Johdatus maailmanloppuun: Demokratian myytti

“Kuinka totta onkaan, että usein kaikista ”käytännöllisimmät” ihmiset ovat kaikista naiivimpia utopisteja!”

— Errico Malatesta, The Anarchists in the Present Time (1930)

Tämän kuvitellun vihreän kapitalismin koneiston toiminnalle on ensiarvoisen tärkeää, että jokainen osallistuu aktiivisesti ”hiilipäästöjen vähennyksen” itsehallintaan. Ketä olisi syytettävä hiilipäästöistä? Yhtiöitä, jotka tuottavat niitä? Valtiota, jossa tämä tai tuo yritys toimii? Maiden välisen rahdin muotoa? Kuluttajia? On selvää, että vihreän kapitalismin spektaakkelista huolimatta juuri kulutuksen ja tuotannon kierto on pysäytettävä estääksemme ilmastonmuutoksen. Kyoto2:n ja ”Supistaminen ja lähentäminen”-mallin kaltaiset utopistiset suunnitelmat luovat pikkutarkkoja luonnoksia siitä, kuinka hiilimarkkinat voisivat johtaa matalahiilidioksidiseen maailmaan. Mutta ne eivät koskaan paneudu siihen itsestään selvään tosiasiaan, että nämä suunnitelmat edellyttävät kaikkivoipaisempaa valtiota kuin mitä olemme nähneet koskaan aiemmin. Valtiota, johon voimme uskoa. Valtiot käyttävät ”demokratian” retoriikkaa oikeuttaakseen olemassaolonsa, sillä demokratia kieltää todelliset luokkajännitteet, joita ilmastonmuutoksen synnyttämät ruokamellakat ainoastaan voimistavat.

Aktivistit, jotka peräänkuuluttavat ”demokraattisempaa” mekanismia hiilipäästöjen vähentämiseen, toimivat lähinnä kapitalismin itsensä etujoukkona. Siinä missä demokratian vaatimus uusliberalismin aikakaudella saattoi olla radikaalia, ilmastonmuutoksen aikakaudella vaatimus demokraattisesta itsehallinnosta on pääoman uusi ideologia. Kapitalismi on ymmärtänyt, että ainoa keino yhä ilmeisemmäksi käyvän luokkakonfliktin ehkäisemiseksi on saada ihmiset uskomaan, että ”olemme kaikki tässä samassa veneessä”.

Globalisaation vastaisen liikkeen vaatimukset tuntuvat tässä uudessa ajassa yhtä toivottoman vanhentuneilta kuin punaliput tuntuivat vuonna 1999. Kaikkein konservatiivisimmat vallankumoukselliset pyytävät ”vähemmän hiiltä, enemmän demokratiaa!”. Jos vain alkuperäiskansat olisivat edustettuina! Naiset! Köyhät! Kuvitelkaamme, että jokainen saisi ”äänensä kuuluviin” kaikista suurimmassa yleiskokouksessa. Ilman elämänmuotomme muuttamiseen pystyvää materiaalista voimaa jopa kaikista hyväntahtoisimmat löytävät itsensä vihreän kapitalismin uudelleenjärjestelyn uuden kierroksen rikoskumppaneina.

Älä unohda, että uusliberaalin kapitalismin instituutiot antoivat ilomielin kansalaisjärjestöille ja ”kehittyville maille” tuolin Maailmanpankin pöydässä. Juuri näin globalisaation vastaisen liikkeen radikaalit demokraatit kukistettiin. G8 on kuollut, kauan eläköön G20! Muutama uusi rodullistettu ihminen pöydän ääressä ei tule pysäyttämään vihreän kapitalismin marssia, ja vielä vähemmän biokriisiä. Barack Obama, Gordon Brown, Bono, Bill Gates ja muut istuvat mielihyvin juomassa lattea ”globaalin etelän” edustajien kanssa, kunhan siitä saadaan hyviä kuvia seuraavan päivän lehteen ”I feel your pain” -lainauksen viereen.

Ruokakriisin aikaan ei yksinkertaisesti istuta rikkaiden pöytään ja anella murusia niiden lautasilta. Ei vaadita mitään. Sen sijaan vallataan kaikki ja blokataan virtaukset! Unohdetaan globaalia etelää ”edustavat” kansalaisjärjestöt, tuo ammattimaisten ”edustajien” eliitti, joka on olemassa palsamoidakseen kapitalismin sielua ja pehmentääkseen globaalin etelän kolonisaatiota. Paljon parempi edustaja löytyisi niiden Papua Uuden-Guinean ihmisten keskuudesta, jotka pyysivät aseita, kun britannialaiset aktivistit toivat lääketarpeita.

Julistautuminen demokratian vastustajaksi on jopa kaikista ”radikaaleimmissakin” ympyröissä kuin julistaisi itsensä mielipuoleksi, vaikka yhteiskunnallisen vallankumouksen keskeisin este on juuri edustuksellinen demokratia. Historiallisesti yhteiskunnallisia vallankumouksia ovat sytyttäneet intensiteettiä keränneet vähemmistöt, jotka ottavat toiminnan omiin käsiinsä eivätkä odottele äänestystä tai konsensusta. Pariisin kommuunista Pietariin, lähes jokaisen vallankumouksen aikaan vain noin yksi sadasta ihmisestä on ollut kaduilla, Teheranissa vuonna 1979 jopa yksi kymmenestä. Lupaa toimintaan ei tule odottaa. On toimittava niiden kanssa, jotka haluavat, ja ajankohdan ollessa oikea toiminta voi yleistyä. Historiallisesti äänestyksen odottaminen on ollut vallankumouksen vihollinen, esimerkiksi De Gaulle murskasi toukokuun 1968 levottomuudet julistamalla uudet vaalit.

Ei ole sattumaa, että demokratia ja kapitalismi – jotka Fukuyama julisti parhaimmaksi hallinnan muodoksi – ovat kulkeneet käsi kädessä synnystään lähtien. On selvää, että kapitalismi voi jatkua useiden erilaisten hallinnanmuotojen alla – joista ensimmäisinä tulevat mieleen Kiinan autoritäärinen ja Euroopan sosiaalidemokraattinen hallinta – mutta silti jokin kapitalismia vetää edustuksellisen demokratian puoleen. Kapitalismi ja demokratia heijastavat toisiinsa saman abstraktin arvon lain: demokratia tasapäistää politiikan ja esittää kaikki yksilöt samanlaisina aivan kuten markkinoilla jokainen tavara on samanlainen. Aivan kuten mitä hyvänsä muovirihkaman ja hiilipäästöjen väliltä voidaan myydä ja ostaa markkinoilla, voidaan myös mikä hyvänsä pitkästyttävä seikka liikennevalojen sijainnista valtioiden päästörajoihin asettaa äänestettäväksi ja ratifioitavaksi. Tekisikö äänestämällä tehty päätös ihmiskunnan valtaosan kollektiivisen tuhoamisen jotenkin oikeutetummaksi? Kapitalismi typistää kaiken – jopa kuvitteelliset ja näkymättömät asiat – samaan abstraktiin tavaramuotoon, jolla on omistaja ja hinta. Demokratia tekee täsmälleen saman politiikan tasolla typistäessään meidät yksilöiksi, jotka voivat esittää ”mielipiteitään” äänestyksen kautta. Jopa konsensusmenettely voi kehittyä uusien yhteisten ajatusten kehittämisestä tylsäksi prosessiksi, demokraattisen äänestämisen äärimmäiseksi muodoksi, jossa kaikkien on pakko olla samaa mieltä. Kapitalismi ja demokratia esittävät erottavansa politiikan ja talouden alueet toisistaan, sekä nämä molemmat muista elämän osa-alueista. Mitä siis pitäisi odottaa loputtomilta kokouksilta, yleiskokouksilta, huippukokouksilta, protokollilta ja äänestyksiltä? Ei mitään. Emme voi odottaa demokraattisen äänestystuloksen lopettavan ilmastonmuutosta, vaikka se olisi kaikista demokraattisimman ja inklusiivisimman kokouksen päättämä. Yhtä hyvin voisimme uskoa satuihin, jollainen demokratiakin viime kädessä on.

”Ilmasto-oikeudenmukaisuuden” vaatimukset eivät huomioi ongelman perimmäisiä syitä, jos ne muotoillaan valtioiden yksilöille antamien ”oikeuksien” ehdoilla. Kansalaisjärjestöjen ja aktivistien ajamalla ilmasto-oikeudenmukaisuudella ei ole paljoakaan tekemistä länsimaisen kolonisaation aiheuttaman peruuttamattoman historiallisen tragedian kanssa. Mitkään ”teknologian siirrot” (massiivisen ja keskusjohtoisen energiatuotannon pakottaminen) tai ”ekologiset vahingonkorvaukset” (ikään kuin kolonialismille voitaisiin asettaa rahallinen hinta) eivät voi sitä lievittää. Nykyisessä muodossaan ”oikeudenmukainen siirtymä” varmistaa lähinnä proletaarien pysymisen proletaareina, jotka siirtyvät nykypäivän tehtaista tulevaisuuden tuulivoimapuistoihin. Epäonnistuessaan määrittämään kenen toiminnalla ”oikeudenmukainen siirtymä” toteutetaan, sitä ajavat aktivistit auttavat lähinnä ylläpitämään työn ja tuotannon hallinnointia. Lisäksi se viivästyttää vääjäämätöntä lopputulosta: sitä, että olemme parhaillaan ekologisen tuhon armoilla eikä nykyään ole varaa oikeuden tai porvarillisen mukavuuden kaltaisiin miellyttäviin illuusioihin. Todellinen tilanne on se, että suurimman osa Amerikan ja Länsi-Euroopan työläisistä on tultava toimeen keskiverto Afrikkalaisen materiaalisilla resursseilla. Valtiot tekevät tyhjiä lupauksia ”puhtaasta kehityksestä” ja jopa ”ilmasto-oikeudenmukaisuudesta” tietäen aivan hyvin niukkojen resurssien painajaismaisen politiikan, jota kohti maailma on menossa. Emme tarvitse yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden mystifiointia, vaan oman asemamme ymmärtämistä globaalissa yhteiskunnallisessa sodassa. Kysymys ei ole oikeudesta, vaan kostosta.

Vääjäämättömän kapinan viivästyttämiksi tullaan kokeilemaan miljoonia kikkoja – mitä hyvänsä paitsi kapitalismin ja valtion lakkauttamista. Mitä jos työläiset voisivat demokraattisesti päättää mitä tuotamme ja kulutamme pitäytyen tiukimmissa hiilipäästöjen periaatteissa? Tämä Argentiinaan niin kovasti rakastuneiden radikaalien demokraattien paratiisi tuskin ratkaisisi mitään. Voimmehan jo nyt katsoa ”ekologisten osuuskuntien” verkostoja, jotka ovat nykyäänkin yhtä sieluttomia korporaatioita. Kuten olemme todistaneet Mondragonin kaltaisissa osuuskunnissa, nykypäivän osuuskunnat ovat itsehallinnollisen orjuuden kehittynein muoto, jossa työläisen oletetaan samaistuvan enemmän osuuskuntaan kuin muuhun työväenluokkaan. Kun jokaisesta tulee jonkinasteinen esimies, kuinka samalla ei kehittyisi sympatiaa pomoja kohtaan, jotka ovat vain työntekijöitä samassa osuuskunnassa? ”Kuinka kehtasit mennä lakkoon? Älä järjestäydy, älä kapinoi. Jos sinulla on ongelmia, voit aina tulla kertomaan niistä minulla. Loppujen lopuksi olen vain ihminen, en mikään pomo.” On toivotonta odottaa, että edes osuustoiminnallisesti hallinnoitu kapitalismi tuottaisi muuta kuin ekologista tuhoa, sillä elävän maailman muuntaminen kuolleeksi pääomaksi on rakennettu sisään sen dynamiikkaan. Maailmassa, jossa työttömyys kasvaa jatkuvasti ja tuotanto on syynä ympäristön tuhoon, juuri työstä on tulossa tarpeetonta.

Parhaimmillaan voimme odottaa jotain tunnepitoista valistusta. Radikaaleimpienkin demokraattien on huomattava unelmiensa tuhoutuvan, kun kapitalismi kusettaa heitä uudestaan ja uudestaan. Kukistetusta protestista toiseen ja hyödyttömästä sopimuksesta toiseen. Ehkä jossain vaiheessa jopa aktivistit menettävät toivonsa siihen, että kapitalismi ja valtio voisivat ”parantaa” katastrofaalisen ilmastonmuutoksen. Köyhät, työväenluokkaiset, alkuperäiskansat ja muut ovat jo menettäneet illuusion kehityksestä, kestävästä tai muunlaisesta. Ainoa vaihtoehto – kuten tehtaansa polttaneet bangladeshilaiset työläiset ja kirjastonsa polttaneet ranskalaiset nuoret esimerkinomaisesti osoittivat – on tuhota identiteettimme työläisinä kapitalismissa. Lakata haluamasta pääomalta ja valtiolta mitään muuta kuin niiden syrjäyttämistä omien kättemme työllä. Hiilivapaa maailma on mahdollinen. Ei kuitenkaan ”demokraattisen kapitalismin” ylhäältä käsin pakottama autoritäärinen painajainen, vaan pohjalta käsin luotu ja itseorganisoitunut maailma. Meillä ei kuitenkaan ole valistuksen vaatimaa neljääkymmentä vuotta, sillä lajiltamme on käymässä aika vähiin biokriisin pysäyttämiseksi. Jos vain mahdollista, valistusta on kiihdytettävä. Liikkeen managerit ja arkkitehdit, kansalaisjärjestöt ja koko kansalaisyhteiskunta ja anarkisteina esiintyvät moralistiset sosiaalidemokraatit toimivat ainoastaan valtion koelaboratoriona sen hallintakeinojen hiomiseksi. Ja tarkoitus ei ole vahvistaa valtiota, vaan tuhota se.

Tämä on viides luku Johdatus maailmanloppuun -pamfletista. Aiemmat osat:

Mainokset
%d bloggers like this: