näiden uusien kamppailujen käsittelemisessä vaikutti pohjautuvan siihen, että identiteetti pantiin tärkeysjärjestyksessä käytännön edelle. Niinpä jotkut Class Warissa puolustivat kuorma-autonkuljettajia teitä kritisoivien mielenosoittajien sijaan, koska edelliset olivat ”työväenluokkaa” ja jälkimmäiset ”keskiluokkaisia opiskelijoita”. He eivät nähneet kuljetuksen (laajassa merkityksessä) ja uusien teiden merkitystä erityisesti kapitalistiselle uudelleenjärjestelylle (uusliberalismille). Heidän oli vaikea ymmärtää, että uusien teiden vastustamiseen liittyvät teot olivat suoraan antikapitalistisia tekoja.

Yksi tämän kamppailun kohokohdista oli Lontoossa juuri ennen vuoden 1997 parlamenttivaaleja järjestetyt massiiviset March for Social Justice/Never Mind the Ballots -katubileet . Tämä tapahtuma oli seurausta Reclaim the Street -liikkeen ja Liverpoolin erotettujen satamatyöläisten yhteistyöstä. Tämä yhteistyö oli merkittävää, koska se edusti kahden hyvin erilaisen sosiaalisen ryhmän ja kamppailun muodon yhteen tulemista. Reclaim the Streets -bileet ovat jatkuneet koko 1990-luvun toisen puoliskon Lontoossa ja ympäri Iso-Britanniaa.

1998–2002

Viimeisen viiden vuoden ajan me olemme todistaneet kasvavaa kansainvälisten protestisykliä: vuonna 1998 G8-huippukokousta vastaan Birminghamissa; vuotta myöhemmin tapahtumia J18 ja N30 -toimintapäivien ympärillä (erityisesti Seattlessa); lisää maailmanlaajuisia tapahtumia vappupäivänä 2000, jota seurasi mielenosoitukset IMF:ää ja Maailmanpankkia vastaan niiden tavatessa syyskuussa Prahassa; lisää maailmanlaajuisia mielenosoituksia vappupäivänä 2001, sitten protesteja EU-huippukokousta vastaan Göteborgissa kesäkuussa ja G8-huippukokousta vastaan Genovassa heinäkuussa; ja niin edelleen. Nämä kansainväliset protestit vaikuttavat olevan merkki uuden pääomaa vastustavan liikkeen synnystä, liikkeen joka vaikuttaa nopeasti kasvattavan momentumia (ainakin syyskuun 11. päivään asti).

Toisaalta me olemme täysin inspiroituneita tästä protestien sarjasta. Mutta toisaalta ne alkoivat saada meidät tuntemaan olomme melko epämukavaksi. Olemme olleet vastahakoisia matkustamaan pitkiä matkoja tällaisiin tapahtumiin, mistä on kenties tullut yhä enemmän ”ennalta suunniteltuja” mielenosoituksia: enemmän poliiseja, enemmän hehkutusta ja enemmän painetta olla hyvin valmistunut. Miksi matkustaa 200 mailia tai enemmän osoittaakseen mieltä kapitalismia vastaan, kun pääomasuhde on kaikkialla meidän ympärillämme (ja meissä)? Suurin osa siitä vaikutti tuovan meille lisää työtä ja ottaessamme vapaapäiviä töistämme (joko omin luvin tai muilla tavoin) päätimme mieluummin mennä piknikille ystäviemme ja lapsiemme kanssa, tai matkustaa merenrannalle. Miten kukaan voi ylipäänsä edes osoittaa mieltä yhteiskunnallista suhdetta vastaan? Ja miten kukaan voi kuvata (kuten monet tekivät) Lontoon kaltaisia finanssikeskuksia pääoman ”sydämeksi”?

Tämän kaltaiset huolenaiheet ruokkivat ja niitä ruokki englanninkielinen keskustelu aktivismin luonteesta, jonka laukaisi artikkeli nimeltä ”Jätä aktivismi”. [1] Reclaim the Streets julkaisi sen ensimmäistä kertaa kokoelmassaan Reflections on J18. Keskusteluissa toisten aktivistien/kommunistien/anarkistien kanssa, erityisesti May Day 2000 -koneferenssissa, huomasimme osan toisten ”liikettä” koskevista oletuksista ja kielestä vaivaavan meitä. Meille syntyi vaikutelma, että ”liike” muodosti itsensä konferenssien tapaisissa suurissa tilaisuuksissa, jossa oli tarkoituksena keskustella, löytää yhteisymmärrys ja yhdistyä ennen kun lähdettiin maailmalle levittämään sanaa. Me taas toisaalta yritimme argumentoida (Trontia seuraten), että ”liikkeen” sijaan meidän on aloitettava kamppailusta, ja että liike tulee yhteen, muodostaa itsensä, ainoastaan kamppailun kautta.

Vaikuttaa siltä, että jotkut aktivistit näkevät maailman meidän, heidän ja heidän ehdoilla: kapitalistit ja heidän järjestönsä ovat yksi ”he”. He ovat erittäin teräviä ja ehkäpä kaikkivoipia. Toinen ”he” on ”työväenluokka” tai ”tavalliset ihmiset”, jotka ovat osallisia, välinpitämättömiä ja/tai liian löysiä ”tehdäkseen mitään”. Toisaalta on olemassa ”me”. Ketä ”me” olemme, on ongelmatonta ja määritelty selkeästi: ”me” olemme ”valistuneita” yksilöitä. Tällainen näkemys maailmasta ei ole kovin hyödyllinen! Itse asiassa se käy yksi yhteen sen kanssa miten perinteisellä vasemmistolla oli tapana puhua: koska työväenluokkaiset ihmiset eivät ole ”politisoituneita” (tai ”aktiivisia”), heitä on koulutettava ja valmistettava heidän historialliseen rooliinsa. Jos et ole osa ratkaisua, olet osa ongelmaa. Tämä lähestymistapa heijastuu tietenkin toiseen suuntaukseen: aktivistien armottomaan kritiikkiin ja idealisoidun, spontaanisti kaikki ”oikeat siirrot” tekevän proletariaatin näkemiseen ”siellä jossain”. Me itse olemme syyllistyneet molempiin lähestymistapoihin. Mielestämme osa pääoman vastaista kamppailua on kamppailu tämän ”aktivismia” ja ”elämää” koskevan erottelun purkamiseksi, aktivisti/ei-aktivisti identiteettien ylittämiseksi. (Nämä ajatukset vaikuttavat hyvin olennaisilta liittyen kysymyksiin 5 ja 9, ”aktivismin, työn ja ’elämän'” välisestä suhteesta ja ”’antagonistisen liikkeen’ ja muiden ’yhteiskunnallisen toiminnan’ ja osallistumisen” välillä”.)

Nämä kokemukset, huomiot ja keskustelut ovat pakottaneet meidät vastaamaan meille perustavanlaatuiseksi muodostuneeseen kysymykseen: mikä on ”antikapitalistinen liike” ja ketkä ovat osat sitä? Antikapitalistiseen liikkeeseen kuuluu oletettavasti J18 Carnival against Capitalism -protestissa kaduilla tanssineet ihmiset Lontoossa vuonna 1999, vapun antikapitalistisiin konferensseihin Bradforsissa 1998 ja Lontoossa 2000 osallistuneet, ja Genovan kaduille vuonna 2001 lähteneet ihmiset. Liikkeeseen voi myös kuulua Seattlen kaduilla vuonna 1999 lähteneet ihmiset, vaikka tämä mielenosoitus oli ”globalisaatiota vastaan” eikä ”kapitalismia vastaan”, ja ne, jotka osallistuivat lukuisiin Reclaim the Streets -aktioihin Iso-Britanniassa, sekä ne, jotka osallistuivat kahteen encuentroseista. Mutta kuuluuko antikapitalistiseen liikkeeseen esimerkiksi joidenkin Seattlen mielenosoittajien väkivallalta Niken kauppojen puolustamista yrittäneet ihmiset, tai Genovassa väitetysti joidenkin mustan blokin osallistujien kimppuun kepeillä hyökänneet pasifistit? Laskemmeko ne, jotka suostuivat tapaamaan ja kuvauttamaan itsensä Blairin ja Putinin kaltaisten valtiopäämiesten kanssa? Entä ne, jotka kieltäytyvät osallistumasta millään tavalla tämänkaltaisiin tapaamisiin ja tuomitsevat niihin osallistujat? Entä ne, jotka eivät olleet Genovassa, mutta hurrasivat mielenosoittajille televisiossa? Entä ne, jolla ei ole televisiota?

Meidän ajatuksiimme on vaikuttanut sarja muita tapahtumia Britanniassa viimeisen parin vuoden aikana. Vuonna 2000 me näimme kuljetustyöläisten ja maanviljelijöiden blokkaavan öljyvarastoja protestina dieselpolttoaineiden hintojen nousulle. Seuraavana vuonna näimme laajoja pedofiilien vastaisia protesteja. Olemme myös nähneet äärioikeistolaisen British National Party (BNP) -puolueen kasvavan. Kaikki nämä kamppailut ovat olleet paljon taantumuksellisimpia, mutta me olemme silti olleet kiinnostuneita ymmärtämään niitä ”antikapitalististen liikkeiden” ilmaantumisena.

Polttoaineprotestien synnyttämä kriisi on johtanut monenlaiseen mielenkiintoiseen käyttäytymiseen. Useat ihmiset ovat käyttäneet polttoaineen puutetta tekosyynä olla menemättä töihin. Toiset ovat luoneet ihmissuhteita työkavereihinsa ja naapureihinsa. Maito ja leipä loppuu kaupoista, mutta voimme silti nähdä lehmien laiduntavan ja vehnän kasvavan pelloilla: kysymys ”miksi elämme tällä tavalla?” nousi esiin.

Pedofiilien vastaiset mielenilmaukset ottivat äärimmäisen taantumuksellisen muodon: useiden yksilöiden kimppuun käytiin oman käden oikeutta käyttävien väkijoukkojen toimesta, joskus kohdistuen väärään henkilöön (eräässä tapauksessa uhkailtiin lastenlääkäriä). Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on selvästikin äärimmäisen oire tämän yhteiskunnan kieroutuneesta seksuaalisuudesta. Meillä ei ole tässä ja nyt ratkaisuja lasten hyväksikäyttöä ja hyväksikäyttäjiä koskevaan ongelmaan, mutta vainoharhaisuus ja noitavainot eivät koskaan ole hyödyllisiä. BNP on tietenkin muiden asioiden ohella rasistinen ja maahanmuuttajia vastustava puolue. Molemmissa tapauksissa – pedofiilien vastaisissa yksilöiden lynkkauksiin johtavissa mielenilmauksessa ja fasismissa – ”uusi mahdollinen maailma”, jonka puolesta taisteltiin, on sellainen mitä vastaan taistelisimme. Itse asiassa heidän KYLLÄ on osa meidän EI:tämme. Siltikin me epäilemme, että ihmisten protestien heidän naapurustossa olevia pedofiileja vastaan tai BNP:n äänestämisen taustalla oleva syy ei ole rasismi tai kiihkoilu. Kyse on sen sijaan paskoihin olosuhteisiin kohdistuva raivo, tarpeet jotka eivät täyty, poliittisen järjestelmän mielenkiinnon puute ja osallisuus rikoksiin, heidän oma (näennäinen) voimattomuutensa. Tässä mielessä heidän EI! tulee samasta lähteestä kuin omamme.

Tekeminen, ei oleminen

Yrittäessämme ymmärtää näitä kaikkia aiemmin mainittuja monimuotoisia tapahtumia ja kamppailuja huomasimme käsityksemme ”liikkeestä” laajentuvan entisestään. Se myös tuli hajanaisemmaksi, kunnes tuntui räjähtävän kokonaan. Emme ole enää lainkaan varmoja siitä onko edes mahdollista tunnistaa yhtään liikettä siinä merkityksessä, missä sitä Derive Approdin kysymyslistassa käytetään. Emme usko, että voimme käsittää ”liikkeen” olevan asia, entiteetti (substantiivi), joka on määriteltävissä. Tämän sijaan ajattelemme, että liikkeessä on kyse yhteiskunnallisten suhteiden liikuttamisesta (verbi). Näemme tästä esimerkkejä kaikkialla.

Aktivismista aloittamisen sijasta olemme yrittäneet tarkastella elämää ja työtä yleensä. Olemme erityisesti pyrkineet katsomaan omaa työtämme ja elämiämme, sillä näistä meillä on eniten kokemusta. Itseasiassa alkaessamme lukea Pääomaa tarkoituksemme ei ollut ainoastaan saada lisävalaistusta ”maailmasta” tai ”taloudesta”, vaan omien erityisten tilanteidemme ristiriitaisesta luonteesta. Me siirryimme suurimmista määritelmistä, suurista kapitalismin teorioista, ja yritimme soveltaa niitä omien elämiemme pieniin erityispiirteisiin. Liikuimme kuitenkin samanaikaisesti myös toiseen suuntaan, yrittäen ymmärtää miten elämiemme erityispiirteet, omat tekomme, voivat vaikuttaa kapitalismin kehitykseen.

Mikä on aktivismin, työn ja ”elämän” välinen suhde? Tämä kysymys on keskeinen, koska se kiinnittää huomiomme siihen mitä me teemme. Jokaisen meistä, joka ikisen ihmisen planeetallamme, elämä jakautuu kahdenlaiseen tekemiseen: toisaalta pääoman vastaiseen toimintaan (joka ainoastaan joskus ottaa ”aktivismin” muodon), ja toisaalta toimintaan joka uusintaa pääomaa (työhön tai palkkatyöhön). Kysymys on monimutkainen (ja ”vallankumous” vaikea) ainakin kahdesta tähän liittyvästä syystä. Ensinnäkin aina ei ole selvää minkälainen toiminta on mitä; ja toiseksi molemmankaltaiset teot ovat usein osa samaa toimintaa, sekoittuvat.

Kun ”vallankumouksellinen” organisaatio uusintaa hierarkkisia rakenteita tai ”aktivistina” olemisesta tulee työn kaltaista, pääoma – joka on pohjimmiltaan lakkaamatonta työn pakottamista – uusinnetaan. Jos taas käytämme työaikaa omien projektiemme toteuttamiseen – ilmaisten ohjelmien, musiikin tai kommunistisen kirjallisuuden lataamiseen tai levittämiseen, opetamme opiskelijoillemme uusklassisen taloustieteen sijaan Marxia ja kieltäydymme antamasta arvosanoja – silloin pääomaa ei uusinneta ja koko sen olemassaolo on uhattuna.

Mutta kaiken pomoilta ”töissä” onnistuneesti varastamamme ajan lisäksi huomaamme toistuvasti ajattelevamme työprojekteja, siis työskentelevämme, ”vapaa-ajallamme”. Olemme myös havainneet käyttävämme töissä taitoja, joita olemme oppineet poliittisesta toiminnasta: kokousten johtamista, dokumenttien suunnittelua, julkista puhumista ja niin edelleen.

Tarjoamme pääomalle myös muuta palkatonta työtä. Kotityö, koulutyöt jne. on jo pitkään tunnistettu työksi pääomalle. Nyt meidän on myös pakko käyttää aikaa puhelimella – pääasiassa pyörittelemällä peukaloita puhelinjonoissa – selvittelemällä laskuja ja yrittämällä saada parempia diilejä julkisilta palveluilta, asuntolainoista, jne. [suom. huom. tätä ja edellistä kappaletta kannattaa pohtia älypuhelinten yleistymisen ja muun teknologisen kehityksen mukanaan tuomien työelämän muutosten kautta]. Tämä on vain lisää maksamatonta työtä, pääomalle käyttöarvon tuottamisen auttamista aiempaa kilpailuhenkisemmillä markkinoilla. Monet kommunistit ovat itseasiassa olleet kiinnostuneita puhelinkeskusten työläisistä ja heidän olosuhteistaan. Mutta ne työläiset, joiden on soitettava puhelinkeskuksiin, tarjoavat vähintään yhtä paljon työtä pääomalle, mutta palkatta.

Me loimme maailman missä elämme. Työn ja ei-työn rajan hämärtäminen on osa pääoman vastausta meidän kamppailuihimme 1960- ja 1970-luvuilla. Yrityksiämme paeta ylivaltaa ja sortoa tehtaassa, pelloilla ja toimistoissa, kotona, kouluissa ja yliopistoissa. Pääoman ajaessa meitä takaa näistä perinteisistä työpaikoista sen on ollut pakko omaksua sissitaktiikoita, piirittää meidät, yrittää ja onnistua ottamaan haltuun kaikki meidän toimintamme. Mutta kun pääoma kamppailee pelkistääkseen kaiken ihmistoiminnan abstraktiin työhön, tilat, joissa se haastetaan kasvavat samanaikaisesti. Kuten Negri on kirjoittanut, ”proletariaatti on kaikkialla, aivan niin kuin pomokin on”. [2]

Ainoastaan pieni osuus tästä pääoman vastaisesta ja sen tuolle puolen menevästä toiminnasta on tietoisesti antikapitalistista tai vallankumouksellista, ja ”me” – aktivistit, vallankumoukselliset, kommunistit – tunnistamme sen ainoastaan todella harvoin. Silti se on olemassa ja syntyy sosiaalisen elämän jokaisesta raosta, tosin joskus hämmentävillä tavoilla. Joka päivä, ihmiset antavat vapaaehtoisesti (lahja) heidän aikaansa (heidän kykyjensä mukaan) auttaakseen toisia ihmisiä heidän tarpeidensa mukaan. Ajattele ihmisiä, jotka auttavat vanhempia etsimään lastansa, vaikka kyseessä voi olla heille tuntematon ihminen. Tämä käytös on inhimillistä käyttäytymistä ja nämä ihmiset alkavat luoda ihmissuhteita, joita ei välitä arvosuhde. Jatketaan tämän esimerkin tarkastelua. On helppoa sanoa ”kyllä, mutta…” Se on totta, joskus media valitsee tietyt onnettomuudet ja alkaa julkisesti kannustamaan ihmisiä osallistumaan alkaakseen myydä sanomalehtiä. Mutta sitä tapahtuu joka päivä kaikkialla. Ihmiset organisoivat itsensä heidän kykyjensä ja tarpeidensa mukaan, lapsi löytyy vahingoittumattomana ja asiasta ei kirjoiteta julkisesti mitään. ”Kyllä, mutta…, se ei ole poliittista”. Mieti vielä uudestaan. Kenties ongelma on juuri ”politiikka”.

Näemme kamppailun pääoman, pääoman vastaisen ja sen tuolle puolen menevän toiminnan välillä kaikista epätodennäköisemmissä paikoissa. Syyskuun 11. päivän jälkeen ”maailma ei ole enää koskaan entisensä”. Kaupalliset tahot (the New York Port Authority ja the Lower Manhattan Development Corporation) jo kuitenkin varustautuvat taistellakseen Ground Zeron jälleenrakentamisen suhteen World Trade Centerissä kuolleiden perheitä vastaan. Suurin osa ei todennäköisesti tunnista sitä, mutta ne, jotka haluaisivat kieltää kaiken rakentamisen alueelle (suurin osa jälleenrakentamisen suunnitelmia koskeviin tapahtumiin osallistuvista), taistelevat pääomaa vastaan. Heidän toimintansa on toimintaa pääomaa vastaan ja tässä merkityksessä se on osa antikapitalistista liikettä.

Törmäsimme hiljattain vanhaan anarkistitoveriin. Hän ei tällä hetkellä ”tehnyt mitään poliittista”. Työskentelemällä koulun kirjastossa hän kuitenkin varmisti, että edistyksellistä (paremman sanan puutteessa) kirjallisuutta otettiin kirjaston valikoimaan. Hän myös käytti paljon aikaa keskustelemalla koulun opiskelijoiden kanssa ”terrorismin vastaisesta sodasta”. Ei mitään ”poliittista”? Ehkä ongelma on käsityksemme siitä, mikä on ja mikä ei ole ”poliittista”. Tai jälleen, ehkä juuri ”politiikka” on ongelma.

Johtopäätös

Miten tämä liittyy ”avoimeen kirjeeseen” ja sen listaamiin ongelmiin? Emme ole aivan varmoja. Kuten ehdotimme ylempänä, ehkä meidän ajatuksemme liittyvät ainoastaan ohimennen kirjeeseen ja sen ongelmiin niin, että näemme heidän viitekehyksensä ongelmallisena. Meitä mietityttää erityisesti keskittyminen ”aktivismiin” ja ”liikkeiden” kohtelu asian kaltaisina, entiteetteinä, potentiaalisesti määriteltävissä olevina.

Ajattelemalla liikettä tai liikkeitä näiden ehtojen kautta päädymme asettamaan etusijalle etukäteen ”poliittisiksi muotoillut” ryhmät ja epäonnistumme näkemään sen, miten suurin osa maailman ihmisistä – aktivisteista ja ei-aktivisteista – on olemassa samaan aikaan sekä pääoman sisäpuolella että sitä vastaan. Lyhyesti sanottuna, vaikka jokainen yksilö tällä planeetalla käyttää osan elämästään pääoman tuottamiseen ja uusintamiseen, he käyttävät toisen osan siitä estämään pääoman (uudelleen) tuottamisen ja sen ylittämiseen  – yrittämällä luoda ”uusia mahdollisia maailmoja”. Keskittymällä pääoman vastaisten ja sen tuolle puolen menevien tekojen erilaisiin muotoihin, voimme yrittää ymmärtää ”liikettä” liikkuvana, yhteiskunnallisten suhteiden muuttamisena tai kehittämisenä, sellaisena ”todellisena liikkeenä, joka kumoaa vallitsevat olosuhteet”. [3]

Aivan kuten oma ajattelumme ei ole muuttumatonta vaan jatkaa kehittymistä, on tärkeää ettemme luo muuttumatonta kuvaa liikkeestä. Ja aivan kuten meidän kamppailumme on kamppailua ylittääksemme ja päästäksemme eroon identiteetistämme tai asemastamme ”työläisenä”, ”maanviljelijänä”, ”emäntänä”, ”opiskelijana” tai minä hyvänsä, on mielestämme tärkeää hylätä ja voittaa identiteettimme ”aktivistina” tai ”ei-aktivistina”. Oikeastaan ajattelemme antikapitalistisen liikkeen olevan identifioitumisen vastainen liike, liike määrittelyä vastaan.

Leeds Mayday Group (2002)

1. Andrew X, Jätä aktivismi, 1999. Suomennos löytyy osoitteesta Takku.net.

2. Antonio Negri, The Politics of Subversion: A Manifesto for the Twenty-First Century, 1989: 178.

3. Karl Marx and Friedrich Engels, The German Ideology. London: Lawrence and Wishart, 1970: 56-7. Suomennos löytyy osoitteesta Marxists.org.

Tämä kirjoitus on julkaistu osana The Free Association -kollektiivin kirjoituskokoelmaa nimeltä Moments of Excess. Movements, protest and everyday life (2011, PM-press). Kollektiivin kotisivulta löytyy alkuperäinen englanninkielinen versio sekä paljon muita kirjoituksia.

Lue myös:

• Voiton järkytys
• Kutsu: Propositio I