Johdatus maailmanloppuun: Suomentajan esipuhe ja Johdanto

toimituskollektiivi

Suomentajan esipuhe

Kyse ei ole enää teoriasta, vaan käytännöstä: kuinka pysäytämme kapitalismin virrat ekologisten tuhojen ja ihmisten riistämisen lopettamiseksi? Se voi johtaa yleistyneeseen yhteiskunnalliseen sotaan, mutta kaikki alkaa ystävien ryhmistä. Käsi kädessä ystävien koplat voivat koordinoida toimiaan ja pysäyttää hyödykkeiden ja hiilen virrat. Jännittää voimansa alkuun ehkä vain tunniksi. Sitten päiväksi. Sitten kuukaudeksi…

Jokainen tietää, että sukupolvemme historiallinen tehtävä on vallitsevan järjestyksen tuhoaminen.

Pienten sabotaasien puute ei ole ongelma. Ongelmamme on niiden intensiteetin ja organisoitumisen kasvattamisen tasolle, joka pysäyttää tavaroiden ja siten myös hiilen virtauksen.

Introduction to the Apocalypse julkaistiin vapaasti ladattavana, tulostettavana ja kopioitavana verkkojulkaisuna Kööpenhaminan COP15-ympäristökokouksen alla vuonna 2009. Yhdysvaltalaisen Institute for Experimental Freedom -projektin ja sen eurooppalaisten ”etäosastojen” julkaisema pamfletti kiersi koneelta koneelle ja kädestä käteen Atlantin molemmin puolin. Sen tarkoitus oli terävöittää radikaalin ympäristövastarinnan analyysiä planeettaa myrkyttävästä myöhäiskapitalismista, sen selviytymiskeinoista ekofasismista ja vihreästä kapitalismista sekä esittää vapaudellisten interventioiden mahdollisuuksia katastrofaalisen ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi.

Yksi asia on varma, aika on käymässä vähiin kapitalismilta sellaisena kuin sen tunnemme – ”nykypäivänä nihilismin korkein muoto on elämän jatkaminen kuin kaikki jatkuisi normaalisti.” Johdatus maailmanloppuun -pamfletissa arvioidaan erilaisia tulevaisuuden skenaarioita aina planeetan totaalisesta tuhosta ekofasismiin, vihreän kapitalismin spektaakkeliin ja kulovalkean lailla leviäviin ruokamellakoihin ja resurssisotiin. Pamfletissa hahmotellaan myös kaunis vaihtoehto näille lopun aikojen kauhuille: vapaa, tasa-arvoinen, saasteeton ja itseorganisoitunut maailma. Sen luominen edellyttää kuitenkin näiden apokalyptisten tuhojen perimmäisen syyn poistamista: niin ”vihreä” kuin muunlainenkin kapitalistinen tuotanto sekä niin liberaalit kuin fasistiset valtiorakenteet on määrätietoisesti tuhottava ihmisten omaehtoisella, järjestäytyneellä ja suoralla toiminnalla ennen kuin on liian myöhäistä. Ei enempää, muttei yhtään vähempääkään.

COP15-ympäristökokousta seuranneiden kahdeksan vuoden aikana olemme jo nähneet ensimmäisiä merkkejä pamfletissa esitetyistä tulevista painajaisista ja vapautuksen mahdollisuuksista. Vuonna 2017 Johdatus maailmanloppuun on yhtä ajankohtainen, ellei jopa ajankohtaisempi, kuin julkaisunsa aikoihin. Toimitus julkaisee pamfletin luku kerrallaan tulevien viikkojen aikana suomenkielisenä käännöksenä.

Johdanto

’Vallankumous tai kuolema!’-iskulause ei enää ole kapinoivan tietoisuuden runollinen ilmaisu, vaan vuosisatamme tieteellisen ajattelun viimeinen virke. Se soveltuu yhtä lailla eläinlajien kohtaamiin kauhuihin kuin yksilöiden kykenemättömyyteen sopeutua yhteiskuntaan, jossa itsemurhalukujen tiedetään olevan nousussa. Asiantuntijoiden on vastahakoisesti myönnettävä, että Ranskassa itsemurhien luvut putosivat lähes nollaan toukokuun 1968 ajaksi. Tuo kevät paljasti meille kirkkaan taivaan, koska muutamia autoja poltettiin ja polttoaineen puute esti loppuja saastuttamasta ilmaa. Älkäämme antako itsemme unohtaa, että sateiden aikaan Pariisin yläpuolella leijailevat pakokaasujen pilvet ovat hallituksen vika. Vieraantunut tuotanto luo saasteet – vallankumous auringon paisteen!

— Guy Debord, Sick Planet (1971)

Jokainen meistä toivoo salaa tämän maailman loppua. Tulevaisuus jatkuu loputtomiin, tai ainakin niin oli tapana. Länsimaisen sivilisaation suuri illuusio on aina ollut edistyksen myytti, jonka mukaan historian virta jatkuu hyväntahtoisena äärettömään tulevaisuuteen. Vanhemmillemme sivilisaatio tarjosi omakotitaloja lähiöissä, tietokoneita ja autoja. Ne se myös toimitti. Näiden työläisten lapsille sivilisaatio tarjosi elämää kuussa, tekoälyä ja ikuista rauhaa, ja epäonnistui niiden kaikkien lunastamisessa. Siinä missä vanhempamme vielä tukeutuivat uskoon, että saisivat asuntolainansa joskus maksettua ja voisivat vetäytyä rauhalliselle eläkkeelle, heidän lastensa kadotettu sukupolvi tietää tämän olevan valhetta. Tämä maailma ei tarjoa meille mitään: ei merkityksellistä työtä, ei lepoa, ei tulevaisuutta – ainoastaan pelkoa. Ei ainoastaan oman tuhomme kuvat, vaan kuvat totaalisesta tuhosta ovat ehdollistaneet meidät kuin rotat. Kuvat World Trade Centerin sortumisesta avaruusolentojen invaasioon, ydinsodan uhasta otsonikerroksen reikiin ja sulaviin jäätiköihin, ovat kaivertuneet syvälle omaan olemassaoloomme. Nämä kuvat ovat ainoastaan moderni uudelleentulkinta kaikkiin uskontoihin sisältyneestä fantasiasta: apokalypsistä.

Nykypäivän apokalyptiset kuvat ovat kuvia katastrofaalisesta ilmastonmuutoksesta. Mikään valtamerien syvyyksien ja ilmakehän välillä ei ole säästynyt ihmisen kosketukselta. Ei ole epäilystäkään, etteivätkö ihmisen toiminnasta syntyneet hiilidioksidipäästöt voisi tuhota maailmaa sellaisena kuin sen tunnemme. Kyse on vain tuomionpäivän kellojen tikityksen kuuntelemisesta, kun ne laskevat aikaa elinympäristömme tuhoutumiseen. Koskaan historiassa ei ole kysymys maapallon selviytymisestä ollut niin räikeästi esillä, eikä koskaan siihen ole suhtauduttu nykyisen kaltaisella välinpitämättömyydellä.

Mitä voimme tehdä kriisin edessä, joka on niin iso että se peittää mielikuvituksenkin alleen? Meille jää jäljelle ainoastaan tunne lähestyvästä tuhosta, omituinen masennus, joka pitää meidät liikkeessä hysteerisen hedonismin ja surullisen yksinäisyyden välillä, jotka molemmat ovat saman epätoivon kaksi ilmenemismuotoa. Hallitukset, tiedemiehet ja aktivistit, jotka ovat asettaneet itsensä meidän ”pelastajiksi”, näyttävät kykenevän ainoastaan tyhjien iskulauseiden muotoiluun: puhdas kehitys, päästökauppa, kestävä kehitys, ilmasto-oikeudenmukaisuus, ympäristön korjaus, vihreä kapitalismi. Tunnemme kuitenkin sydämissämme, etteivät nämä fantasiat tarjoa järjissään olevalle ihmiselle tuhtia humalaa kummoisempaa lohdutusta. Kun kohtaamme maailmanlopun todellisen mahdollisuuden, maailma kääntyy ylösalaisin: nykypäivänä nihilismin korkein muoto on elämän jatkaminen kuin kaikki jatkuisi normaalisti.

Tämä kaksijakoinen hourailu, josta aiemmin kärsi vain kourallinen aktivisteja, on viime aikoina levinnyt laajoihin kansankerroksiin ja jopa valtioihin, jotka vaikuttavat vakaasti uskovan katastrofaaliseen ilmastonmuutokseen. Näemme sen katsomalla niiden valtioiden reaktioita, jotka käyvät loputtomia keskusteluja COP15-kokouksen kaltaisissa huippukokouksissa ilmastokriisin ”ratkaisusta” ja samalla rakentavat lentokenttiä ja moottoriteitä toistensa perään ja antavat teollisuudelle vapauden yhä suurempiin hiilidioksidipäästöihin. Valtiot jatkavat toimintaansa ikään kuin kaikki olisi normaalisti ja samalla valehtelevat pokkana ”ratkaisevansa ympäristökriisin”. Kukaan, edes lapset, ei enää usko niiden puheita. Heidän huippukokouksensa ja sitoumuksensa ovat vain viulunsoittoa palavan Rooman keskellä. Tieteilijöiden kehittelemien naurettavien suunnitelmien, kuten avaruuteen asennettavien peilien ja valtamerien pohjasta pumpattavien vesimassojen, ainoaksi ansioksi voidaan laskea niiden kohtalainen viihdearvo. Hallitsijoidemme ympärillä voidaan nähdä aivan erityislaatuista hulluutta, joka muistuttaa etäisesti keisarivallan monarkkeja juuri ennen kuin päät alkoivat tippua. Mutta mitä yksittäinen ihminen voi asialle tehdä? Ilmastonmuutoksen kohtaamisen synnyttämä epätoivo on rehellinen arvio tuhosta, josta ei ole helppoa pakoonpääsyä. Annetaan tämän epätoivon koskettaa meitä, annetaan sen ravita meitä. Rehellisyys on aina paras keino eloonjäämisen kannalta.

Tässä on johdanto-osa pamflettiin. Muut osat:

Advertisement