Johdatus maailmanloppuun: Kapinan taito

“Yhteiskunnallinen vallankumous… ei tule… laskemaan miekkaansa ennen kuin jokaikinen valtio on tuhottu… ympäri maailman.”

— Mihail Bakunin, The Program of the Brotherhood (1865)

Jotta voisimme estää katastrofaalisen ilmastonmuutoksen, aikakautemme kehitystä ohjaavana periaatteena on oltava valtion tuhoaminen. Kapitalismin – sekä vihreän että muunlaisen – säilymisen takaa viime kädessä valtion aineellinen voima: armeija, poliisi, ihmisten usko. Lähes unohdetut ja pitkään kielletyt kysymykset palaavat paljaina historian pöydälle: kysymys kapinasta, valtion tuhoamisen taidosta. Kapina on aina ennemminkin avoin kysymys kuin valmis suunnitelma. Kysymykseen ei vastata teoreettisesti, vaan niiden ihmisten toimilla, jotka asettuvat tietoisesti valtiota vastaan. Kapina on vastaus anarkistiseen hypoteesiin kyvystämme elää ilman valtiota.

Uusliberaalin aikakauden huippuvuosina oli muodikasta sanoa, ettei valtiolla ole merkitystä. Nykyään, sen sijaan, on silkkaa fasismia puhua kapitalismin tuhoamisesta ilman välitöntä valtion tuhoamista. Finanssikriisin aikaan valtioiden kyky luoda rahaa tyhjästä osoitti, ettei valtio ole mitenkään vähäpätöinen toimija vaan kapitalismin viimeinen vakuuttaja, suuri taikuri arvon verhon takana. Vallankumoukselliset ovat kirjoittaneet lukemattomia sivuja analyysiä kapitalismista, mutta ymmärrys tästä tärkeästä kysymyksestä, valtion tuhoamisesta, on jäänyt lähes iskulauseiden tasolle. Kuten Leninin ja Stalinin ”olemassa olevan sosialismin” kauheudet osoittivat, Marx epäonnistui täydellisesti valtion tuhoamisen teorian muotoilussa. Anarkismin keskeiseen kysymykseen – kuinka valtio tuhotaan? – ei ole koskaan vastattu tyydyttävästi. Vastauksen muotoilu on nykyisen sukupolven tehtävä, jos haluamme luoda uuden, valtiottoman elämänmuodon.

Tämä ei ole helppo tehtävä. Valtio pyrkii ennen kaikkea säilyttämään itsensä, vaikka kapitalismin kaltaiset elämänmuodot tulevat ja menevät. Valtiossa on epäilemättä jotakin ajatonta: kreikkalaisten jumalten patsaat, latinalaiset kaiverrokset, ja mahtailevat tornit. Kaikki valtiot Yhdysvalloista Tanskaan toimivat ikään kuin ne olisivat Rooman uusia kuvia, ja niiden koristukset paljastavat valtioiden kammottavan jatkuvuuden. Juuri siinä piilee myös avain valtion mystiikkaan: siinä missä tavaroiden virtaus on kapitalismin elinehto, valtiolle se on uskon virtaus.

Valtio on massiivinen koneisto, jota pitää yllä usko sen omaan välttämättömyyteen. Se on suurin hypnotisoija, jonka läheisyydessä lähes kaikki epäonnistuvat toimimaan oman etunsa mukaisesti. Otetaan esimerkiksi poliisit. Poliitikothan ovat usein huomattavan rikkaita henkilöitä, joille on helppoa vaihtaa roolia yrityksen ja valtion johdossa, mutta eivätkö poliisit ole useimmiten alemmasta luokkataustasta ja toimi omaa luokkaintressiään vastaan? Minkälainen massiivinen aivopesu on oikein meneillään, jotta poliisit, salaiset poliisit, byrokraatit ja muut valtiokoneiston ihmisosat on saatu toimimaan omaa etuaan ja jopa planeetan selviytymistä vastaan? Jopa vallankumoukselliset tukevat valtiota kriisikautena. Otetaan vain pinnallisesti poliisista eroava esimerkki, Monbiot ja ne miljoonat aktivistit ja kansalaisjärjestöt, jotka kehottavat meitä palaamaan valtion syliin ja väittävät sen olevan ainoa keino katastrofaalisen ilmastonmuutokseen ehkäisemiseksi. Siis alun perinkin ilmastonmuutosta aiheuttavaa yhteiskuntajärjestystä pystyssä pitävä tukipylväs tulisi muuttamaan luonnettaan. Tämä on jopa surullisempaa kuin palaaminen hyväksikäyttävän rakastajan luo.

Monbiot ja muut liberaalit pyytävät meitä jättämään huomiotta sen ilmeisen tosiseikan, että olosuhteet uudelle kapinoiden ajanjaksolle ovat paremmat kuin koskaan aiemmin. Planeetta muistuttaa läheisesti globaalia versiota 1800-luvun kapitalismista, jossa massiivinen ja järjestäytymätön työväenluokka oli revitty esikapitalistista elämänmuodoistaan. Keskeisin ero on kuitenkin siinä, että tällä kertaa kyse on kapitalismin lopusta alun sijasta. Anarkistisen liikkeen lähes täydellinen tuhoaminen 1930-luvulla ja Stalinin aiheuttama varhaisen vasemmistokommunismin kukistuminen pakottavat kapitalistisen elämänmuodon vastustajat aloittamaan lähes kirjaimellisesti tyhjästä. Juuri sen vuoksi näemmekin salaliittojen, salaseurojen, ystävien ryhmien, jengien ja muiden uusien internationaalien taimien syntyvän uudelleen. Ennen Pariisin kommuunin nousua yli 600 salaseuraa kukoisti kapitalismin ytimessä. Ja kuinka monta jengiä nykyään lymyilee jokaikisessä metropolissa?

Kapinan aloittamiseen ei tarvita aseita tai väkivaltaa, vaikka onkin naiivia uskoa, että kansannousut olisivat väkivallattomia. Tietynlainen rentous väkivallan suhteen on välttämätöntä. Siitä huolimatta valtio on paljon enemmän kuin päämaja tai armeija. Militarismissa sitä on mahdoton päihittää. Aseellisen taistelun nousua on pyrittävä kaikin keinoin välttämään, sillä suora hyökkääminen valtion kaltaista instituutiota vastaan ei ole enää välttämätöntä. Hajautuneen vallan aikana ainoastaan virtausten epäsuora blokkaaminen on välttämätöntä. Vaikka keskuspankkia tai Exxonin pääkonttoria voidaan vartioida kuin Talvipalatsia aikoinaan, tuotannon ja kulutuksen lonkeroita löytyy kaikkialta. Valtio on viime kädessä ainoastaan yksi instituutio muiden joukossa, ja myös sen virrat voidaan blokata vaikka se onkin paljon muita vanhempi, kavalampi ja vaarallisempi. Keskeisin valtiota ylläpitävä virta on usko valtioon. Tämä usko murretaan osoittamalla, että valtioton elämä on mahdollista, ja välittömän kommunismin esimerkeillä, jotka todistavat sellaisen elämän olevan parempaa kuin kapitalismin ja valtion määrittämä elämä. Tai vähintään osoittamalla, että sellainen elämänmuoto takaa huomattavasti todennäköisemmin itsemme ja lastemme selviytymisen. Tällaiset yhteiskunnallisen vallankumouksen tilat tulevat laajenemaan tuhatkertaisiksi, kun valtio ja pääoma kohtaavat peruuttamattoman ekologisen kriisin.

Läpi historian valtiot ovat tuhoutuneet ryöstelevien barbaarien hyökkäyksiin, mutta viime aikoina tyypillisempää on ollut tuhoutuminen oman väestön kapinan seurauksena. Malliesimerkki tästä on Pariisin kommuuni, jossa työläiset murskasivat hallituksen. Vain 72 päivää myöhemmin kuningas kokosi joukkonsa uudelleen Versaillesissa ja teurasti kommuunin kapinalliset. Pariisin kommuuni osoitti, että uusi elämänmuoto on mahdollinen, jos valtio tuhotaan, mutta sillä ei ollut keinoja puolustaa itseään. Vallankumouksellisten seuraava kysymys olikin: kuinka estetään väistämätön vastavallankumous? Vastauksena kysymykseen Bolsevikit rakensivat puolueensa, joka ei ainoastaan ottanut valtaa haltuunsa vaan pidätteli vastavallankumouksellisia armeijoita kaikkialla Euroopassa. Tämä ”vallankumouksellinen” puolue päätyi kuitenkin rakentamaan valtion uudelleen sen tuhoamisen sijaan, ja käänsi lopulta aseensa kaikkein määrätietoisempia vallankumouksellisia vastaan ensin Kronstadtissa ja sitten lukemattomissa muissa paikoissa. Ainoastaan akateemikko voi ihmetellä, miksei kommunistiseen hypoteesiin usko enää kukaan. Venäjän vallankumouksen opetus on aivan liian selkeä. Valtion tuhoamisen lisäksi tarvitsemme vallankumousta sosiaalisissa suhteissamme. Varhaisemmat teoreetikot uskoivat tämän tapahtuvan sen jälkeen, kun valtio on tuhottu vallankumouksellisesti. Tämän uuden elämänmuodon häivähdykset nousevat esiin uudestaan ja uudestaan aina Pariisista (1968) Oaxacaan (2006) ja Italiasta (1977) Kreikkaan (2008). Niinpä kapinan ongelmasta tulee kaksinainen: kuinka valtio tuhotaan, ja kuinka estetään sen palaaminen?

Vastaus näihin kysymyksiin on luoda samaan aikaan uusia sosiaalisia suhteita kapinan kanssa, kommunisaation konkreettisen käytännön kautta. Tämä on asemamme yhteiskunnallisessa sodassa. Se alkaa pienestä muutoksesta, mutta sen on kypsyttävä työväenluokan ja ulossuljettujen selviytymisen ja itsepuolustuksen käytännöksi. Kysymys selviytymisestä tulee alati ajankohtaisemmaksi, kun blokkausten intensiteetit kasvavat ja pääoma ja valtio ajautuvat yhä syvempään kriisiin. Loppujen lopuksi hiilivirtojen pysäyttäminen tarkoittaa maailman sähköntarjonnan pysäyttämistä, mikä voi ajaa monia ennenaikaiseen kuolemaan. Jokaisen kapinan blokkaaman virran kohdalla avautuva tila on siis välittömästi kommunisoitava tai tuhottava, jottei voittoja käännetä vastavallankumouksen eduksi. Tätä on jatkettava siihen pisteeseen asti, kunnes avautuvat tilat voidaan täyttää uusilla elämänmuodoilla. Näitä uusia elämänmuotoja meidän ei tarvitse suunnitella etukäteen absurdien yksityiskohtien tasolla: kaikki ympäristötaloustieteen tai osallisuustalouden kaltaiset suuret suunnitelmat ovat vain nykyajan typeriä vastineita Fourierin ja St. Simonin seuroille. Itseoppineiden asiantuntijoiden teoriat ovat aina jäljessä tavallisten ihmisten liikkeestä, sillä uusi elämänmuoto nousee konkreettisten kapinoiden koitoksista ja kokemuksista. Sekä ”kommunismi” että ”kommunisaatio” on johdettu Pariisin kommuunista, jossa tavalliset työläiset ja työttömät osoittivat, että he kykenevät – vastoin Marxin kaltaisten vallankumouksen astrologien ennusteita – luomaan uuden elämänmuodon: muuttamaan kirkot yliopistoiksi, ottamaan ruoan haltuunsa, aseistamaan itsensä ja järjestämään yleiskokouksia. Mikä sitten on nykypäivän vastine tälle? Voimme nähdä kommunisaation askelia kaikkialla, yhteisöllisissä keittiöissä, vallatuilla taloilla ja jopa itseorganisoiduissa sairaaloissa. Enemmän voimme kuitenkin oppia kommunisaation mahdollisuuksista ja laajuudesta katsomalla työväenluokan ja ulossuljettujen maailmaan anarkistipiirejä laajemmin. Ihmiset ovat onnistuneet löytämään tai kasvattamaan ruokaa kaikkialla, kaikkein hankalimmissakin olosuhteissa. Kaikkialla massiivisten slummien ja ”epäonnistuneiden valtioiden” (milloin valtio muka olisi ollut menestys?) välillä maailman köyhälistöllä on miljoona esimerkkiä tarjolla, jos vain avaamme silmämme.

Mustan blokin mellakkataktiikat ovat täydellinen esimerkki kommunisaation ja kapinan dialektiikasta käytännössä. Kapinan hetkellä markkinahintaiset tuotteet otetaan välittömästi haltuun ja käyttöön: supermarkettien ruoasta tulee maksutonta, meidät hyödykkeistä erottava lasi murenee. Kaikki aiemmin vieraaksi mielletty, kuten jätelavojen ja rakennustyömaiden jätökset, herää henkiin barrikadien muodossa täyttääkseen itsepuolustuksen erittäin todellisen tarpeen. Yksikään ei ole peloissaan, ottamatta lukuun kyttiä ja mahdollisesti joitakin ohikulkijoita, jotka eivät osaa ymmärtää tai liittyä mukaan. Ideaalitapauksessa hyökkäykset kohdistuvat kohteisiin, joita kukaan ei tarvitse muutenkaan: pankkeihin ja finanssipääomaan, ylihinnoiteltujen vaatteiden ja timanttien täyttämiin keskeisiin ostoskatuihin, ruoaksi naamioitua myrkkyä kauppaaviin pikaruokaketjuihin. Maailma on parempi paikka, kun nämä instituutiot on poltettu maan tasalle. Pakkolunastaminen on myös läsnä kapinan hetkellä: poltamme kaiken, mitä emme voi varastaa. Vasta sen jälkeen olemme vapaita tavoittelemaan lajimme selviytymistä kaikki tietotaito, teknologia ja ihmiskunnan voima kollektiivisessa käytössämme. Ensimmäinen teko on epäilemättä puutarhojen perustaminen maaperälle, jota eivät ravitse petrokemikaalit vaan polttamiemme tavaroiden tuhkat.

Jotta kapina voi yleistyä, sen on oltava avoin kaikille aina mustiin pukeutuneista nuorista vanhuksiin ja lapsiin. Muussa tapauksessa kapina saavuttaa rajansa ja epäonnistuu. Kapinan on myös selitettävä itsensä, mistä käyvät esimerkeiksi autonomisia tiloja kuten Ungdomshusetia vuonna 2006 puolustaneet mellakat sekä poliisiväkivallan vastainen taistelu Kreikassa vuonna 2008. Jotkut tulevat sanomaan, että kapinat tuovat mukanaan väkivaltaa, joka säikyttää juuri niitä ihmisiä, jotka pitäisi saada puolellemme. Mutta eikö nykymaailma jo kylvekin väkivallassa? Kysy keneltä hyvänsä, jonka perheen miehittämättömät lennokit ovat tappaneet Afganistanissa, tai joka on menettänyt ystävän poliisille tai joutunut raiskatuksi kotonaan. Ihmiset tietävät maailman olevan väkivaltainen. Vallankumouksellinen kysymys on, kuinka pysäytämme kaiken tämän väkivallan, jota valtio ja pääoma syöksevät päällemme. Toisin kuin aseellinen taistelu, kapina pohjautuu tekoihin ja toimintaan, joihin kuka tahansa vähänkään hyväkuntoinen kykenee, jos rohkeus vaan riittää: toimistojen stormaukseen, kyynelkaasukanistereiden viskomiseen takaisin kyttien luo, ruoan ja muiden resurssien kollektiiviseen pakkolunastukseen, barrikadien pystyttämiseen. Autonimisen tilan puolustuksen ulkopuolella kaikille on tarjolla erilaisia tapoja toimia aina hoivasta ja hoitamisesta oppimiseen ja tietotaidon säilyttämiseen sekä autonomisen tilan elossapitämiseen. Jossain vaiheessa tulee vastaan raja, jossa valtio tuntee, että sen on pysäytettävä kapina. Armeija kutsutaan kaduille ampumaan omia kansalaisia. On turhaa teeskennellä, etteikö juuri näin olisi tapahtunut Ranskassa vuonna 1968 tai Kreikassa vuonna 2008, jos kapinat olisivat laajentuneet ja tuotantoinfrastruktuuri tuhottu ja otettu haltuun. Kun armeija kieltäytyy ampumasta omia perheitään ja ystäviään, kun sotilaat niskuroivat ja liittyvät kapinaan, valtion materiaalinen voima murenee kuin korttitalo, joka se on aina ollutkin. Vaikka jotkin kapinoiden materiaalisista edellytyksistä ovat muuttuneet sitten vuosisadan taitteen, on pidettävä edelleen mielessä että vallankumousten onnistumisen kaduilla määrää se, leviääkö kapina armeijaan vai ei.

Kysymys kapinasta ei siis ole ainoastaan kysymys valtion tuhoamisesta, vaan siitä kuinka luodaan uusi maailma ilman pääomaa ja valtiota. Vastaus on aivan erityisen yksinkertainen: kysy ihmisiltä. Kysy ydinvoimalan työntekijöiltä kuinka voimala suljetaan. Kysy sairaanhoitajilta kuinka sairaaloita voidaan pyörittää, kun on pulaa lääkeaineista. Kysy plantaaseille palkkaorjiksi hankituilta siirtolaisilta, kuinka maata viljeltäisiin yhteisöllisesti. Kysy sotilailta kuinka armeijassa organisoidaan kapina upseereita vastaan. Kommunisaation tietotaito on jo ihmisillä. Meidän on ainoastaan saatava kapina kaikkien huulille. Valtiouskon virtojen blokkauksen abstrakti metodologia on siis seuraava: ensin on kysyttävä kuinka selviydymme ilman valtiota ja sen jälkeen avattava tiloja ihmisille näiden vastausten toimeenpanemiseksi. Vallankumouksellisten tehtävä on tehdä itsestäänselväksi, ettei usko minkäänlaiseen valtiomuotoon ole välttämätöntä. Että ihmiset voivat valtion sijaan luottaa itseensä. Tästä seuraa toiminta, kapinallisen tutkimuksen abstrakti metodologia tulee todelliseksi, ja elämä voittaa pääoman yhteiskunnallisessa sodassa.

Kapina ja maailmanloppu ovat eri järjestyksiä, eikä missään tämä vastakohtaisuus ole ollut selvempää kuin uskonnollisen mielikuvituksen keskeisimpänä hetkenä: ristiinnaulitsemisessa. Jeesus Kristus, Jumalan poika, oli maailmanlopun alkuperäinen profeetta. Uskottuaan apokalypsin saapuvan omana elinaikanaan, hän itki ristillä miksi Jumala oli hylännyt hänet, miksei maailmanloppu ollut tullutkaan. Oli myös toinen, huonommin tunnettu Jeesus, Jeesus Barabbas. Barabbas ei ollut Jumalan, vaan kuolevaisen miehen poika, ja hänet oli toimittu vankilaan kapinallisena. Toisin kuin Jeesus Kristus, Jeesus Barabbas ei odottanut toimettomana maailman tuhoutumista, vaan halusi puhaltaa siihen uutta elämää vallankumouksen kautta. Kun Pontius Pilatus kysyi väkijoukolta kuka pitäisi säästää kuolemalta, ihmiset eivät valinneet apokalypsiä vaan kapinan. ”Antakaa meille Barabbas!” Ei ole mitenkään yllättävää, että Raamatun nykyisessä englanninkielisessä laitoksessa Barabbasia kutsutaan terroristiksi. Älä koskaan unohda, että ihmiset päättivät valita kapinan, kun heitä pyydettiin valitsemaan sen ja maailmanlopun väliltä.