Johdatus maailmanloppuun: Maailmanloppu on yllämme

”Villit, pimeät ajat rytisevät päällemme, ja uusia maailmanlopun tarinoita kirjoittavien profeettojen on keksittävä aivan uudenlaisia petoja; niin kamalia petoja, että pyhän Johanneksen antiikkiset eläinsymbolit vaikuttavat kujertavilta puluilta ja kerubeilta niiden rinnalla.”

— Heinrich Heine, Lutetia; or, Paris (1842)

Maailmanloppu on ennen kaikkea suhde, joka meillä on omaan aikaamme. Se on aina tapahtuma äärettömässä tulevaisuudessa, joten siinä yhdistyvät tunne lähestyvästä tuhosta ja helpotus, että asiat voisivat jatkua juuri nykyiseen malliin, mahdollisesti loputtomiin. Maailmanlopusta on kaksi pientä muunnelmaa: joko tämä maailma korvautuu uudella, kiiltävällä ja täydellisellä, tai sitten se päättyy kokonaan, ilman minkäänlaista seuraajaa. Siitä huolimatta kaikki apokalyptinen ajattelu perustuu siihen, että nykyinen maailma tuhoutuu jossain vaiheessa totaalisesti. Ei siis ole mitään syytä välittää tästä maailmasta, säilyttää sitä, pitää sitä yllä.

Tuhoon tuomitun maailman kohtaamiseen on kaksi keskenään ristiriitaista suhtautumistapaa: jatkaa vakaalla kurssilla kohti maailmanloppua, ottaa se vastaan tietynlaisella riemulla. Maailmassa, jolla ei ole tulevaisuutta, voidaan tätä planeettaa käyttää hyväksi ilman pienimpiäkään tunnontuskia. Tämä näkemys maailmanlopusta oikeuttaa öljyparonien ja hiiliherrojen alati kiihtyvän hiilen hyväksikäytön nykyisen elämänmuodon säilyttämiseksi ja voittojen käärimiseksi sen ohessa. Toinen suhtautumistapa on tehdä kaikkensa tulevan maailmanlopun viivästyttämiseksi. Tässä skenaariossa ainoa mahdollinen pelastaja on valtio, joka kykenee ehkäisemään maailmanlopun ainakin muutamaksi vuodeksi, vaikkei lopullisesti. Samoin kuin mikä hyvänsä hirmuteko voidaan oikeuttaa, jos sillä voidaan estää antikristuksen paluu, voi myös valtio muovata kansalaistensa elämän millaiseksi hyvänsä, jotta säästyttäisiin maailmanlopulta. Maailmanlopun aika siirtää siis muutoksen mahdollisuuden kaukaiseen tulevaisuuteen, riistää kaiken toimijuuden meiltä luovuttaakseen sen jollekin yliluonnolliselle tai tieteelliselle väliintulolle, ja kiistää siten inhimillisen vallankumouksen mahdollisuuden tässä ja nyt.

Maailmanloppu voi olla aivan liian todellinen. Jos tiede on, kuten sanotaan, uusi maailmanuskonto, niin tiedemiehet ovat nykyajan profeettoja ja ilmastonmuutos heidän apokalypsinsä. On siis houkuttelevaa vähätellä ilmastonmuutosta pelkkänä retoriikkana, mahdollisesti pahansuopien intressien lietsomana kollektiivisena harhakuvitelmana. Tieteellä on kuitenkin eräs etu uskontoihin nähden: se koostuu hypoteeseistä, joita voidaan testata ja todistaa oikeiksi tai vääriksi. Tiede on siis todellisuuden puutteellinen, mutta alati tarkentuva arvio. Jopa tällä aikakaudella, jolloin mystiikka on huomattavasti tiedettä suositumpaa (vertaile huvin vuoksi fysiikan ja astrologian kirjojen myyntilukuja missä tahansa kirjakaupassa), ihmisiä kalvaa epäilys että ehkä tieteellä sittenkin on merkitystä. Sen hypoteesit ovat johtaneet kaikkeen malarian parannuksen ja Afganistanin miehittämättömien lennokkien välillä. On siis syytä huolestua, kun tieteilijät alkavat hullujen profeettojen lailla paasata maailmanlopun tulosta. Tieteen uusin trendi on jyvänlaskijan tapaan laskea jäljellä olevia vuosia: viisikymmentä, kaksikymmentä, kymmenen, viisi… Ja niin pitkään kuin maailmanloppu ei ole välittömästi tässä, me hymyilemme, kohauttelemme olkiamme ja jatkamme arkeamme.

Kaikki merkit viittaavat siihen, että maailmanloppu on meneillään juuri tällä hetkellä, ei missään kaukaisessa tulevaisuudessa. Maailmanlopun äkillistä todellisuutta ei epäile yksikään puutarhuri tai kiertolainen, jolla on pitkäaikainen kosketus planeettaamme. Ainostaan koteloituneessa ja betonisessa suurkaupungissa, jossa kaikki yhteydet laajoihin ei-inhimillisiin elämänmuotoihin ovat kauan sitten katkenneet, voi elää huomaamatta sitä, että ”luonnollinen” maailma on etenevän tuhon tilassa. Yhteiskuntamme väitti hallitsevansa mahtavia voimia, mutta nämä mahdit ovat kieroutuneet. Kalat ovat kaikonneet meristä: pian Jäämerenkin turskat katoavat, kun vesien lämpeneminen tuhoaa niiden pääravinnon planktonin. Rehevä maa aavikoituu: Ogallalan pohjavesivarannot ehtyvät, valtavat lämpöaallot riivaavat Ranskassa ja metsäpalot Kreikkaa. Maidosta ja hunajasta unelmoiminen on absurdia tässä ajassa; ovathan mehiläiset kadonneet ja jättäneet pesänsä tyhjiksi, mikä uhkaa jo kukkienkin lisääntymistä. Jopa rintamaitomme on täynnä myrkkyjä. Edeltäjämme järkyttyisivät kuoliaaksi, jos kuulisivat kuinka lyhyessä ajassa maailma on tehty sietämättömäksi, jopa elinkelvottomaksi.

Ne, jotka vielä muistavat, että planeettamme elää poliittisen historian lisäksi geologisessa ajassa, näkevät ”antroposeeniksi” nimetyn sukupuuttoaallon jo alkaneen. Jopa puolet eläinlajeista voi hävitä sukupuuttoon tulevien vuosikymmenten aikana. Ehkä juuri siitä seuraa se epämääräinen syyllisyyden tunne ja kyvyttömyys edes kunnioittaa muita lajeja muuten kuin sarjakuvissa tai häkkiin kahlittuna? Ainoa tälle vertailukelpoinen tapahtuma maapallon hiilimuistissa on permikauden joukkotuho lähes 250 miljoonaa vuotta sitten, jolloin lähes kaikki merenelävät ja kolme neljäsosaa maalla elävistä hävisi maapallolta. Tämän permikauden joukkotuhon ”suuren kuoleman” syy oli mitä varmimmin 5-6 asteen globaali lämpeneminen. Suuret vulkaaniset päästöt Siperiassa vapauttivat ilmakehään valtavia määriä hiilidioksidia ja muita kasvihuonekaasuja, mikä johti lämpenemiseen ja siten näitäkin vaarallisemman, 20-kertaisesti hiilidioksidia voimakkaamman kasvihuonekaasun metaanin vapautumiseen jäätiköistä. Tämä puhdisti maat ja meret elämästä lähes kokonaan. Nyt ilmassa leijailee jatkuva pelko, että kohtaamme pian toisiaan ruokkivien takaisinkytkennän mekanismien syklin, kuten Brasilian ja Afrikan sademetsien tuhoutumisen ja sen aiheuttaman hiilidioksiditasojen räjähdysmäisen nousun, joka tekisi katastrofaalisesta ilmastonmuutoksesta lähes vääjäämättömän. Ilmastonmuutoksen takia voimme jo nyt nähdä Ranskan ja Saksan yhteenlasketun pinta-alan kokoisten ikiroutien sulavan Siperiassa. Jos niihin varastoituneet miljoonat metaanitonnit vapautuvat ilmakehään, olemme ohittaneet peruuttamattoman käännekohdan matkalla kohti sukupuuttoa.

Näissä vakaumuksissa on epäilemättä jotakin uskonnollista, jäätiköiden sulamisraporttien vastatessa tulenkatkuisia saarnoja ja päästökaupan vastatessa aneiden kauppaa. Tällä historiallisella hetkellä maailmanlopun muoto on erittäin todellinen sukupuuttoaalto. Se on tietynlainen biologisen tuhoutumisen hetki, joka voidaan yhdistää vain ajan uskonnolliseen ymmärrykseen, apokalyptiseen visioon, jonka valistusajan henki on pitkään pitänyt poissa. Jotta voisimme erottaa nämä kaksi erilaista ilmiötä toisistaan, voimme kutsua ympäristön tuhoutumisen synnyttämää todellista sukupuuttoaaltoa ”biokriisiksi”, ja varata ”maailmanlopun” käytön viittaamaan maailman loppumisen kuviteltuun mahdollisuuteen. Biokriisi on totta apokalyptisen valheen hetkellä. Kun tiedekin on muuttunut maallisesta pelastajasta atomipommien kehittäjäksi, toive paremmasta huomisesta on objektiivisesti mielipuolinen. Ainoa asia, mitä voimme toivoa, on jokin selkeä ”loppu” tähän tilanteeseen.

Jokainen tietää, että sukupolvemme historiallinen tehtävä on vallitsevan järjestyksen murskaaminen. Silti sukupolvemme muistuttaa niitä varhaisia kristittyjä, jotka puhuivat feodalismin lopusta uskonnollisella kielellä poliittisen sijaan: emme pysty artikuloimaan tätä vallankumouksen ilmeistä välttämättömyyttä muuten kuin katastrofaalisen ilmastonmuutoksen tieteellisellä kielellä. Lähin vertauskohta omaan aikakauteemme ovat myöhäiskeskiajan talonpoikaissodat, joissa kapinalliset talonpojat ilmaisivat uskonnollisella kielellä ilmiselvän halun yhteiskunnalliseen vallankumoukseen. On siis jonkinlaista kohtalon ironiaa, että hiilipäästöjen vähennystä ajanut ”ilmastoleiri” valtasi juuri Blackheathin, jossa vuosisatoja aiemmin Wat Tyler ja talonpoikain kapinallisarmeija lähes syöksivät Englannin monarkin vallasta. Se oli ensimmäinen epäonnistuneista moderneista vallankumouksista. Kuten Engels huomasi, vaati vallankumouksellisen kielen vuosisataista kehitystä, jotta kerjäläisten ja Thomas Muntzerin kaltaisten kerettiläisten pappien taistelu ”omnia sunt communian”, kaiken yhteisomistuksen, puolesta voitiin ilmaista niin, että se ymmärretään ilman Jumalaa. Ensimmäinen askel nykyisen järjestyksen kumoamiseen on aivan samanlainen kuin tuolloinkin: kapinan uuden poliittisen kielen muotoilu katastrofaalisen ilmastonmuutoksen tieteellisen kielen pohjalta.

Tämä on ensimmäinen luku Johdatus maailmanloppuun -pamfletista. Muut osat:

Mainokset
%d bloggers like this: