“Vuosia ja vuosikymmeniä olemme kirjoitelleet adresseja ja vedonneet vallanpitäjiin, jotka ovat vastuussa epäoikeudenmukaisuudesta, massamurhista ja ympäristön tuhosta. Näihin pyyntöihin ei ole koskaan vastattu. On aika alkaa toimia tavoilla, joita ei voi sivuuttaa.”
— Jeff “Free” Luers, On Sabotage (2001)
Kaukana horisontissa hiilikasat kulkevat loputtomana virtana liukuhihnalla, joka johtaa avolouhokselta voimalaitokseen. Glentaggartia ravisuttaa yhtäkkinen pysähdys, murtuma, jotain lähes ennenkuulumatonta, sabotaasi. Liukuhihna on katkaistu, hiilikasat putoilevat maahan. Sabotaasi on antikapitalistisen vastarinnan perusmuoto. Siten sabotaasi on myös katastrofaalisen ilmastonmuutoksen estämisen perusmuoto.
Sabotaasi on yleinen ilmiö. Jokainen tekee sitä. Kuka ei vihaisi työtään? Kun kapitalismi pyrkii puristamaan entistä enemmän tuottavuutta ihmisistä, työläiset pyrkivät itsehallintoon, kenties lukemalla ”7 Habits of Highly Effective People” ja muita self-help-kirjoja ja syyttämällä itseään jatkuvasta masennuksesta. Useammin työläiset tulevat kuitenkin hulluiksi, rikkaimpien päätyessä psykiatreille ja köyhimpien päätyessä katuojaan. Kukaan ei voi työskennellä jatkuvasti, ellei hän kykene muuttamaan itseään erottamattomaksi osaksi pääomaa. Kapitalistisen tuottavuuden jokapäiväisen vastustuksen leviäminen on reaktio kapitalismin yhä hurjempaan tahtiin. Tällä on kaksi päämuotoa: ensinnäkin yksilölliset vastarinnan tai selviytymisen teot: sairaspäivien ottaminen, pommiin nukkuminen, työpaikalta varastaminen, väärät sosiaaliturvahakemukset ja laitteiston sabotointi. Toinen muoto, lakkojen ja valtausten kaltainen kollektiivinen toiminta, on kapitalismin ylläpidon kannalta vaarallisempi. Niinpä omistava luokka ja sen valtio ovat kehittäneet taktiikoita sellaisten uhkien käsittelyyn. Ne voivat vaihdella aina poliisin pampusta rikkurijärjestöihin.
Rajallinen ja kontrolloitu määrä sabotaasia on kuin öljyä, joka pitää kapitalistisen koneen rattaat kunnossa. Pientä määrää ”tupakkataukoihin” varastettua aikaa suvaitaan, kuten myös työtietokoneiden käyttöä henkilökohtaisten sähköpostien lukemiseen tai pelaamiseen työpaikalla. Näiden toimien salliminen ei johdu siitä, ettei niitä olisi huomattu, tai edes siitä, että nokkelat esimiehet tajuaisivat tämän vähäpätöisen sabotaasin olevan välttämätöntä, etteivät työläiset tulisi hulluiksi työpaikoillaan. Suuren koneiston kitkaton toiminta edellyttää, että työläisillä on edes jonkin verran autonomiaa. Purkaakseen hiilen junasta voimalaitokseen liukuhihnalla työläisen on aktiivisesti varmistettava, että hiili puretaan tasaisella nopeudella. Hänen on henkilökohtaisesti reagoitava häiriöihin ja epäsäännöllisyyksiin tavoilla, joihin pelkkä robotti ei kykenisi. Jos juna on syystä tai toisesta myöhässä, työntekijä voi odottaa kärsivällisesti. Jos liukuhihna pysähtyy, työntekijä voi myös pysähtyä tutkimaan ongelmaa. Tätä autonomiaa voidaan kuitenkin aina käyttää myös kapitalistista tuotantoa vastaan. Erään yhdysvaltalaisen autotehtaan työläiset esimerkiksi laittoivat tyhjiä oluttölkkejä auton ovien onttojen osien sisään siten, että autot alkoivat päästellä outoja ääniä heti tielle päästyään. Tämä johti tuhansien autojen pois vetämiseen kaduilta ja valtaviin tappioihin yritykselle. Tämä on esimerkki siitä, mitä pienet teot tuotannon ytimessä voivat aiheuttaa. Voimme vain kuvitella, mitä vastaavat pienet teot hiili-infrastruktuurin herkissä kohdissa voivat saada aikaan.
Sabotaasiksi voimme laskea kaikki teot, jotka tuhoavat kapitalismin uusintamisen. Työläinen on kapitalismin uusintamisen perusyksikkö ja hän voi riistäytyä ulos kapitalismin rajoista joksikin aivan uudeksi subjektiksi: potentiaaliseksi sabotoijaksi, 2000-luvun luddiitiksi. Voimme miettiä jopa koulusta tai työuralta droppaamista – eli yhteiskunnan yksilöön käyttämän merkittävän ”investoinnin” tuhlaamista – eräänlaisena elämän sabotaasin muotona. Jopa masennus johtaa sabotaasiin, kun yksilöstä tulee ”huono” työntekijä eikä hän kykene saapumaan töihin ajallaan. Pienten sabotaasien puute ei ole ongelma. Ongelmamme on niiden intensiteetin ja organisoitumisen kasvattamisen tasolle, joka pysäyttää tavaroiden ja siten myös hiilen virtauksen. Tämä edellyttää uudenlaista joukkosabotaasia, uudenlaista lakkoa: ihmislakkoa.
Protestien ja sabotaasin välillä vallitsee jatkuva jännite, joka tiivistyy käsitteeseen ”suora toiminta”. Protestien taustalla piilevä ajatus on aina se, että jos kylttejä heiluttavat aktivistit saavat ”massoille” läpi viestin maailman tuhoisasta tilasta, massat nousisivat kapinaan ja pakottaisivat muutoksen asioihin. Oli miten oli, ”aktivismin” piirien ulkopuoliset ihmiset tietävät jo asiain kauhean tilan. Useimmat ihmiset kuitenkin mieluummin sulkevat sen ulos mielestään kuin marssivat kylttien kanssa loputonta ympyrää, ymmärtäen aivan oikein, että protestit ovat tehoton taktiikka. Protestit lähinnä pyytävät kohteliaasti pääoman ja valtion valtaa lopettamaan. Miljoonat ihmiset yrittivät vuonna 2003 käyttää tätä taktiikka Irakin miehityksen lopettamiseen ilman minkäänlaista vaikutusta.
Protestoinnin ja sabotaasin välinen ero palautuu viime kädessä seuraavaan periaatteeseen: tarkoitus ei ole pyytää jotain lopettamaan, vaan lopettaa se itse. Tätä kautta syntyy liike kohti ”suoraa toimintaa”. Mitä tulee ilmastonmuutokseen, tämän suoran toiminnan periaatteen on pääasiassa ottanut omakseen Isosta-Britanniasta alkunsa saanut ilmastoleiriliike. Ilmastoleirit ovat olleet tehokkaita nostamaan tietoisuutta erilaisista elämänmuodoista, mutta ne ovat osoittautuneet tehottomiksi tosiasiassa pysäyttämään hiili-infrastruktuurin toimintaa suoralla toiminnalla. Tämä ei tarkoita, ettei niiden spektaakkelimaisella mediavaikutuksella olisi ollut vaikutusta. Epäilemättä ilmastoleirit ovat olleet yksi keskeisistä syistä, jotka ovat pysäyttäneet kolmannen kiitoradan rakentamisen Heathrow’n lentokentälle ja uuden hiilivoimalaitoksen rakentamisen Kingsnorthiin. Tarkemmin sanoen ilmastoleirit ovat epäonnistuneet pysäyttämään hiilivirtoja suoralla toiminnalla ilman välittäjää. Parhaimmillaan työläiset itse pysäyttivät infrastruktuurin julistettuna toimintapäivänä. Hiilivoimalan pysäyttäminen jossain, lentokentän laajentamisen estäminen toisaalla ja hiilipäästöjen pysäyttäminen päiväksi ovat kaikki myönnytyksiä, joita valtio mielihyvin tekee taatakseen sen, ettei hiilen ja hyödykkeiden virtaamista uhata kokonaisuutena. Ennemmin tai myöhemmin jokainen median manipulaatioon perustuva strategia saavuttaa rajansa. Jokaikisen hiilivoimalan sulkeminen on välttämätöntä katastrofaalisen ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi, mutta se olisi samalla katastrofi taloudelle. Ilmastoleirien suoran joukkotoiminnan epäonnistumisilla on kuitenkin ollut hyvätkin puolensa. Ne ovat osoittaneet, että todella onnistunut suora toiminta Heathrow’n lentokentän tai Kingsnorthin hiilivoimalan kaltaista hiili-intensiivistä infrastruktuuria vastaan synnyttäisi voimakkaamman repression kuin mitä yksikään protesti on synnyttänyt. Valtio ymmärtää, että pyrkimys globaalin kapitalismin ylläpidon kannalta oleellisen infrastruktuurin, kuten voimaloiden tai lentokenttien, pysäyttämiseen on paljon suurempi vaara kapitalismille kuin katubileet ja huippukokousten vastaiset protestit. Tilanteen ironia piilee siinä, että ilmastonmuutoksen vastaiset protestit ovat pääosin symbolisia, kun taas ilmastonmuutoksen pysäyttäminen on kaukana symbolisesta.
Kysymys ei ole siitä, mitä tehdä, vaan kuinka se tehdään. Leirit ja massamielenosoitukset voivat olla hyödyllisiä valistuksellisina taistelukenttinä, mutta ne eivät yleisesti ottaen onnistu pysäyttämään hiilivirtoja suoraan. Kuten poliisin hyökkäys Kingsnorthin leiriin osoitti, ilmastoleirin alue on lähes aina epäsuotuisaa suoralle toiminnalle. Suora joukkotoiminta on yksinkertaisesti vaikeaa keskellä peltoa, eristyneenä keskellä ei mitään, poliisien ja kameroiden ympäröimänä ja muutaman lähes ilmiselvän kohteen läheisyydessä. Ilmastoleirit eivät ole kyenneet näkemään metsää puilta: kyvyttömyys hahmottaa kapitalismin kokonaisuus ilmastonmuutoksen syynä on saanut ne hyökkäämään ainoastaan selkeimpiä päästölähteitä ja konkreettisia projekteja vastaan, mikä johtaa näiden aktioiden integrointiin osaksi vihreää kapitalismia. On käytettävä mielikuvitusta, sillä lentokoneet ja hiiltä polttavat tehtaat suurine savupiippuineen eivät ole hiilipäästöjen ainoa lähde. Hiilipäästöt ovat globaalin pääoman virtojen ja niitä ylläpitävien valtioiden infrastruktuurin suoria sivutuotteita, ja nämä virrat voidaan blokata, pysäyttää ja lopettaa kokonaan. Saastuttamisen pysäyttäminen aikakautena, jolloin koko maailma on muuttunut yhdeksi suureksi tehtaaksi, edellyttää ainoastaan sitä, että valitsee ajankohdan ja kohteen, jolloin olosuhteet ovat suotuisat.
Kohteen valinta palautuu usein siihen, mikä tuntuu luontevalta ja mistä voi selviytyä jäämättä kiinni. Toimintatavoiksi kelpaa mikä tahansa toimivaksi ajateltu, eikä väkivaltaakaan usein tarvitse käyttää; teollisen tuotannon sabotaasi ja blokkaaminen ovat usein kummallisen väkivallattomia. Siinä missä kaikki yritykset murtautua Kingsnorthin ja Draxin hiilivoimaloihin epäonnistuivat, sinne hiiltä tuovat junalinjat blokattiin vuonna 2008. Jos opimme läksymme hyvin Saksan Autonomen-liikkeen Castorin vastaisen toiminnan vuosikymmenten kokemuksista, löydämme lukemattomia keinoja pysäyttää täyteen hiiltä lastattu juna ilman yhtäkään pidätystä. Kaikkein onnistuneimmat sabotaasit eivät ainoastaan pysäytä tuotantoa suoraan ja ilman välittäjää, vaan kohteiden valinta kasvattaa samalla sabotaasin suosiota ihmisten keskuudessa. Tällaisten kohteiden sabotoinnin jälkeen ei tarvitse kynäillä tiedotteita – iskuja kun ei yksinkertaisesti voi olla huomaamatta. Hiilen kuljetushihnojen sabotaasi Glentaggartissa Skotlannin ilmastoleirillä on tästä mainio esimerkki. Douglasin tuhottu kaivosyhteisö oli vuosien ajan taistellut uuden avolouhoksen avaamista vastaan. Ilmastoliikkeen ”aktivistit” lukitsivat itsensä puihin pysäyttääkseen avolouhoksen laajentamisen, ja paikalliset asukkaat tukivat ja ruokkivat heitä. Jopa poliisi oli sympaattinen heitä kohtaan. Kun tajuttiin, että kilometrikaupalla Skotlannin läpi hiiltä kuljettavia liukuhihnoja voitaisiin tuhota yhdellä viillolla, niin tehtiin. Yksittäinen sabotaasi onnistui siinä, mihin vuosikymmenten protestointi ei yltänyt, vaikkakin vain hetkellisesti.
Virtojen pysäyttämiseksi sabotaasin on laajennuttava hetkellisestä jatkuvaksi. Erityisesti työntekijöiden toteuttama sabotaasi tuotannon ytimessä voi kantaa hedelmää. Tämän voi havaita esimerkiksi työläisten laajoissa lakoissa, pomojen kidnappauksissa ja pommiuhkauksissa Ranskassa. He eivät halua palata töihin, siis työläisiksi, vaan lakkauttaa välittömästi oman roolinsa pääoman osana, minkä he näkevät konkreettisesti mahdollisena vaatimiensa suurten erorahojen muodossa. Toisaalta voimme katsoa, kuinka globalisaation vastainen liike ja radikaali ympäristöliike ovat muuntuneet liikkeeksi ilmastonmutoksen pysäyttämiseksi. Voimme kuvitella mitä tapahtuisi, jos nämä suuntaukset yhdistyvät, kuten oli lähellä käydä Vestan valtauksella. Kuka tietäisi paremmin kuinka pysäyttää tavaroiden (ja siten myös hiilen) virtaus kuin työläiset itse? Miljoonat ihmiset kaduilla eivät pystyneet pysäyttämään Irakin miehitystä, mutta satamatyöläiset olisivat helposti pystyneet pysäyttämään asetoimitukset.
Sabotaasin laajentaminen hyökkäystaktiikkana yleistyneessä yhteiskunnallisessa sodassa on kaikista lupaavin taistelukenttä kapitalismia vastaan. Ihmisten valtaosa ei välttämättä ilmesty mielenosoitukseen, mutta se ei tarkoita etteivätkö he ymmärtäisi pääoman yhteiskunnallista ja taloudellista hajoamista; heidän kyynisyytensä osoittaa ainoastaan sen, että he ovat taktiikoissaan etevämpiä kuin itseään aktivisteiksi kutsuvat. Vähenevien luonnonvarojen ja kriisien värittämässä tulevaisuudessa yhä laajemmat ihmisjoukot tulevat haluamaan ulospääsyä kapitalismista. Tänä päivänä taistelevat ihmiset ovat epäilemättä viimeisen kapitalismiin uskoneen sukupolven lapsia. Sillä nykypäivän nuorisolla ei ole toivoa. Jos muutama kuolemaa lähestyvä ukko haluaa tuoda maailmanlopun, on heidän lastensa tehtävä tuoda kapina. Ehkä heidän lapsensa tapaavat keskellä yötä hiihtopipot naamalla. Tai ehkä nämä vastasyntyneet sabotoijat operoivat kirkkaassa päivänvalossa, lennonvalvojina ja rakennustyöläisinä, opiskelijoina ja baristoina, tilintarkastajina ja jopa… poliiseina. Kyse ei ole enää teoriasta, vaan käytännöstä: kuinka pysäytämme kapitalismin virrat ekologisten tuhojen ja ihmisten riistämisen lopettamiseksi? Se voi johtaa yleistyneeseen yhteiskunnalliseen sotaan, mutta kaikki alkaa ystävien ryhmistä. Käsi kädessä ystävien koplat voivat koordinoida toimiaan ja pysäyttää hyödykkeiden ja hiilen virrat. Jännittää voimansa alkuun ehkä vain tunniksi. Sitten päiväksi. Sitten kuukaudeksi. Ja tavoitteena: lopullisesti.
Sen jälkeen kun hiilen kuljetushihna oli tuhottu Glentaggartissa, hiilikaivosta vastustaneet Douglasin kylän asukkaat lähtivät vierailulle läheiseen ilmastoleiriin. Kyläläiset tahtoivat esittää huolensa aktivisteille. Hiili kuljetettiin nyt kaivokselle laittomasti rekoilla heidän kylänsä läpi. Onko kapitalismi koskaan välittänyt laillisuudesta kun voitot ovat olleet vaakalaudalla? Kyläläiset olivat huolissaan, että media esittäisi heidät kaikki sabotoijina ja siten hankaloittaisi heidän kamppailuaan avolouhosta vastaan. Ehkä sabotaasi menikin liian pitkälle. Asian todellinen tila on kuitenkin ilmiselvä. Sabotaasi ei mennyt riittävän pitkälle.
Tämä on kolmas luku Johdatus maailmanloppuun -pamfletista. Aiemmat osat:
- Johdatus maailmanloppuun: Suomentajan esipuhe ja Johdanto
- Johdatus maailmanloppuun, osa 1: Maailmanloppu on yllämme
- Johdatus maailmanloppuun, osa 2: Markkinoista ja päästömarkkinoista
- Johdatus maailmanloppuun, osa 3: Hiilivirtojen sabotointi
- Johdatus maailmanloppuun, osa 4: Vihreän kapitalismin spektaakkeli
- Johdatus maailmanloppuun, osa 5: Demokratian myytti
- Johdatus maailmanloppuun, osa 6: Ekofasismi
- Johdatus maailmanloppuun, osa 7: Kommunisaatio
- Johdatus maailmanloppuun, osa 8: Kapinan taito
- Johdatus maailmanloppuun, osa 9: Ilmestyksiä
Toimitus 