Kutsu: Propositio VII

Tämä on seitsemäs ja viimeinen luku vuonna 2004 ranskaksi julkaistusta tekstistä Kutsu (ransk. Appel). Tietoa suomennoksesta ja ensimmäinentoinen , kolmas, neljäs, viides ja kuudes luku.


Propositio VII

Kommunismi on mahdollista minä hetkenä hyvänsä. Se, mitä kutsumme ”historiaksi”, on tähän päivään saakka koostunut lähinnä joukosta ihmisten kehittämiä epäsuoria keinoja, joilla se on pyritty välttämään. Se, ettei tämä ”historia” ole yli sataan vuoteen johtanut muuhun kuin tuhojen kasautumiseen, osoittaa, ettei kysymystä kommunismista voi enää lykätä. Ennemminkin tätä viivästymistä emme voi enää lykätä.

Skolium

”Mutta mitä te oikeastaan haluatte? Mitä te ehdotatte?” Tämän kaltaiset kysymykset voivat näyttää viattomilta. Mutta valitettavasti ne eivät ole kysymyksiä, vaan toimenpiteitä.

Viittaus mihin hyvänsä MEIHIN, joka paljastaa itsensä tuntemattomille NIILLE, tarkoittaa ensinnäkin sen uhkan eliminoimista, että tämä ME nimeää myös minut, että tämä ME virtaa lävitseni. Ehkäisee sellaisen ihmisen syntymisen, joka esittää ehdotuksen – jota itsessään ei voida liittää kehenkään – ja ikään kuin omistaisi sen. Nykyään vallitsevan eristämisen metodologisessa järjestyksessä ehdotuksien sallitaan kiertää vain, jos niiden omistaja, tekijä, voidaan varmentaa. Jos ehdotuksilla ei ole tekijää, on olemassa riski että niistä tulee yhteisiä. Ainoastaan NIIDEN muotoilemilla ehdotuksilla on lupa levitä anonyymisti.

Ja sen lisäksi on yleinen myytti, että tähän kuvottavaan maailmaan juuttuneilla voisi olla ehdotuksia tehtävänä, vaihtoehtoja valittavana. Toisin sanoen, että voisimme eristää itsemme tästä kohtaamastamme tilanteesta, ja keskustella siitä hillittyyn sävyyn tolkullisten ihmisten kanssa.

Mutta tämän tilanteen ulkopuolella ei ole mitään. Globaalilla sisällissodalla ei ole ulkopuolta. Olemme parantumattomasti sen sisällä.

Ainoa asia, jonka voimme tehdä, on muodostaa strategia. Jakaa analyysi tilanteesta ja muodostaa strategia sen sisältä käsin. Tämä on ainoa mahdollinen vallankumouksellinen ME. Käytännöllinen ME, avoin ja hajautettu, johon kuuluvat kaikki saman suuntaisesti toimivat.

Kirjoittaessamme tätä elokuussa 2003 voimme sanoa, että edessämme on pääoman suurin hyökkäys viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Antiterrorismi ja rampautuneen työväenliikkeen viimeisten voittojen mitätöiminen ovat yhdessä luoneet väestön yleisen olotilan. Koskaan aiemmin eivät ole yhteiskunnan hallitsijat tunteneet paremmin, mistä pidäkkeistä he ovat vapautuneet ja mitä keinoja heillä on käytettävissään. He tietävät muun muassa, että globaali keskiluokka, joka nyt (ja tästä eteenpäin) asuttaa metropoleja, on niin huonosti aseistautunut, ettei se kykene pienimpäänkään vastarintaan oman joukkotuhonsa edessä. Samoin he tietävät, että tästä eteenpäin heidän johtamansa vastavallankumous on valettu miljoonilla betonitonneilla uusien kaupunkien arkkitehtuuriin.

Pääoman pitkän aikavälin suunnitelma näkyy olevan toisiinsa kytkeytyvien korkean turvallisuustason vyöhykkeiden globaalin verkoston luominen, jossa jatkuva ja häiriötön kapitalistinen arvontuotanto pitää sisällään kaikki elämän osa-alueet. Tämä deterritorialisoituneiden kansalaisten imperiaalinen ylellisyysvyöhyke tulisi muodostamaan valvotun jatkumon, jossa sekä poliittinen että biometrinen kontrolli on enemmän tai vähemmän jatkuvaa. Jatkuvan rauhoittamisen prosessissa he pitävät maailman ”loppuosaa” sivilisoimista vaativana giganttisena ulkopuolena. Pakotetun rinnakkaiselon julmat kokeilut viime vuosikymmeninä Israelissa ovat tulevan yhteiskunnallisen hallinnan malli. Ei ole epäilystäkään, etteikö pääoman päätavoite kaikessa tässä olisi sen oman yhteiskunnan luominen alhaalta ylöspäin. Sen muodolla tai hinnalla ei ole niinkään väliä.

Argentiinassa olemme nähneet, ettei kokonaisen valtion taloudellinen romahdus ole pääoman näkökulmasta liian korkea hinta maksettavaksi.

Tässä kontekstissa liittoudumme kaikkien niiden kanssa, jotka samaistuvat seuraavien kolmen kampanjan taktiseen välttämättömyyteen:

  1. Vasemmiston uudelleenjärjestäytymisen estäminen kaikin keinoin.
  2. Kommunisaatioprosessin ja puolueen rakentamisen edistäminen kaikkialla ”ympäristökatastrofien” ja ”yhteiskunnallisten liikkeiden” välillä.
  3. Eroamisen tuominen imperiaalisen koneen elintärkeisiin osiin.

1. Vasemmisto on päihitetty toistuvasti. Tämä huvittaa meitä, vaikkei se olekaan riittävää. Haluamme, että sitä löylytetään huolella. Parantumattomasti. Älköön sovittelevan opposition haamu koskaan nousko varjostamaan niiden mieliä, jotka tietävät etteivät sovi yhteen kapitalistisen prosessin kanssa.

Jokainen tunnustaa tänään, että vasemmisto on keskeinen osa liberaalin yhteiskunnan neutralisaatiokoneistoa, mutta muistammeko sitä enää huomenna. Mitä voimakkaampaa yhteiskunnallinen kiehuminen on, sitä enemmän vasemmisto turvautuu kansalaisyhteiskuntaan. Mitä enemmän poliisi käyttää mielivaltaansa ilman rankaisua, sitä pontevammin vasemmisto julistaa pasifismiaan. Mitä enemmän valtio luopuu laillisista muodollisuuksistaan, sitä tottelevaisempia kansalaisia vasemmistosta tulee. Ja mitä suurempi on olemassa olomme ”tuotantovälineiden” haltuunoton tarve, sitä voimakkaammin vasemmisto kehottaa meitä odottamaan ja anelemaan herrojemme edustusta tai jopa suojaa. Avoimesti yhteiskunnallisen sodan maastoon asettuneiden hallitusten edessä juuri vasemmisto käskee meitä puhumaan totta vallalle, luopumaan vanhoista kaunoista, muotoilemaan vaatimuksia ja opiskelemaan taloustiedettä. Léon Blumista Lulaan vasemmisto ei ole ollut mitään muuta kuin ihmiskunnan, kansalaisen ja sivilisaation puolue. Tänä päivänä tällainen ohjelma on täysin vastavallankumouksellinen. Se ainoastaan tukee meidät halvaannuttavia illuusioita. Vasemmiston kutsumus on siis paljastaa unelma, johon ainoastaan imperiumilla on varaa. Se edustaa imperiaalisen modernisaation idealistista puolta, välttämätöntä höyryventtiiliä kapitalismin kestämättömässä tahdissa. Tämä jopa kirjoitettiin häpeilemättä Ranskan nuoriso-, koulutus- ja tutkimusministeriön julkaisuun: ”Tästä eteenpäin kaikki tietävät, että ilman kansalaisten konkreettista apua valtiolla ei ole keinoja eikä aikaa kaikkeen siihen työhön, joka estää yhteiskuntaamme räjähtämästä.” (Toiminnan kaipuu: Opas sitoutumiseen).

Vasemmiston kukistaminen, eli yhteiskunnallisen tyytymättömyyden kanavien jatkuva auki pitäminen, ei ole ainoastaan välttämätöntä vaan myös mahdollista tänä päivänä. Imperiaalisten rakenteiden kehittyessä vahvemmiksi näemme muutoksen vanhasta workeristisesta vasemmistosta (työväenliikkeen synnyttämästä omasta haudankaivajastaan) uuteen globaaliin, kulttuuriseen vasemmistoon, jonka kehittyneimmäksi muodoksi negrismiä voidaan sanoa. Uusi vasemmisto ei ole vieläkään kunnolla juurtunut ”globalisaation vastaiseen liikkeeseen”. Heidän uudet houkuttimensa eivät ole vielä tehokkaita, ja vanhat ovat jo menneen talven lumia.

Meidän tehtävämme on tämän globaalin vasemmiston hävittäminen kaikkialla missä se esiintyy, sen järjestäytymisen hetkien metodologinen sabotointi, siis sabotointi sekä teoriassa että käytännössä. Niinpä menestyksemme Genevessä ei perustu niinkään spektaakkelimaisiin yhteenottoihin poliisin kanssa tai pääoman ja valtion elimiin aiheutettuun vahinkoon, vaan siihen tosiasiaan, että ”Black Blocille” luonteenomaisen konfrontaation käytännön leviäminen kaikkiin mielenosoitusten osiin esti Tute Bianchen odotetun läpimurron. Siitä huolimatta epäonnistuimme siinä, ettemme tienneet kuinka laajentaa asemiamme siten, ettei kaduilla saatu voitto typistyisi vain aaveeksi, jonka niin kutsutut ”pasifistiset” liikkeet manaisivat systemaattisesti esiin siitä lähtien.

Globaalin vasemmiston perääntyminen Sosiaalifoorumeihin – sen tosiasian jälkeen että se päihitettiin kaduilla – on oltava seuraavan hyökkäyksemme kohde.

2. Vuodesta toiseen voimme nähdä kasvavan paineen kaiken muuttamiseen funktioiksi. Yhteiskunnallinen kybernetisaatio etenee ja normaalista tilanteesta tulee polttavampi. Sen seurauksena kriisit ja toimintahäiriöt moninkertaistuvat johdonmukaisella tavalla. Imperiumin näkökulmasta virtakatkos, hurrikaani ja yhteiskunnallinen liike ovat keskenään aivan samanlaisia. Ne ovat häiriöitä. Ja niitä on hallittava. Tällä hetkellä, siis oman heikkoutemme hetkellä, nämä häiriötilanteet näyttävät hetkiltä, jolloin imperiumi nousee esiin, ottaa paikkansa maailmojen materiaalisuudessa ja kokeilee uusia hallinnon keinoja. Juuri näinä hetkinä se ottaa väestön tiukempaan otteeseensa – väestön, jota se väittää auttavansa. Imperiumi asettaa aina itsensä toimijaksi, joka palauttaa tilanteen normaaliin päiväjärjestykseen. Meidän tehtävämme sitä vastoin on poikkeustilan tekeminen asuttavaksi. Onnistumme aidosti ”yritysmaailman blokkauksessa” vain sillä ehdolla, että blokkauksen täyttävät aivan muut halut kuin halu palata takaisin normaaliin.

Lakon ja ”luonnonkatastrofin” puhjetessa voimme nähdä oikeastaan verrattain samanlaisen ilmiön: katkoksen riippuvaisuuksiemme organisoidussa tasapainossa. Tarpeen olemassaolo, kommunismin olemus – joka pohjimmiltaan pitää meidät yhdessä ja pohjimmiltaan erottaa meidät toisistamme – on paljaana ympärillämme noina hetkinä. Häpeän lakana, joka sitä yleensä peittää, on vedetty pois. Vastaanottavaisuus kohtaamisille, uusien suhteiden kokeilu itsensä, maailman ja muiden välillä kuten ne tilanteessa ilmestyvät, on tarpeeksi kumoamaan kaikki epäilyt mitä kommunismin mahdollisuuteen ja tarpeellisuuteen tulee. Nyt tarvitsemme ainoastaan kykyä itseorganisoitua, kykyä (järjestäytymällä välittömästi omien tarpeidemme perustalle) jatkaa, laajentaa ja hyödyntää poikkeustilanteita imperiaalisen vallan terroria vastaan. Tämä on erityisen selvää yhteiskunnallisissa liikkeissä. Jopa itse käsite yhteiskunnallinen liike näyttää ilmaisevan, että tärkeintä on se, mitä kohti liikumme, eikä niinkään se, mitä tapahtuu tässä ja nyt. Aina tähän päivään asti yhteiskunnallisia liikkeitä on riivannut epäluulo hetkeen tarttumista kohtaan, mikä myös selittänee miksi ne eivät ikinä kykene tulemaan yhteen vaan näyttävät ennemminkin ajavan toisensa eri suuntiin. Siitä johtuu niiden sosiaalisuuden luonteenomainen räjähdysherkkä rakenne, jossa mikä tahansa sitoutuminen vaikuttaa peruutettavissa olevalta. Siitä johtuu myös niiden muuttumaton draaman kaari: median voimistaman yleisen resonoinnin jälkeinen nopea nousu, jota seuraa hidas mutta vääjäämätön rappio, ja lopulta vain kokoon kuivunut liike, kourallinen militantteja henkeen ja vereen, joilla on jonkin liiton jäsenkortti ja jotka ovat perustaneet jonkin yhdistyksen, että löytäisivät järjestöllisen jatkumon omalle sitoutumiselleen. Mutta me emme kaipaa sellaista jatkuvuutta: emme kaipaa kokoustilojen tai kopiokoneiden omistusta tapaamisten järjestämiseen ja lentolehtisten printtailuun. Jatkuvuus, jota kaipaamme, on sellaista, joka ei anna meidän mennä kuukausien taistelun jälkeen takaisin töihin, työskentelemään kuin ennenkin, jatkamaan tuhotyötä. Ja tällainen jatkuvuus voidaan rakentaa ainoastaan liikkeiden aikana. Siinä on kyse välittömästä ja materiaalisesta jakamisesta, todellisen vallankumouksellisen sotakoneen rakentamisesta, puolueen rakentamisesta.

Meidän on, kuten jo sanoimme, järjestäydyttävä tarpeidemme ympärille – kyettävä vastaamaan kollektiivisesti kysymyksiin ruokailusta, nukkumisesta, ajattelusta, rakastamisesta, muotojen luomisesta, voimiemme koordinoimisesta – ja nähtävä tämä kaikki mahdollisuutena imperiumin vastaisessa sodassa.

Vain tällä tavalla, asuttamalla häiriöt imperiumin omassa ohjelmassa, voimme haastaa taloudellisen liberalismin, joka on ainoastaan suora seuraus ja looginen johtopäätös eksistentiaalisesta liberalismista, joka hyväksytään ja jota harjoitetaan kaikkialla ja johon jokainen – myös ne jotka haluavat haastaa uusliberalismin – on kiinnittynyt kuin kyse olisi perusoikeudesta. Tämä on tapa, jolla puolue rakennetaan; imperiumin kohtaamien poikkeustilojen jälkeensä jättämien asutettavien paikkojen polku. Tulemme silloin huomaamaan kuinka subjektiivisuudet ja vallankumoukselliset kollektiivit vahvistuvat näyttäessään mistä ne on todella tehty.

3. Imperiumi esiintyy nykyään kahden monopolin syntymänä: Toisella puolella on maailman ns. objektiivisten kuvausten ja kokeellisten tekniikoiden tieteellinen monopoli. Toisella puolella on itsetekniikoiden, eli niiden käytäntöjen, joilla subjektiivisuudet kehittävät itseään, uskonnollinen monopoli, johon psykoanalyyttinen käytäntö liittyy suoraan. Toisella puolella on suhde maailmaan, joka on puhdistettu kaikista suhteista minään – itseensä maailman osasena. Toisella puolella suhde itseensä, joka on puhdistettu kaikista suhteista maailmaan – maailmaan joka virtaa itsemme läpi. Niinpä tiede ja uskonto – juuri siinä prosessissa, jossa ne repivät toisensa kappaleiksi – ovat luoneet tilan, jossa imperiumi on täysin vapaa liikkumaan.

Tietysti on lukemattomia keinoja, joilla nämä monopolit jakaantuvat imperiumin vyöhykkeiden mukaan. Niin kutsutuissa kehittyneissä maissa, joissa uskonnolliset puheet ovat menettäneet otteensa, tieteestä on tullut totuuden diskurssi, jolle on annettu valta määrittää kollektiivisuuden olemassa olo. Juuri tässä kohdassa meidän on aloitettava pikainen irtautuminen.

Irtautuminen tieteestä ei tarkoita syöksymistä sen kimppuun kuin valloitettavaan linnakkeeseen, vaan siihen kuuluvien virhepäätelmien arvovallan kasvattamista ja liittoumista niiden kanssa, jotka korostavat näitä päätelmiä ja pyrkivät paljastamaan ne. Samaan tapaan kuin halkeamat riivaavat valheellista yhteiskunnallista tasapaksuutta, jokainen tieteenhaara luo taistelukentän ja strategiat. Pitkän aikaa tieteellinen yhteisö on onnistunut antamaan itsestään kuvan yhtenä suurena perheenä, joka on pääosin yksimielinen ja joka tapauksessa kohteliaisuuden ja huomaavaisuuden sääntöjä kunnioittava. Tämä oli jopa yksi suurista poliittisista tehtävistä, joita tieteen olemassaololle annettiin: sisäisten erimielisyyksien piilottaminen, siloteltu julkikuva, ja epätasapainoinen terrori. Terrori ulkopuolta kohtaan: totuuden statuksen riistäminen joka ikiseltä näkökulmalta, jota ei tunnusteta tieteelliseksi. Ja terrori sisäänpäin: mahdollisten vääräoppien kohtelias mutta armoton hylkääminen. ”Arvostettu kollega…”

Jokainen tieteenala perustuu joukkoon hypoteeseja. Nämä hypoteesit ovat vain lukuisia todellisuuden rakentumista koskevia päätöksiä. Nykyään tämä tunnustetaan laajalti. Se, mikä kielletään, on näiden päätösten eettinen merkitys, tavat joilla ne luovat tiettyjä elämänmuotoja, tiettyjä tapoja nähdä maailma (esimerkiksi erilaisten olentojen evoluution kokeminen geneettisen ohjelman ajamisena, tai riemun ymmärtäminen serotoniiniksi).

Tältä kantilta katsottuna näyttää, että tieteelliset kielipelit näyttävät olevan tehtyjä ennemminkin ulossulkemiseen kuin niitä käyttävien sisäiseen kommunikaation. Ilmatiiviit laitteet, joihin tieteellinen toiminta on kätketty – laboratoriot, symposiumit, ja niin edelleen – pitävät sisällään erottelun kokeisiin ja niiden mahdollisesti kuvaamaan maailmaan. Ei riitä, että kuvaamme ne tavat, joilla tutkimus liittyy aina suorasti sotilaallis-taloudellisiin intresseihin, ja kääntäen, kuinka nämä intressit määrittävät tutkimuksen sisällön ja parametrit sinänsä. Tieteet osallistuvat imperiaaliseen rauhoittamiseen ennen kaikkea tuottamalla ainoastaan sellaisia kokeita ja testaamalla ainoastaan sellaisia hypoteeseja, jotka ovat yhteensopivia vallitsevan järjestyksen ylläpidon kanssa. Kykymme tuhota imperiaalinen järjestys riippuu kyvystämme avata tilaa antagonistiselle kokeilulle. Jotta nämä kokeilut voivat tuottaa niihin liittyviä maailmoja, tarvitsemme tällaisia raivattuja tiloja, aivan samoin kuin tarvitsemme moninaisia maailmoja, jotta voimme esittää tieteellisen toiminnan tukahdutetut antagonismit.

On tärkeää, että mekanistisen ja pasteurilaisen lääketieteen harjoittajat yhtyvät niihin, joka harjoittavat niin kutsuttua ”perinteistä” lääketiedettä – jättäen kaiken new age -huuhaan sivuun. Kiintymystä tutkimukseen ei tule sekoittaa laboratorion koskemattomuuden lailliseen puolustukseen. Tuottavuusajattelun ulkopuolisia maanviljelyn taitoja on kehitettävä luomun kategorian ulkopuolella. ”Julkisen koulutuksen”, hyvän kansalaisen ja hajautuneen yrittäjäluokan työpajan ristiriidoista kärsivien on tultava runsaslukuisimmiksi. ”Kulttuurin” ei saa enää antaa pöyhkeillä muotojen yksittäisen keksijän yhteistyöllä.

Liittolaisuudet ovat mahdollisia kaikkialla.

Jotta olisimme tehokkaita, kapitalismin kiertojen murtaminen vaatii, että irtautumiset moninkertaistuvat ja lujittuvat.

Meille tullaan kertomaan, että jäämme kahden vaihtoehdon väliin, joista molemmat koituvat kohtaloksemme: joko muodostamme uhkan imperiumille, jolloin meidät tuhotaan nopeasti. Tai emme pysty luomaan sellaista uhkaa, jolloin olemme jälleen kerran tuhonneet itsemme.

Jäljelle jää ainoastaan uhkapeli vielä yhdestä mahdollisesta lopputuloksesta, kapeasta tiestä, jota pitkin mahdumme juuri ja juuri kulkemaan. Juuri siihen riittävä, että ne kaikki jotka kuulevat voivat kävellä ja elää.

Kaikki luvut:

Propositio I

Propositio II

Propositio III

Propositio IV

Propositio V

Propositio VI

Propositio VII

Mainokset
%d bloggers like this: