Vallankumous on enemmän kuin iskulause – 23 teesiä anarkismista

Johdanto

Anarkismi on ollut noususuhdanteessa jo vuosituhannen taitteesta lähtien. Andrej Grubacicin ja David Graeberin laajalti luetussa artikkelissa vuodelta 2004 anarkismi julistettiin 21. vuosisadan vallankumoukselliseksi liikkeeksi. Tuoreessa Occupy Wall Street -liikettä käsittelevässä, liikkeen aktiivien haastatteluihin perustuvassa Translating Anarchy -kirjassa Mark Bray esittää, että anarkistiset ideat muodostivat koko Occupy-liikettä ohjanneen ideologisen voiman. Samaan aikaan anarkistiset projektit, kuten lehdet, kirjamessut ja toimintaryhmät, ovat kasvaneet huomattavasti viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Kaikki nämä ovat mainioita uutisia.

Siitä huolimatta uusliberalismi johtaa maailmaa, kuilu rikkaiden ja köyhien välillä kasvaa päivittäin, sodat raivoavat, valvonta ylittää jo orwellilaiset mittasuhteet, eikä mikään näytä pystyvän pysäyttämään ympäristön ja koko maailman tuhoutumista sellaisena kuin sen tunnemme. Jos vallitsevaa järjestelmää on viime aikoina merkittävästi haastettu, ovat haastajat olleet joko uskonnollisia fundamentalisteja, uusfasisteja, tai parhaimmillaankin karismaattisten johtajien ja populististen puolueiden ympärille rakentuvia vasemmistolaisia liikkeitä. Silloinkin kun anarkistit ovat nähneet anarkistisia piirteitä kansannousuissa, olkoon kyse sitten Tahririn aukiosta tai Fergusonista, on vähintäänkin kyseenalaista, kuinka merkittävässä roolissa itsensä anarkistiksi määrittävät ovat olleet näissä tapahtumissa. Lyhyesti sanottuna anarkismi vaikuttaa suuressa mittaluokassa yhtä marginaaliselta kuin ennenkin edellä mainitusta noususuhdanteesta huolimatta. Tämän valossa näyttäisi siltä, että nyt on varsin hyvä hetki miettiä anarkismin roolia poliittisella näyttämöllä ja arvioida sen vahvuuksia ja heikkouksia.

Tämän kirjoituksen muoto on ytimekäs ja suoraviivainen, joten yleistykset ovat olleet välttämättömiä. Ne perustuvat omiin kokemuksiimme Länsi- ja Pohjois-Euroopassa. Jää lukijoiden harteille miettiä, kuinka paljon nämä kokemukset vastaavat heidän omiaan ja kuinka merkityksellisiä ne ovat niissä ympäristöissä, joissa lukijat itse toimivat.

Mitä on anarkismi?

Näinä postmoderneina aikoinamme on tullut suorastaan muodikkaaksi välttää kaikkia määritelmiä, sillä niiden väitetään kahlitsevan ajatuksemme. Tämä on lähinnä ajattelun laiskuutta. On selvää, että määritelmät ovat vain kommunikoinnin välineitä, eivätkä ne voi tavoittaa ilmiöiden syvintä olemusta. Määritelmän käyttökelpoisuus perustuu tiettyihin kriteereihin: käsitteen syntyperä ja etymologiset seikat, käsitteen käyttö ja sen merkityksen muuttuminen ajan saatossa, sekä käsitteellinen johdonmukaisuus käyttämässämme kielijärjestelmässä. Seuraava määritelmä anarkismista on ymmärrettävä tässä mielessä.

Anarkismi on, ensinnäkin, pyrkimys luoda tasa-arvoinen yhteiskunta, joka mahdollistaa siihen kuuluville yksilöille vapaimman mahdollisen kehityksen. Tasa-arvo on välttämätön edellytys sille, että vapaa kehittyminen on mahdollista kaikille, eikä ainoastaan muutamille valituille. Kehityksen raja on ainoastaan muiden vastaavan vapaan kehittymisen rajoittaminen. Selkeitä rajoja, missä yhden vapaus loppuu ja toisen alkaa, on mahdoton vetää, mutta se ei tarkoita ettei niitä voitaisi neuvotella.

Tähän asti tämä määritelmä ei ole kovinkaan kaukana kommunismin marxilaisesta määritelmästä. Ero nousee esiin toisessa kohdassa, jonka mukaan vapaan yhteiskunnan luominen riippuu olennaisesti sen toteuttavista poliittisista toimijoista ja heidän kyvystään panna täytäntöön tuollaisen yhteiskunnan perustavanlaatuiset arvot välittömästi tavoissa, joilla ne järjestäytyvät, elävät ja taistelevat. Nykyään tätä periaatetta nimitetään “prefiguratiiviseksi politiikaksi”. Se tarkoittaa, ettei yksikään proletariaatin diktatuuri, hyväntahtoinen johtaja tai hyvää tarkoittava etujoukko voi raivata tietä kaipaamaamme yhteiskuntaan – ihmisten on tehtävä se itse. Ihmisten on myös kehitettävä välttämättömät rakenteet tällaisen yhteiskunnan puolustamiseksi ja säilyttämiseksi. Itsehallinto, vastavuoroinen apu, horisontaalinen järjestäytyminen ja taistelu kaikkia sorron muotoja vastaan ovat anarkismin perusperiaatteita.

Anarkismin synty itsensä määrittäneenä poliittisena liikkeenä palautuu 1800-luvun Euroopan yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Anarkistit olivat osa Ensimmäisenä internationaalina tunnettua Kansainvälistä työväenliittoa (IWA) yhdessä niiden poliittisten voimien kanssa, jotka myöhemmin kehittyivät sosiaalidemokraateiksi ja leninisteiksi(1). Me pidämme tätä alkuperää tärkeänä ja näemme anarkismin osana vasemmistolaista perinnettä. Vastustamme pyrkimyksiä määritellä anarkismi poliittisen liikkeen sijaan filosofiaksi, etiikaksi, periaatteeksi tai elämäntavaksi. Maailmankatsomuksellinen asenne on oma lukunsa, ja järjestäytyminen poliittisen muutoksen ajamiseksi omansa. Ilman kunnollista järjestäytymistä anarkismi typistyy helposti yleväksi ideaksi, joka muistuttaa enemmän uskontoa tai hipsteröintiä kuin poliittista päämäärää. Anarkismi ei kuitenkaan ole myöskään pelkkää vapaudenhenkistä luokkataistelua. Se on huomattavasti laajempi ilmiö, jonka toimintakenttään kuuluu kaikki sosiaalikeskusten, sukupuolinormien murtamisen ja vaihtoehtoisten liikkumismuotojen kehittelyn väliltä. Anarkismin prefiguratiivinen ulottuvuus on aina sisältänyt kysymyksiä, jotka eivät ole mahtuneet kapeaan vasemmiston määritelmään: kysymykset ruokavaliosta, seksuaalisuudesta ja henkisyydestä sekä muut henkilökohtaista etiikkaa koskevat seikat.

Anarkismi ja vasemmisto: sosiaalidemokratia ja leninismi

Anarkismin suhde sosiaalidemokratiaan ja leninismiin on tärkeä ymmärtää suuntausten historiallisen yhteyden takia. Haluamme muistuttaa, että nämä kolme suuntausta jakoivat alun perin saman perimmäisen tavoitteen: valtiottoman ja luokattoman yhteiskunnan, joka takaisi kaikkien vapaan kehityksen.

Usein näitä suuntauksia kutsutaan myös vasemmistoksi (sosiaalidemokratia), radikaalivasemmistoksi (leninismi) ja äärivasemmistoksi (anarkismi). Mielestämme tämä on kuitenkin harhaanjohtavaa. Näiden suhdetta on mietittävä ennemmin kolmiona, jossa kaikki suuntaukset ovat yhtä kaukana toisistaan. Esimerkiksi anarkismi ja leninismi jakavat vallankumouksellisen position, leninismi ja sosiaalidemokratia marxilaiset juuret, ja anarkismi ja sosiaalidemokratia vastustavat proletariaatin diktatuuria. Anarkismi on yhtä lähellä sosiaalidemokratiaa ja leninismiä ja toisin päin.

Anarkismin marxilaisten kritiikkien pääpiirteet ovat olleet: a) anarkismi on naiivia, ja se perustuu idealistiseen käsitykseen ihmisluonnosta ja yhteiskunnan järjestämisestä; b) anarkismi on harkitsematonta, eikä siihen sisälly ymmärrystä siitä, kuinka poliittinen muutos toteutettaisiin. Siten se rohkaisee holtittomaan toimintaan, joka pahimmassa tapauksessa ruokkii taantumuksellisia voimia; c) yksilön vapauksia painottaessaan anarkismi on pikkuporvallisista, ja siinä on unohtunut yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus.

Osa tästä kritiikistä on perusteltua, mutta ainoastaan suunnattuna joihinkin anarkismin sisäisiin suuntauksiin. Yleisesti ottaen anarkistien ymmärrys ihmisluonnosta (esimerkiksi vallan psykologisisista vaikutuksista) on ollut huomattavasti hienostuneempi kuin muilla vasemmistosuuntauksilla. Mitä tulee poliittiseen muutokseen, suurin osa anarkistisesta toiminnasta on ollut hyvin arvioitua ja läpikotaisin mietittyä, vaikka epäilemättä holtittomuuksiinkin on sorruttu. Ja vaikka anarkismiin on kuulunut joitakin individualistisia virtauksia, ne eivät ole koskaan määrittäneet anarkistista liikettä kokonaisuutena. Ehkä kaikkein tärkeintä on kuitenkin se, että anarkismilla on väitetyistä puutteistaan huolimatta useita selkeitä etuja suhteessa muihin vasemmiston suuntauksiin:

* Anarkistinen vallan kritiikki on aina ollut kaikista voimakkainta. Mitä tahansa sanotaankaan anarkistisen teorian väitetystä yksinkertaisuudesta, Mihail Bakunin summasi jo vuonna 1871 Jumala ja valtio -teoksessaan muutamassa sivussa sen kohtalon, joka myöhemmin muun muassa Neuvostoliittoa odotti. Hän ennusti, että vallan käsiinsä ottava vallankumouksellinen puolue tulisi muodostamaan uuden hallitsevan eliitin, estämään ihmisten vapautuksen ja käytännössä sinetöimään oman luhistumisensa. Nykyajan merkittävät marxismin teoreetikot, kuten John Holloway, Slavoj Žižek ja Alain Badiou, puhuvat tarpeesta luoda kommunismi ilman valtiota ja puoluetta ikään kuin jostakin uudesta keksinnöstä. Anarkistit ovat sanoneet samaa alusta lähtien.

* Anarkistit ovat aina kiinnittäneet paljon huomiota vallan kulttuurisiin muotoihin, kun taas marxistit ovat keskittyneet taloudellisiin suhteisiin olettaen, että taloudellinen perusta määrää kulttuurisen päällysrakenteen. Toki on ollut epämääräistä puhetta tuon suhteen dynaamisuudesta ja dialektisuudesta, mutta harvoin marxilaiset ovat panostaneet kulttuuriseen taisteluun yhtä paljon kuin anarkistit.

* Vallan kulttuuristen muotojen lisäksi anarkistit ovat korostaneet myös sorron moninaisuutta. Ainoastaan muutamat anarkismin virtaukset ovat jakaneet marxilaisen taipumuksen asettaa ei-työväenluokkaisiksi väitetyt taistelut taka-alalle. Anarkistit ovat muun muassa muotoilleet voimakkaampaa nationalismin ja patriarkaatin kritiikkiä. Aikakautena, jolloin moninkertaisen sorron ja intersektionaalisuuden kaltaiset käsitteet ovat muodissa, anarkistit voivat oikeutetusti pitää itseään tienraivaajina.

* Vaikka suurin osa klassisista anarkisteista uskoi marxilaisten aikalaistensa tavoin tieteellisen edistyksen olevan välttämätön edellytys vapaalle yhteiskunnalle, anarkismia ei ole koskaan määrittänyt deterministinen historiakäsitys tai eurooppakeskeinen rationalismi. Anarkistit ovat aina arvostaneet utopistisia näköaloja sen sijaan, että ne ohitettaisiin lapsellisina kuvitelmina, ja kritisoineet älymystön väitettyä asemaa “johtavana luokkana”.

* Ainakin osa merkittävistä anarkisteista, kuten Leo Tolstoi ja Gustav Landauer, on ymmärtänyt “henkisen vallankumouksen” tarpeen. Se ei tarkoittanut sortumista mihinkään hokkuspokkus-temppuihin, vaan sen korostamista, että maailman muuttaminen vaatii ihmismielen muuttamista. Henkinen ulottuvuus tekee radikaalista politiikasta rikkaampaa, ei köyhempää.

* Anarkistien epäluulo historiallista materialismia kohtaan on usein saanut marxilaiset syyttämään anarkismia “voluntaristiseksi”, siis ankkuroiduksi käsitykseen, että vallankumoukselliset prosessit riippuvat ihmisten tahdosta (voluntas) tukea niitä. Marxilaiset pitävät tätä pinnallisena ja sanovat talouden realiteettien määrittävän yksilöllisen tietoisuuden ja siten yksilöiden kyvyn poliittiseen toimintaan. Tässä kysymyksessä oikeassa ovat olleet anarkistit. Yhteiskunnallisen muutoksen tekevät ihmiset, jotka tahtovat yhteiskunnallista muutosta.

* 1900-luvun jälkipuolen anarkistien – kuten Murray Bookchinin, Paul Feyerabendin ja niin sanottujen anarkoprimitivistien – analyyseissä on kaikista ongelmistaan huolimatta kyseenalaistettu usko teknologiaan sellaisella tasolla, jolle marxilainen teoria ei ole koskaan yltänyt. On mahdoton olla arvostamatta anarkistien teknologiakritiikkiä aikana, jolloin teknologian rooli yhteiskunnallisten ja ekologisten kriisien taustalla käy yhä silmiinpistävämmäksi.

* Anarkismi on jatkuvaa kritiikkiä. Syvään juurtunut epäluulo totalitäärisiä ideologioita ja henkilökultteja kohtaan on saanut anarkistit nopeasti näkemään puutteita poliittisissa liikkeissä. Tämä on ensiarvoisen tärkeää valtasuhteiden vakiintumisen ja jähmettymisen ennaltaehkäisemiseksi, vaikka aika ajoin se saattaakin olla myös kollektiivisen järjestäytymisen riesana.

* Anarkismin “prefiguratiivinen” politiikka on luonut liikkeelle hyvin käytännönläheisen vireen, joka on mahdollistanut suuremmat muutokset välittömässä arkielämässä kuin mitä muut poliittiset ideologiat ovat pystyneet tuottamaan.

* Anarkismille luonteenomainen moninaisuuden painottaminen on mahdollistanut kirjavan joukon poliittisen toiminnan muotoja. Luovuudessa ja poliittisissa innovaatioissa anarkismi on helposti päihittänyt marxilaisen vasemmiston.

Anarkismi ja vallankumous

Anarkismin suurin yksittäinen heikkous on selkeän käsityksen puute vallankumouksen, siis vallan ja varallisuuden radikaalin uudelleenjaon, luonteesta. Tämä on erityisen silmiinpistävää ottaen huomioon anarkismin väitetyn vallankumouksellisuuden. Etäisyyden ottaminen “reformistisiin”, “liberaaleihin” ja “maltillisiin” voimiin on keskeinen osa anarkistista identiteettiä.

Yhtäkään anarkistista yhteiskuntaa ei ole merkittävässä mittaluokassa perustettu muuten kuin sotatilan olosuhteissa. Yksikään näistä kokeiluista ei myöskään ole kestänyt muutamaa vuotta pidempään. Anarkisteilla on tapana syyttää tästä kapitalistien raakalaismaisuutta ja marxilaisten taipumusta selkäänpuukotukseen. Molemmissa väitteissä on perää, mutta ne eivät yhdessäkään ole riittävä selitys anarkismin vaisuille ansioille yhteiskunnallisen vallankumouksen toteuttamisessa. Yksi tärkeä tekijä on se, että anarkistit ovat – hyvistä ja kunniallisista syistä – kieltäytyneet ottamasta sitä roolia, jonka useimmat vallankumoukset olisivat heiltä edellyttäneet. Friedrich Engelsin usein lainatuissa sanoissa on totuuden siemen: “Ovatko nämä herrasmiehet ikinä nähneet vallankumousta? Vallankumous on epäilemättä autoritäärisin teko, mitä on olemassa, sillä silloin yksi kansanosa pakottaa tahtonsa toiselle osalle kiväärein, pistimin ja tykein, jotka ovat kaikki sangen autoritäärisiä keinoja.” Anarkisteilla ei ole tyydyttävää vastausta tähän ongelmaan. Yrityksiä on ollut, mutta mikään niistä ei ole riittävä. Merkittävimmät lähestymistavat voidaan jaotella seuraavasti:

a) “Ulkopuolelle jättäytyminen”, joka sai vahvimman teoreettisen muotonsa Gustav Landauerin siirtokuntateorioissa. Landauer kannatti anarkistisen yhteiskunnan luomista rakentamalla itsehallinnollisia maalaisyhteisöjä suoraan valtiota vastaan hyökkäämisen sijaan. Tämä on kaunis ajatus, mutta kommuuneja on tullut ja mennyt 150 vuoden ajan eivätkä ne ole koskaan merkittävästi uhanneet kapitalismia ja valtiovaltaa. Ne on tuhottu tai integroitu markkinoihin heti kun ne ovat alkaneet muodostua vaivaksi. Vaihtoehtokulttuurien kaupallistaminen viimeisten vuosikymmenten aikana on mainio esimerkki jälkimmäisestä.

b) “Radikaali reformistinen” lähestymistapa, jossa puhutaan “asteittaisesta vallankumouksesta” tai vallankumouksesta “prosessina” ennemmin kuin “murtumana”. Näihin ehdotuksiin kätkeytyy usein lähinnä tavallista reformismia, jota on höystetty radikaalilla retoriikalla. Meidän ei pitäisi vaivata niillä liikaa päätämme.

c) “Kapinallinen” lähestymistapa, jossa jonkinlainen autuas voimautuminen on korvannut vallankumouksen rakenteellisena muutoksena. Kapinat ovat tietysti tärkeitä. Ne paljastavat yhteiskunnallisia ristiriitoja, kääntävät valtasuhteet hetkeksi toisin päin, inspiroivat ja niin edelleen. Mutta ne eivät muuta yhteiskunnan perimmäisiä valtarakenteita. Jos ne pystyvät luomaan valtatyhjiön, niin sen voivat yhtä hyvin täyttää taantumukselliset voimat, jos radikaalit vastarakenteet eivät täytä tätä tilaa. Kapinat ovat tärkeitä osia vallankumouksessa, mutta niiden sekoittaminen vallankumoukseen sinänsä on kuin sekoittaisi aloituspotkun kokonaiseen jalkapallo-otteluun.

d) “Luhistumisteoria”, jossa kaikki pyrkimykset nykyisen järjestelmän korjaamiseen tuomitaan toivottomiksi, sillä ainoastaan katastrofaaliset tapahtumat voivat tehdä siitä lopun. Tämän logiikan mukaan anarkistinen toiminta on valmistautumista katastrofiin, jotta luhistuvat valtarakenteet (“sivilisaatio”) voitaisiin korvata pienillä ja itsenäisillä anarkistisilla yhteisöillä. Keskeisin ongelma tässä lähestymistavassa on se, ettei siinä ole paljaan voiman lisäksi mitään muita mekanismeja, joilla sen olettamia tulevia yheiskunnallisia konflikteja voitaisiin käsitellä. Toisin sanoen luhistumisteorioissa on sisään rakennettu riski kallistua sosiaalidarwinismiin. Ja vaikka se ei menisikään niin pitkälle, luhistumisen olettaminen ei muodosta pohjaa mielekkäälle poliittiselle toiminnalle. On vähintäänkin uhkarohkeaa sanoa, ettei järjestelmää ole syytä yrittää muuttaa, koska se luhistuu joka tapauksessa. Entä jos se ei luhistukaan? Tappiomielialan nostaminen hyveeksi ei ainakaan auta asiaamme.

Se, ettei anarkismi esitä varteenotettavaa teoriaa vallankumouksen luonteesta, ei tee siitä epäkelpoa tai merkityksetöntä. Itse asiassa anarkismin historialliset vaikutukset ylittävät jopa useimpien anarkistien arviot, ja anarkismi on aina ollut tärkeä yhteiskunnallisen muutoksen moottori. Kahdeksantuntinen työpäivä, sananvapaus, antimilitarismi, aborttioikeus, seksuaalinen vapautuminen, antiautoritäärinen pedagogiikka, veganismi ja niin edelleen – anarkistit ovat olleet eturintamassa kaikissa näissä kamppailuissa. Yksikään näistä ei vain osoittautunut vallankumoukselliseksi. Päinvastoin, nämä kamppailut on pääosin integroitu kapitalististen kansallisvaltioiden kehitykseen.

Anarkistien on oltava rehellisiä. Joko meidän on hyväksyttävä, että olemme radikaaleja reformisteja (missä ei ole mitään väärää, jos se myönnetään avoimesti), tai meidän on kehitettävä aidosti vallankumouksellinen perspektiivi. Radikaali paasaus ja “reformistien”, “liberaalien” ja “maltillisten” paheksunta on lähinnä noloa, jos oma toiminta ei ole sen vallankumouksellisempaa kuin kansalaisjärjestöjen, uskonnollisten ryhmien tai sosiaalipalveluiden.

Anarkismin nykyiset ongelmat

Vallankumouksen ongelma on vaivannut anarkismia sen syntyajoista lähtien. Muut ongelmat ovat tulleet ja menneet historiallisten olosuhteiden ja liikkeen kehityksen mukaan. Nykyaikaisista ongelmista polttavimpia ovat mielestämme seuraavat:

* Anarkismiin liittyy usein moraalisen ylemmyyden tunne, joka jättää poliittisen työn varjoonsa. Perimmäinen ongelma sen taustalla tuntuu olevan, että anarkistiliikkeessä aktivoituvilla ihmisillä yhdistyy kaksi motivaatiota toisiina: ensimmäinen on halu muuttaa maailmaa, toinen on halu olla parempi kuin keskivertoihminen. Jälkimmäinen johtaa helposti itsensä marginalisointiin, sillä moraalisen ylemmyyden tunne edellyttää kuulumista harvoihin valittuihin eikä massoihin. Jos tämä puoli nousee vahvasti esiin, identiteetistä tulee toimintaa tärkeämpi, ja muiden henkilökohtaisten epäonnistumisten seuraamisesta poliittista muutosta tärkeämpää. Pahimmillaan kiivaimman kritiikin kohteet etsitään omista riveistämme eikä vihollisemme puolelta, mikä noudattaa surkuhupaisaa logiikkaa: “jos et pysty lyömään niitä, joita pitäisi, lyö niitä, jotka ovat kätesi ulottuvilla”. Ulkopuolisten tuomitseminen yhdistettynä sisäiseen kilpailuun moraalisen johtajan asemasta on yhdistelmä, joka ei ole millään tavoin yhteensopiva minkään vallankumouksellista johdonmukaisuutta tavoittelevan liikkeen kanssa.

* Anarkistinen liike on pääosin alakulttuurinen. Alakulttuurit ovat mahtavia. Ne tarjoavat kodin ihmisille (joskus jopa hengen pelastavan suojan), ne auttavat säilömään aktivistista tietotaitoa, mahdollistavat erilaiset kokeilut ja niin edelleen. Mutta toisinajattelu ei ole sama asia kuin vallankumous. Niinpä vallankumouksellisesta retoriikasta tulee tyhjää ja vieraannuttavaa, jos politiikka typistyy pelkäksi alakulttuurisuudeksi. Vihaamme sitä ja tätä, mutta minkä tähden?

* Yleinen ilmapiiri useissa anarkistipiireissä vaihtelee kylmän jurosta suoranaisen tylyyn. Ajoittain omat vapaan maailman mikrokosmoksemme ovat kaikista luotaantyöntävimpiä kuviteltavissa olevia paikkoja: pimeitä, likaisia ja täynnä ihmisiä, jotka eivät osaa erottaa kapinallisuutta ja ynseyttä toisistaan. Dorkamainen käytös ei tee ihmisestä kapinallista vaan dorkan. Valitettavasti tämä riidanhaluisuus leimaa myös useita sisäisiä väittelyitämme. Keskusteluketjut joillakin anarkistien nettifoorumeilla ovat varmaankin tehokkaimpia keinoja ihmisten karkottamiseen anarkismin luota iäksi. Radikaali lähestymistapa konfliktiin perustuu avoimuuteen ja itsekritiikkiin, ei anonyymiin jupinaan.

* Monet anarkistipiirit ovat käsittämättömän yhdenmukaisia ottaen huomioon yksilöllisyyden ja moninaisuuden painoarvon anarkistisessa teoriassa. Mikä hyvänsä kahvila tuo yhteen monipuolisemman joukon ihmisiä kuin suuri osa anarkistisista tiloista. Tälle on toki historiallisia syitä, mutta viime kädessä anarkistinen kulttuuri – sen kieli, ulkoasu ja sosiaaliset koodit – on hyvin tasapäinen. Kuinka anarkistisia sitten ovat ympäristöt, joissa ihmiset tuntevat olonsa epämukavaksi sen takia mitä he syövät tai pukevat päälleen tai minkälaista musiikkia kuuntelevat?

* Anarkistipiireissä on selkeä jako niihin, jotka vain vastustavat eriarvoisuutta, ja niihin, jotka kohtaavat sen itse. Kaikkien on toimittava yhdessä, jotta voisimme muuttaa mitään, mutta erilaiset motivaatiot ja taustat on tunnistettava. Yleisesti ottaen poliittista kutsumusta seuraavilla on tapana olla ideologisia, ja epäoikeudenmukaisuutta kohtaavilla on tapana olla käytännönläheisempiä. Jos tällaisia eroja ei huomata, liike tulee repeytymään erilleen. Pahimmissa tapauksessa jäljelle jäävät ainoastaan ideologit, jolloin radikaalin politiikan keskiön valtaavat abstraktit keskustelut identiteeteistä ja hyväksyttävästä kielestä, ja kaikki yhteydet poliittiseen kenttätyöhön katkeavat. Radikaalista politiikasta tulee silloin lähinnä intellektuaalista kamppailua, joka ei kerro mitään siihen osallistuvien laadusta sitoutuneina ja luotettavina tovereina.

* Vapautetun tilan ja turvallisen tilan käsitteet aiheuttavat yhtä lailla sekaannusta. Turvallisia tiloja, siis tiloja, joissa ihmiset tietävät saavansa hoivaa ja tukea, tarvitaan nykyisen kaltaisessa maailmassa. Mutta ne ovat kuitenkin vain tiloja, jotka palvelevat tiettyä tarkoitusta. Ne eivät ole vapaita tiloja, joita pyrimme luomaan, siis tiloja, joissa ihmsiet voivat keskustella avoimesti, väitellä ja ratkaista keskusteluissa esiin nousevia ongelmia. Turvaa luo viime kädessä kollektiivinen kyky rajojen määrittelyyn, mutta absoluuttista turvallisuutta on mahdoton saavuttaa. Heikkoudet, väärinymmärrykset ja ärsyyntymiset ovat osa sosiaalista elämää eivätkä tule häviämään anarkistisistakaan yhteiskunnista.

* Ajatus, että kaikkien tulee saada tehdä kaikkea, sekoitetaan ajatukseen, että kaikki pystyisivät tekemään kaikkea. Taitojen jakamista ja kokeneiden organisaattoreiden tietämystä saatetaan suorastaan pilkata. Tämä johtaa samoihin sudenkuoppiin lankeamiseen toistuvasti ja pyörän keksimiseen uudelleen ja uudelleen.

* Anarkistista liikettä vaivaa lähes täydellinen visioiden ja strategisen ajattelun puute. Spontaanisuus, pienryhmäjärjestäytyminen ja romanttinen käsitys moninaisuudesta ovat saavuttaneet hallitsevan aseman. Kaikkiin näihin sisältyy joitakin puutteita. Ainoa pitkäjänteinen yhteisö, joka näistä voisi seurata, on jonkinlainen kaveriporukka, joka on täysin riittämätön perusta laajalle yhteiskunnalliselle muutokselle. Tämän ilmiön suurin vastavoima anarkistisen liikkeen sisällä, platformismi, puolestaan aliarvioi yksilöllistä vastuuta, mikä johtaa muodollisuuden ja tehokkuuden sekoittamiseen keskenään (tähän palataan viimeisessä luvussa).

Mitä on tehtävä?

Anarkistinen alakulttuuri on levinnyt laajalle. Sen ympärille on kehittynyt tukeva infrastruktuuri ja tasainen virta uusia kiinnostuneita ihmisiä. Se pystyy helposti uusintamaan itsensä ja tarjoamaan identitäärisen turvapaikan “valtavirtaista”, porvallista tai heteroseksististä kulttuuria pakeneville, ja sillä on kaikki alakulttuurin hyvät puolet (kuten ylempänä mainittiin). Anarkismi tuottaa myös vaikutusvaltaisia ideoita, inspiroivia sosiaalisen kanssakäymisen motoja ja elävää protestikulttuuria. Kaikki tämä tekee anarkismista jännittävän poliittisen pelikentän ja vahvistaa sen merkityksen elämällemme. Niinpä meillä ei ole paljonkaan murehdittavaa, jos emme vaivaa päätämme vallankumouksellisen perspektiivin puutteella. Mutta jos pidämme vallankumouksellisesta perspektiivistä luopumista liian suurena uhrauksena ja jos emme halua menettää vallankumoukseen sitoutuneita tovereita marxilaisille ryhmille, meidän on luotava puitteet sellaisen perspektiivin kehittelylle. Alla on muutamia ehdotuksia siihen suuntaan:

1. Anarkistien on oltava selkeitä sen suhteen, mitä he haluavat, ja rehellisiä sen suhteen mitä he voivat tehdä.

2. Halun muuttaa maailmaa on oltava voimakkaampi kuin halun vaalia identiteettiä muiden ylepuolella olevana radikaalina.

3. Anarkistien on puhuttava kielellä, jota myös vakiintuneiden anarkistipiirien ulkopuoliset ihmiset voivat ymmärtää. Kieli on jatkuvasti muuttuva ja ongelmalliset ilmaisut on pystyttävä haastamaan, mutta anarkistien keskusteluiden tulisi olla mukaansa tempaavia, ei vieraannuttavia.

4. Tarvitsemme visioita. Useiden anarkistien toistelema mantra, että visiot olisivat ihmisten käytöstä määrääviä käsikirjoituksia, ei pidä paikkaansa. Anarkistiset visiot lähinnä hahmottelevat konkreettisia ideoita siitä, mitä anarkistit haluavat. Ilman tuollaisia ideoita kukaan anarkistipiirien ulkopuolinen ei välitä paskaakaan siitä, mitä anarkisteilla on sanottavana. Jatkuva “prefiguraativuus” ei riitä, vaan ennemmin tai myöhemmin on siirryttävä konkreettisiin suunnitelmiin.

5. Strategia on tahallisesti esitetty jäykkänä ja aktivistisena yleiskaavana. Strategian kehittäminen tarkoittaa lähinnä konkreettista visiota, kuinka aikoo saavuttaa haluamansa. Tästä luopuminen on luopumista vallankumouksellisesta työstä.

6. Autonomisten rakenteiden luomisen ja vallitsevaa järjestystä vastaan hyökkämisen välillä ei ole ristiriitaa. Tämä on vain valheellinen, tarpeeton ja tuhoisa konflikti. Sama pätee väitettyyn henkilökohtaisen käytännön (“elämäntavan”) ja kollektiivisen järjestäytymisen väliseen ristiriitaan. Toinen ainoastaan vahvistaa toista.

7. Tarvitsemme arvomuutoksen. Niin kauan kun haluamme kaikkea nykyään tuotettua tavaraa, emme pysty pienentämään poliittista ja taloudellista järjestelmää tasolle, joka olisi sekä ekologisesti että yhteiskunnallisesti kestävä.

8. Teknologiakritiikin on oltava osa kaikkea vallankumouksellista liikehdintää. Teknologiaa tekee ihmisistä riippuvaisia järjestelmistä, joita he eivät pysty hallitsemaan. Se myös vaatii niin monimutkaista yhteiskunnallista järjestystä, ettei sitä voida toteuttaa ruohonjuuritasolla. Meidän on torjuttava ydinenergia ja muut oletetut siunaukset, jotka pitävät ihmiskuntaa panttivankinaan, kyseenalaistettava edistyksen väitetysti korvaamaton asema paremman maailman luomisessa, arvioitava tarkkaan rationalismia ja tiedettä, ja keskitettävä pienimuotoisiin yhteisöihin.

9. Jos kysyt anarkistilta, miksi hän keskittyy tiettyyn kamppailuun enemmän kuin toisiin, tyypillinen vastaus on, että kaikki kamppailut ovat tärkeitä. Mutta se ei ole vastaus kysymykseen. Kysymys ei ole siitä, ovatko kaikki kamppailut tärkeitä (tietysti ne ovat), vaan siitä, miksi priorisoimme toisia enemmän kuin toisia. Toki subjektiivisilla tekijöillä on roolinsa: ihmisillä on taipumus keskittyä kamppailuihin, jotka koskettavat heitä tai joissa he kokevat olevansa taitavia. Siitä huolimatta meidän on identifioitava kamppailut, joissa on vahvin vallankumouksellinen potentiaali, jos pidämme itseämme vallankumouksellisina. Moraalinen paine ei välttämättä korreloi vallankumouksellisen potentiaalin kanssa eivätkä useimmat kamppailut ole vallankumouksellisia sinänsä, jos niitä ei aktiivisesti kytketä osaksi vallankumouksellista politiikkaa.

10. Moninaisuuden painotus on aina ollut anarkismin vahvuus, mutta se ei saa olla tekosyy analyysin puutteelle. Mikä hyvänsä mielettömyys voidaan perustella “moninaisuuden” nimissä ikään kuin se olisi jokin valtakirja tehdä mitä huvittaa. Kaikki taktiikat eivät esimerkiksi ole yhtä käyttökelpoisia kaikkina aikoina. Ne on valittava kulloisenkin tilanteen ja sen suomien mahdollisuuksien mukaan. Mitä haluamme? Ketkä ovat mukana? Mitä voimme realistisesti tehdä? Mitä keinoja käytämme? Moninaisuus on hyvää, kun se tarkoittaa avoimuutta, joustavuutta ja vaihtoehtojen runsautta. Mutta jos sitä pidetään hyveenä itsessään, radikaalista politiikasta voi tulla kuin liberaalia shoppailua, jossa kukin tekee sitä, mikä tuo henkilökohtaista mielihyvää.

11. Avoin keskustelu on elintärkeää sekä hedelmällisen älyllisen ympäristön luomiseksi että vapautuksen kehitykselle. Kun ihmiset sanovat tai tekevät asioita, joita muut pitävät ongelmallisina, heidät on otettava mukaan keskusteluun sättimisen, rankaisemisen tai hiljentämisen sijaan.

12. Useat anarkistit suhtautuvat vihamielisesti kaikkiin nimekkeisiin. “Se, miksi kutsut itseäsi, ei ole tärkeää, vaan se, mitä teet.” Nyrkkisääntönä tämä tuntuu järkevältä. Siitä huolimatta nimet ja nimekkeet ovat vain sanoja ja sanat kommunikaation välineitä, ja kommunikaatiossa tarvitsemme lyhenteitä. Poliittikkamme sisällön nimeäminen antaa muille – ystävillemme ja vihollisillemme – idean, minkä puolesta toimimme. Näin rakennamme yhteisöjä ja solidaarisuutta. “Kommunismin uhkaa” ei olisi ikinä ollut olemassa, jos sille ei olisi ollut nimeä. Yhteinen nimi on tärkeä samanmielisten ihmisten muodostamalle yhteiskunnalliselle liikkeelle.

13. Meidän on luotava järjestöjä, jotka ovat luonteeltaan avoimesti anarkistisia, mutta pystyvät toimimaan merkittävässä roolissa laajemmissakin yhteiskunnallisissa liikkeissä ja järjestöissä kuten ammattiliitoissa, asukasyhdistyksissä, kuluttajaryhmissä ja urheilujärjestöissa. Anarkististen ryhmien on luotava keskustelun, yhteisen toiminnan ja vastavuoroisen tuen verkostoja. Vaikka tämä edellyttää jonkin verran muodollisuutta, muodollisuutta ei tule sekoittaa tehokkuuteen. Tehokkuus perustuu aina viime kädessä organisaation jäsenten henkilökohtaisiin ominaisuuksiin, vastuuntuntoon, luotettavuuteen ja läpinäkyvyyteen. Sen takia platformismi ei ole ratkaisu anarkistisen järjestäytymisen kriisiin. Tarvitsemme jotain joustavampaa.

14. Henkilökohtaisten ominaisuuksien tärkeys on otettava vakavasti. Jos hylkäämme hierarkkiset mekanismit asioiden hoitamisen takaajina, ihmisten täytyy sitoutua tekemään asiat itse. Anarkismin todellisuus on kaukana tästä. Monet anarkistit tekevät asioita ainoastaan silloin, jos tuntevat olonsa “inspiroituneeksi”; monilla on kaikenlaisia mielipiteitä mitä muiden pitäisi tehdä, mutteivät tee itse juuri mitään; monet ovat epäluotettavia, haluttomia kantamaan vastuuta ja taipuvaisia syyttämään tästä huomauttavia “autoritääreiksi”; monet käyttävät kokousaikaa itsekeskeiseen jorinaan järkevän päätöksenteon sijaan. Niin pitkään kuin nämä taipumukset pysyvät, anarkismilla ei ole mahdollisuutta kehittyä vallankumoukselliseksi liikkeeksi.

15. Anarkismin on luotava uusi synteesi. Eri asioihin – kuten työpaikkoihin, patriarkaattiin, militarismiin jne. – keskittyvien anarkistien on työskenneltävä yhdessä, liityttävä yhteen jaettujen periaatteiden ja yhteisen strategian ympärille siten, että erilaisia taktiikoita yhdistellään tehokkaimmalla mahdollisella tavalla. Anarkismin edustamisen yksinoikeuden tavoittelu haittaa kaikkia, mukaan lukien sitä tavoittelevaa ryhmää.

16. Anarkistien on ymmärrettävä anarkistisen politiikan rajat. Tietyn kamppailun tavoitteista riippuen sosiaalidemokraattinen tai leninistinen lähestysmistapa voi olla sopivampi. Hyvinvointivaltion puolustaminen on reformistinen kamppailu, ja jos anarkistit pitävät sitä arvokkaana, he voivat olla kaikista tehokkaimpia sosiaalidemokraattien ulkoparlamentaarisena tukijoukkona. Samaan tapaan intialaiset viljelijät voivat pitää pitkällistä kansansotaa – siis leninismin maolaista muotoa – kaikkein lupaavimpana vastauksena kohtaamaansa valtion repressioon. Jos anarkistit haluavat tukea tätä kamppailua, heidän on tehtävä ideologisia myönnytyksiä. Vasemmistolaisesta lahkolaisuudesta on luovuttava, ja anarkistienkin on tehtävä osansa.

17. Valitettavasti monet anarkistit liittävät kaaderijärjestäytymisen ainoastaan leninistiseen politiikkaan. Kaaderi on loppujen lopuksi ainoastaan kokopäiväinen organisaattori, ja kokopäiväisen agitaattorin ja viikonloppuaktivistin välillä on ero. Kaaderit eivät ansaitse mitään etuoikeuksia, mutta heidän kokemustaan ja panostaan on arvostettava – ei heidän itsensä takia, vaan liikkeen takia. Kaadereiden on myös valmistauduttava vallankumoukselliseen tilanteeseen. Valmistelujen puute on yksi anarkismin suurimpia historiallisia heikkouksia.

18. Johtajuudesta keskustelemisen jääräpäinen välttely vahingoittaa anarkistista liikettä. Sosiaalisissa ryhmissä on aina johtohahmoja riippumatta siitä, käytetäänkö tätä nimitystä vai ei. Autoritäärisiltä ja riistäviltä puolilta voidaan välttyä vain silloin kun tämä tiedostetaan. Muussa tapauksessa johtohahmot toimivat näkymättömillä tai ei-vastuuvelvollisilla tavoilla, jotka leimaavat useita anarkistiryhmiä.

19. Meidän on tiedostettava anarkismin juuret. Anarkismilla ei ole mitään monopolia antiautoritäärisessä ajattelussa, jota on esiintynyt monissa muodoissa kaikissa kulttuureissa ja kaikkina aikakausina. Anarkismi itsemääriteltynä poliittisena liikkeenä on 1800-luvun Euroopan yhteiskunnallisten ja poliittisten olosuhteiden tulos. Tällä on tähän päivään asti ulottuvia kulttuurisia seurauksia, jotka estävät liikettä laajenemasta tavalla, jota useimmat anarkistit toivoisivat. Ratkaisu tähän ongelmaan ei ole kaikkien antiautoritääristen suuntausten väittäminen “pohjimmiltaan anarkistisiksi”, mikä on pahimmillaan koloniaalisen omimisen muoto. Ihmisillä on varmasti syynsä, jos he eivät ole käyttäneet politiikastaan anarkismi-nimitystä. Haasteen ratkaisu piilee ennemminkin siinä, kuinka anarkistit voivat osoittaa olevansa yhteistyön arvoisia kumppaneita globaalissa vapaustaistelussa.

20. Niin sanottu liittolaisuuspolitiikka voi olla anarkistien ohjaavana periaatteena, kun toimimme muiden ihmisryhmien käymissä kamppailuissa, mutta käsitettä ei saa ymmärtää väärin. Ajattelematon suostuminen mihin hyvänsä, mitä toinen sanoo, on itsensä kieltämistä, millä ei ole mitään tekemistä radikalismin kanssa. Yksikään henkilö tai ryhmä ei voi edustaa kokonaista yhteisöä tai ihmisryhmää, joten emme voi koskaan luopua vastuustamme tehdä itsenäisiä päätöksiä vetoamalla jonkun toisen auktoriteettiin. Meidän on kannettava vastuu tekemistämme päätöksistä. Joskus voi olla välttämätöntä hyväksyä jonkun johtava rooli kamppailussa, mutta meidän on aina osallistuttava näihin kamppailuihin kriittisesti, jotta voimme yhdessä viedä niitä eteenpäin.

21. Tarvitsemme vakavaa keskustelua aseellisen taistelun mahdollisuuksista ja heikkouksista. Ei mitään lapsellista mellakoinnin tai lainrikkomisen romantisointia, vaan sen tutkimusta, kuinka valta on jakaantunut ja vakiintunut, ja kuinka se voidaan haastaa militantisti, mikä on lähes aina välttämätöntä syvään juurtuneissa yhteiskunnallisissa konflikteissa. Lisäksi, jos otamme vallankumouksen todella vakavasti, emme voi pitää armeijaa ja poliisia iänkaikkisina vihollisinamme. Lähes kaikki vallankumoukset ovat olleet riippuvaisia niiden kyvystä saada armeijan ja poliisivoimien osia vallankumouksen puolelle. Lisäksi sissiryhmien sotilaallinen liikkumatila kapenee entisestään korkean teknologian sodankäynnin aikakaudella. Tämä on ympäristö, jossa meidän on toimittava, vaikka se ei tulekaan olemaan miellyttävää.

22. Meidän on arvioitava taloudellisen tuen mahdollisuuksia. Tee-se-itse-kulttuuri tomiii hyvin mitä tulee itsenäisyyden säilyttämiseen, luovuuteen ja resurssien hoitoon. On kuitenkin tiedostettava, että siinä vaiheessa kun ylitetään raja itse tekemisen ja itsensä riistämisen välillä, lähes ainoastaan keskiluokkaiset (pääosin mies-puoliset ja pääosin valkoiset) ihmiset jäävät jäljelle.

23. Vallankumouksen tavoittelu vallankumouksen itsensä takia on mieletöntä. Ainoa vallankumouksen oikeuttava asia on se, että se parantaa ihmisten elämää. Tämän täytyy näkyä kaikessa mitä vallankumoukselliset tekevät.

Garbiel Kuhn / Alpine Anarchist Productions
Toukokuu 2016

* * * * *

(1) Tarkoituksemme oli olla käyttämättä lähdeviitteitä tässä tekstissä, mutta huomasimme, että on välttämätöntä selittää lyhyesti kuinka käytämme sosiaalidemokratian, leninismin ja marxismin käsitteitä. Anarkistit erosivat marxilaisista suuntauksista jo varhaisessa vasemmiston historiassa. Mihail Bakuninin ja James Guillaumen erottamista Ensimmäisestä Internationaalista vuoden 1872 Haagin kongressissa pidetään keskeisenä tapahtumana. Reformististen sosiaalidemokraattien ja vallankumouksellisten leninistien välinen ero tehtiin kuitenkin paljon myöhemmin, vasta vuoden 1917 Venäjän vallankumouksen aikaan. Sitä ennen molempia näistä suuntauksista pidettiin marxilaisina, ja ne pyrkivät luomaan sosialistisen yhteiskunnan. Sosiaalidemokraattisessa liikkeessä tämä tavoite hautautui pian parlamentaaristen realiteettien alle, ja 1930-luvulle käännyttäessä se oli hävinnyt käytännössä kaikkien sosiaalidemokraattisten puolueiden horisontista. Nykyaikaiset itseään sosiaalidemokraattisisiksi kutsuvat puolueet eivät ole missään linjassa tämän historian kansssa, vaan ajavat uusliberaalia politiikkaa keynesiläisellä twistillä. Puhuessamme sosiaalidemokratiasta emme viittaa tällaisiin puolueisiin vaan traditioon, jossa vakavan marxilaista politiikkaa ajetaan parlamentaarisella tasolla. Jotkut, tosin harvat, vasemmistopuolueet seuraavat tätä perinnettä edelleen.

Toimitus julkaisee meille lähetetyn suomennoksen kääntäjän toiveesta. Alkuperäinen englanninkielinen teksti on luettavissa mm. Alpine Anarchist Productionsin sivuilla. Jos haluat kirjoituksesi julkaistavaksi Toimituksessa, ota meihin yhteyttä sähköpostilla toimitus [aaat] riseup.net.

Mainokset
%d bloggers like this: