”Hasidijuutalaisilla on tulevasta maailmasta sananparsi, jossa sanotaan: siellä on kaikki samalla tavoin kuin meillä. Millainen meidän tupamme on nyt, sellainen se on myös tulevassa maailmassa; missä lapsemme nyt nukkuu, siinä se nukkuu myös tulevassa maailmassa. Mitä me tässä maailmassa pidämme päällämme, se meillä on yllämme myös tulevassa maailmassa. Kaikki tulee olemaan kuten nyt – vain hiukan toisin.”
— Walter Benjamin
Uuden elämänmuodon tulemisen kuvitellaan olevan apokalyptinen tapahtuma niille, jotka haluavat kapitalismin jatkuvan. Tämä on kuva maailmanlopusta, joka pidättelee meitä ilmeisestä: ainoa tapa voittaa ilmastonmuutos on toisenlainen elämänmuoto, ei hiilivapaat kaupungit, vihreä teknologia, kestävä kehitys, hiilikauppa, tai ekofasismi. Yhteiskunnallinen vallankumous on nimenomaisesti maailmanlopulle käänteinen, sillä uuden elämänmuodon luominen tarkoittaa selviytymisen mahdollisuutta kaikista haitallisimmassa olosuhteissa.
”Elämänmuoto” on niiden tapojen kokonaisuus, joilla elämä liittyy maailmaan, eli kaikki ne lukemattomat elämänmuodon lisääntymisen mahdollistavat konkreettiset tavat mukautua maailmaan. Evoluution paineet – luonnonvalinta – pakottavat elämänmuodot muuttumaan, sillä tietyt tavat mukautua mahdollistavat onnistuneen lisääntymisen, kun taas toiset aiheuttavat sukupuuton. Ne mukautumisen tavat, jotka mahdollistavat lisääntymisen jatkumisen samalla tavalla, ovat evolutiivisesti vakaita strategioita. Kapitalismi oli kerran menestynyt evolutiivinen strategia ainakin osalle ihmiskunnasta, mutta jonkin on murruttava ilmastonmuutoksen lakkauttaessa olosuhteet, joiden alla kapitalismi luotiin: loppumattoman Uuden maailman äärettömine luonnonvaroineen. Elämänmuodonmuutoksen pakottavan kriisin mahdollisuus ei ole uusi asia ihmiskunnalle. Jopa jänikset kohtaavat sukupuuton, kun ne kuluttavat kaiken syötävän ruoan elinympäristössään. Sukupuuton tasoinen kriisi ei myöskään ole ainutlaatuinen asia historiassa, koska metsien tuhoaminen Pääsiäissaarilla johti kyvyttömyyteen kasvattaa ruokaa ja rakentaa kalastukseen tarvittavia kanootteja. Omien lasten – siis omien geenien – selviytymiseen sopimattoman maailman luominen on mieletöntä evoluution mittapuulla. Aikuinen leijona ei mene savannille ja murhaa kaikkia saatavilla olevia gaselleja ruoaksi, vaan jättää muutakin kuin luita pennuilleen. Kapitalismissa on meneillään nimenomaan tällainen prosessi: ilmastonmuutos tekee maailmasta asuinkelvottoman lapsille.
Elämää ei voi pelkistää faktoihin, yksinkertaiseen kokoelmaan pysyviä ja essentialistisia ”ihmisten” ominaispiirteitä. Evoluution ihmiskunnalle tuoma ensisijainen etu ovat sosiaaliset suhteet, jotka tarjoavat lisääntymiselle välttämätöntä ruokaa, vaatetusta ja suojaa, ja joita voidaan jäsentää loputtomasti ja muuttaa välittömästi sen sijaan, että oltaisiin luonnonvalinnan hitaan etenemisen panttivankina. Tämä on erityisen tärkeää kun ilmastonmuutos uhkaa muuttaa radikaalisti meidän planeettaamme vuosituhansien sijaan vuosikymmenissä. Kapitalisteiksi itseään nimittävät tulkitsevat väärin evoluutiossa olevan kyse yksilöiden loputtomasta sodasta toisia yksilöitä vastaan, jossa vahvimmat – tai rikkaimmat – selviytyvät. Fasistit jatkavat evoluution väärintulkintaa vielä pidemmälle ja pitävät sitä ryhmien toisiaan vastaan käymänä sotana, jossa heikoimpien teurastamisen katsotaan olevan hyväksi ryhmälle tai jopa lajille. Evoluutio on kuitenkin sokea, eikä siihen kuulu moraalinen puolen valitseminen sen enempää yksilöiden kuin ryhmien puolesta: ainoa kriteeri evoluution menestykselle on geneettinen lisääntyminen. Tästä voidaan esittää anarkistinen hypoteesi siitä, että uusi, yhteistyölle pohjautuva strategia sosiaalisten suhteidemme järjestämiseksi on välttämätön. Tämä ei ole niin kaukaa haettua kuin miltä se voi vaikuttaa, sillä yhdessä ruumiimme muodostavat solut käyttävät juuri tätä samaista strategiaa. Lintujen parvissa lentämisestä kasvien ja sienien väliseen yhteistyöhön, joka mahdollistaa niille maasta ravinteiden imemisen, Kropotkin oli oikeassa: yhteistyö, yhtä hyvin kuin kilpailu, voi merkitä selviytymistä. Niukkojen resurssien maailmassa juuri tällainen elämänmuoto tulee kukoistamaan. Kommunisaatio on tämän uuden elämänmuodon todeksi tulemista.
Kommunisaatio tarkoittaa kapitalistisen tuotannon, yksityisomaisuuden ja rahallisen vaihdon loppua, sekä elämästä omiksi erillisiksi alueikseen erotetun työn ja politiikan tuhoamista. Kommunisaatio ei kuitenkaan tarkoita apokalyptista pääoman tuhoamista. Vaikka itseään ”primitivisteiksi” nimittävät moralistisesti tuomiten vaativat kaiken teknologian tuhoamista, olisi virhe palata pähkinöihin ja marjoihin: erityisesti koska maapallo on tässä vaiheessa jo niin pahoin vahingoittunut kapitalismin takia, että on vaikea uskoa enää olevan jäljellä tarpeeksi pähkinöitä ja marjoja. Teollisen romahduksen seurauksena tapahtuva paluu ”primitiiviseen” ei ole mitään muuta kuin erityisen nuorekasta maailmanlopun ikävöintiä, joka ei ota ekofasismin mahdollisuutta vakavasti. Pääoma itsessään-ja-itselleen – teknologia, moottorit, mikropiirit, kuljetinhihnat – on harmitonta, vaikkakin monilla olisi vaikeuksia kuvitella kapitalismin lisäksi niin kolkkoa elämänmuotoa, joka loisi teollisuuslaitoksiin tarvittavat koneet. Koneista tekee ”pääomaa” niiden käyttö voiton tuottamisessa osana pääoman tuotannon ja kulutuksen piiriä. Sama koskee työläistä; työläinen ei ole työläinen kun hän on kotona tehtaasta, toimistosta tai pikaruokaravintolasta. Kun työläinen ei ole töissä, hän on äiti, ystävä, toveri, vitsiniekka tai rakastaja. Ainoastaan silloin kun ihmisten potentiaalia käytetään voiton kasaamiseen (mikä voi tapahtua yhtä hyvin katsomalla televisiota tai työskentelemällä tehtaassa), heistä tulee inhimillistä pääomaa, kuten eräät taloustieteilijät karkeasti asian ilmaisevat. Tällöin kysymys ei ole siitä miten tuhota asioita, vaan miten hälventää tietty maailman näkemisen tapa.
Mitä jos emme pitäisi vallankumousta kaikkien asioiden loppumisena totaalisessa tuhossa? Mitä jos pitäisimme vallankumousta sen sijaan pienenä siirtymänä, muutoksena tavassa tarkastella maailmaa ilman pääoman logiikkaa? Maailmanlopun odottamisen sijaan tämä pieni siirtymä voisi tapahtua kirjaimellisesti yhden yön aikana, ja kaikki tulisi olemaan kuten nyt, vain hiukan toisin. Vaikka on mahdotonta tehdä varmoja ennustuksia sortumatta utopistisiin päiväuniin, voimme kuvitella tämän maailman negaation. Vallankumouksen jälkeisenä päivänä me heräisimme samat vaatteet päällä, samoissa kengissä, samojen rakastajiemme syleilyssä. Kuitenkin, jokin olisi erilaista. Ihmiset näkisivät heitä erottavien muurien haihtuvan. Kapitalismissa ihmiset suhtautuvat hyödykkeisiin kuin ihmisiin ja ihmissuhteisiinsa kuin kauppatavaraan. Tämän pienen siirtymän jälkeen meidän ihmissuhteistamme tulisi välittömästi sosiaalisia, ja me olisimme vapaita tekemään juuri sitä mitä ihmissuhteemme meiltä vaativat. Esineitä ei enää irrotettaisi niiden historiasta ja kontekstista markkina-arvon antamisen takia, vaan niiden ymmärrettäisiin olevan osa ei-enää-piilotettuja sosiaalisia suhteita ja olemassa täysin ystävien kesken jakamista varten. Samat viranomaiset ja samat tehtaat olisivat yhä olemassa, mutta kenenkään ei pitäisi mennä töihin aamuisin. Niissä oleva teknologia ei enää olisi ihmistarpeille vierasta, vaan voitaisiin herättää henkiin uusilla ja luovemmilla keinoilla ihmisten selviämistä ja uusien elämänmuotojen palvelemista varten. Ihmistyön tekemä maailma näyttäytyisi meille jälleen kauniina. Kaikilta kykyjensä mukaan, kaikille tarpeidensa mukaan.
Kommunisaatiota lopettaisi ilmastonmuutoksen alhaalta ylöspäin sen sijaan, että sitä ohjaisi valtio ja pääoma, jotka ainoastaan kyynisesti manipuloivat ilmastokatastrofin ongelmaa järjestääkseen työvoimaa ja jatkaakseen näin sen hallitsemista. Täytenä vastakohtana epätodennäköiselle hiilimarkkinoille ja teknologisille fantasioille: kommunisaatio lopettaa katastrofaalisen ilmastonmuutoksen kaikista suorimmilla keinoilla: talouden lopulla. Ainoat maat, jotka täyttivät Kioton rajat hiilipäästöille olivat juuri ne joiden taloudet romahtivat: Romania ja Bulgaria. Olennainen ero on siinä, että kommunisaatio romahduttaa kapitalistisen talouden tarkoituksella ihmiskunnan itsensä toimesta. Se on hallittua purkamista, joka maksimoi kapitalismin ulossulkemien ihmisten ja moninaisten ei-inhimillisten elämänmuotojen moninaisuuden selviämisen. Se, mikä vaikuttaa ainoastaan pieneltä siirtymältä, erottaa maailmamme selviytymisen sen varmasta tuhoutumisesta liialliseen työhön.
Kapitalismi on ainoastaan kaikista uusin ilmentymä perustavanlaatuisemmasta maailman ymmärtämisen tavasta, joka on peräisin paljon kapitalismia varhaisemmalta ajalta. Ihmiskunnan vieraantuminen luomistamme hyödykkeistä on ainoastaan oire laajemmasta ihmiskunnan vieraantumisesta planeetastamme. Juuri tämä erottelu mahdollistaa meille planeettamme näkemisen ”ympäristönä”, joka on täynnä ”luonnonvaroja” ja muita lajeja, jotka voidaan tuhota jonkin päähänpiston takia. Tällainen maailman kehystämisen tapa on hävitettävä, jotta tulevat sukupolvet voivat varovaisesti sopeutua pelkän hiilivirtojen lisäksi ihmiskunnan ja meidän muovilelujemme ulkopuoliseen maailmaan. Juuri tällaista herkkyyttä meidän maailmamme tarvitsee, sen kaltaista herkkyyttä, jota eurooppalaiset kuvittelevat muun maailman alkuperäiskansojen heimojen omaavan, vaikka muistavatkin Euroopan barbaarien olleen yhdessä vaiheessa samanlaisia ennen ”eurooppalaisiksi” tulemista. Herkkyyttä ennustaa pilvien liikkeestä ja pienistä lämpötilan muutoksista tuleva sää, herkkyyttä määrittää maaperän vointi tuntemalla madot: kaikki tämä pääoman toimesta melkein tuhottu mittaamaton tieto on opittava uudelleen. Planetaarisen pikkuporvariston yksin alulle panemat permakulttuurin ja biopuhdistuksen kaltaiset tekniikat voitaisiin ottaa käyttöön kaikkien hyväksi. Päinvastoin kuin vihreän kapitalismin esittämät heppoiset ratkaisut, tätä uutta elämänmuotoa seuraisi uusi evoluution kannalta vakaa strategia, jota ei voisi ainoastaan jäljitellä, vaan se voisi kukoistaa katastrofaalisen ilmastonmuutoksen muuttamassa maailmassa. Kuten sanottua, enemmänkin kuin lomaviettotapamme on muututtava, jotta voimme ylläpitää tulevaa maailmaa.
Apokalypsi ei ole kapitalismin tai kristinuskon yksinoikeus: kauheimpina hetkinään Marx antoi meille ainoastaan apokalypsin maallistuneen kielen, ”vallankumouksen” pidättelemisen ennen juuri oikea hetkeä. Marxissa oli aina jotain profeetan kaltaista, eikä hänen partansa ainakaan auta hälventämään epäluuloja. Marxin kommunismi oli aina äärettömästi lykättyä, mikä oikeutti Gulagin kauhut, verentahrimat kiinalaiset tehtaat ja Itä-Euroopan rauniot. Niin uuden elämänmuodon mahdollisuudesta tuli itsessään mahdoton ajatus, pelkkä sosiopaattinen ideologia. Vastustamme kommunismia poliittisena ideologiana ja kannatamme välitöntä kommunisaatiota elämässämme tällä hetkellä.
Kaukana tulevaisuuden apokalyptisesta vallankumouksesta, kommunisaatio alkaa milloin tahansa ihmiset alkaessa sosialisoida materiaalisia olosuhteitaan. Tämä menee syvemmälle suureen osaan jokapäiväistä elämää kuin sellaiset tietoisen eksplisiittisesti antikapitalistiset projektit, kuten väliaikaiset autonomiset alueet. Milloin annat itsestäsi epäitsekkäästi, jaat ruokaa ystäviesi kanssa, hoidat lasta, antaudut rakastajallesi, otat riskin tulla pidätetyksi tai kuolla kotiasi puolustaessasi, ja jopa paljastat kaiken itsestäsi toiselle henkilölle keskustelussa: ei epäilystäkään, suurin osa ihmisten elämästä on todellisuudessa olemassa olevaa kommunisaatiota. Juuri tämä jokapäiväinen solidaarisuus mahdollistaa köyhien selviytymisen niinkin vähällä kuin dollarilla päivässä, mikä kuulostaisi loogisesti mahdottomalta, ellei köyhien selviytyminen olisi empiirisesti niin itsestään selvää.
Kommunisaatio ottaa tämän materiaalisen solidaarisuuden ja siirtää sen uutena evolutionaarisena strategiana planeetalle. Se perustuu vaatimukselle vapauttaa mahdollisuudet muodostaa kollektiiveja, joiden perustana toimii jaettu halu selviytyä. Toisin kuin Neuvostoliiton pakkokollektivisoinnit tai jopa kapitalismin yhteiskuntatehtaat (joissa olemme pakotettuja kiertämään jatkuvasti työstä toiseen ja työskentelemään kaikenlaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa emme muuten olisi tekemisissä), kommunisaatio pohjautuu vapaan yhteenliittymisen ja keskinäisen avunannon muinaisille anarkistisille periaatteille. Niinpä kommunisaatio olisi myös oikeus vetäytyä tästä kierrosta riippuen tunnetilasta ja olosuhteista, kun taas samaan aikaan olisi milloin tahansa mahdollisuus lisätä intensiteettiä liittymällä muihin. Sivuuttamalla pääoman ja valtion välityksen voi ilmaantua itseorganisoituja elämänmuotoja, jotka ovat sopusoinnussa maailmaansa ja voivat niin ratkaista sen todelliset evolutionaariset ongelmat.
Vaikka kommunisaatio alkaa arkielämästä pääoman marginaalissa, onnistuakseen kommunisaation pitää tulla nimenomaan kansainväliseksi vallankumoukselliseksi projektiksi pääoman piirissä ja sen kokonaisuutta vastaan. Se, että tämän pitäisi tapahtua välittömästi on meidän vallankumouksellinen välttämättömyys, sillä jokaisen ohikiitävän hetken aikana pääoma aiheuttaa peruuttamatonta vahinkoa, joka tekee tulevaisuuden sukupolvien työstä entistä vaikeampaa. Olisi tragedia lajien tasolla, jos me alamme yhteistää, mutta prosessi alkaisi liian myöhään pysäyttääkseen ”kippauspisteen” katastrofaalisessa ilmastonmuutoksessa. Emme voi hyväksyä heikkoja ja puolinaisia toimenpiteitä; jos kommunisaatio ei aiheuta selvää vallankumousta, kommunisaatio itse saavuttaa rajansa ja menettää vallankumouksellisen momentumin, fossilisoituen jonkinlaiseksi sosiaalidemokratiaksi tai ekofasismiksi hetkeksi nousseen vallankumouksellisen kuumeen jälkeen. Sillä olisi sama kuolettava vaikutus kuin kapitalistisen nykyisyyden jatkumisella. Siten on paradoksi, että kommunisaation on alettava nyt kaikista paikallisimmissa olosuhteissa ilman mitään muuta kuin oma toimintamme, ja kuitenkin se voi loppujen lopuksi menestyä ainoastaan pakottamalla kapitalismin kokonaisuudessaan murenemaan niin, että vallankumouksen valtava tehtävä sosiaalisissa suhteissamme ei tapahdu spektaakkelimaisen illuusion tasolla vaan materiaalisessa todellisuudessa. Ainoastaan yhteiskunnallinen vallankumous onnistuu menestyksekkäästi ohjaamaan meidät läpi aikakauden, jossa meidän on kohdattava lajitason kriisi globaalissa mittakaavassa. Lajina meillä on nyt selkä seinää vasten katastrofaalisen ilmastonmuutoksen takia. Verrattuna ekofasismiin ja vihreään kapitalismiin, kommunisaatio on vähiten verinen polku tämän tilanteen lopettamiseksi.
Huolimatta antropologisista todisteista jonka mukaan ihmiset elivät vuosituhansia ilman pääomaa ja jopa valtiota, jotkut sanoisivat kommunisaation projektin olevan epärealistinen ja kuvitteellinen. Kenties. Ainoa filosofia, jota voidaan vastuullisesti harjoittaa epätoivon edessä, on pyrkimys tarkastella kaikkia asioita kuin ne esittäisivät itsensä vallankumouksen näkökulmasta. Kommunisaatio on vasta-aine maailmanloppuun.
Tämä on seitsemäs luku Johdatus maailmanloppuun -pamfletista. Aiemmat osat:
- Johdatus maailmanloppuun: Suomentajan esipuhe ja Johdanto
- Johdatus maailmanloppuun, osa 1: Maailmanloppu on yllämme
- Johdatus maailmanloppuun, osa 2: Markkinoista ja päästömarkkinoista
- Johdatus maailmanloppuun, osa 3: Hiilivirtojen sabotointi
- Johdatus maailmanloppuun, osa 4: Vihreän kapitalismin spektaakkeli
- Johdatus maailmanloppuun, osa 5: Demokratian myytti
- Johdatus maailmanloppuun, osa 6: Ekofasismi
- Johdatus maailmanloppuun, osa 7: Kommunisaatio
- Johdatus maailmanloppuun, osa 8: Kapinan taito
- Johdatus maailmanloppuun, osa 9: Ilmestyksiä
Toimitus 