Johdatus maailmanloppuun: Ilmestyksiä

Euroopan kaupunkeja halkoo muinaisten akveduktien ja Rooman loiston merkkien rauniot, ja samanlaisella pelonsekaisella kunnioituksella ja halveksunnalla lapsemme tulevat katselemaan moottoriteidemme ja pilvenpiirtäjiemme raunioita. Kaikki imperiumit ovat kuvitelleet jatkuvansa loputtomiin, mutta aina tuhatvuotisesta valtakunnasta liberaalin demokratian ja kapitalismin ”historian loppuun” asti lopputulos on ollut sama. Globalisaation aikakaudella zapatistit olivat arvokkuuden ja ihmisyyden maailman keskipisteessä uusliberalismia vastaan. He kutsuivat tuhansia ihmisiä maailmaansa – La Realidadiin – viidakon laitamille. Vallankumoukselliset saivat varmasti paljon enemmän heidän kokeiluistaan kansainvälisen solidaarisuuden ja itseorganisaation saralla kuin mitä zapatistit saivat kaukaisilta vallankumouksellisilta. Mutta ajat muuttuvat, ja globalisaation aikakaudella esiin nostetut kysymykset demokratiasta ja oikeuksista voidaan kääntää kaikkia niitä vastaan, jotka taistelevat aidon vallankumouksen puolesta. Aivan samoin kuin roomalaiset muunsivat Pohjois-Afrikan vilja-aitan liian intensiivisellä viljelyllä aavikoksi, nykyajan roomalaiset pyrkivät tekemään aavikosta uudenlaisen farmin. Saharaan on pystytettävä miljoonan aarin edestä aurinkopaneeleja Euroopan sähkönnälän täyttämiseksi. Jokainen Saharaan kätkeytynyt uraanihippu on louhittava, vaikka edes koko maailman uraani ei riitä jo suunniteltujen ydinvoimaloiden tarpeisiin. Heidän suuressa suunnitelmassaan on vain yksi heikkous: autiomaa ei ole tyhjä, vaan täynnä elämää.

Ihmiset elävät – suorastaan kukoistavat – autiomailla. Jos zapatisteissa kiteytyi globalisaation aikakauden vastarinta, oman aikakautemme vastarinta ruumiillistuu tuaregeissa. Nämä nomadit, ylpeät afrikkalaiset uskomattoman hienostuneissa sinisissä kaavuissaan, elävät elämäänsä kierrelleen autiomaalla. Kun Qaddafi yritti tehdä heistä Libyan sotilaallisen jatkeen, antaen heille sotilaskoulutusta ja Vihreitä kirjoja, tuaregit ottivat vastaan ainoastaan jazzmusiikin. Vaikka heidän lapsilleen on yhä vaikeampaa jatkaa elämää lähtemättä pakolaisiksi, osa jatkaa elämäänsä aavikolla vuosituhansien perinteen mukaan. He tietävät, että viimeinen taistelu odottaa horisontissa. Imperiumin on kolonisoitava koko aavikko, jotta se voi hyödyntää auringon energian ja tuaregien kotimaan alla piilevän myrkyllisen uraanin. Jälleen kerran on kyse imperiumin taistelusta nomadeja vastaan. Tuaregien asenteen tulisi toimia esimerkkinä vallankumouksellisille tänä aikakautena, joka muistuttaa oudosti menneitä aikoja: me emme tarvitse aktivismin solidaarisuutta ja hyväntekeväisyyttä. Kaikki imperiumit tuhoutuvat, eikä nykyinen ole poikkeus. Ja me tulemme säilymään.

Ei ole mitään tulevaa, ilmastonmuutoksen aiheuttamaa maailmanloppua. Elämme jo tänään keskellä sitä. Sukupuutto ei odota tulevaisuudessa. Elämme jo nyt keskellä suurinta sukupuuttoaaltoa sitten permikauden joukkotuhon – kapitalismin aiheuttamaa sukupuuttoaaltoa. Apokalyptinen ajattelu on itsessään seurausta omasta vieraantuneisuudestamme ajasta. Kapitalismi tuhoaa kaikki muut suhteet aikaan ja typistää ne fordistisen tehtaan lineaariseksi ajaksi. On olemassa myös muita tapoja suhtautua aikaan – esimerkeiksi käyvät vaikka kuun kierrokset, vuodenaikojen mukaan elävät yhteisöt ja tähtien liikkeet. Apokalypsin käsitteelliseen vankilaan jumittunut ei voi missään vaiheessa sanoa, että haluaa jotain aivan erilaista. Silti jokainen hetki historiassa huutaa kapinallisuutta. Kapinan laajeneminen ja voitto ei ole kuitenkaan kiinni ainoastaan subjektiivisesta halustamme murskata valtio ja kapitalismi, vaan myös objektiivisista olosuhteista, joissa vallitsevan järjestyksen tuhoaminen näyttäytyy ihmisille järkevänä heidän ja heidän lastensa selviytymisen näkökulmasta. Nämä objektiiviset olosuhteet eivät ole koskaan olleet otollisemmat kuin katastrofaalisen ilmastonmuutoksen aikana.

Tämä on nykyhetken dialektinen dynamiikka: ilmastonmuutos on samanaikaisesti sekä paras että kauhein ihmiskunnan kohtaama asia. Jatkuvasta kriisipuheesta huolimatta on hyvin vähän syvällistä ymmärrystä, miltä todellinen kriisi näyttää maailmanlaajuisesti. Sekä kapitalisteille että antikapitalisteille kriisi on markkinoiden kriisi, sota, sairaus. Nämä ovat kaikki verrattain vähäpätöisiä kriisejä verrattuna katastrofaaliseen ilmastonmuutokseen – biokriisiin, joka uhkaa lähes kaiken elämän olemassaolon jatkuvuutta planeetallamme sellaisena kuin sen tunnemme. Yhteiskunnallinen sota on alkanut kuolleen pääoman ja elämän välillä, eikä siinä ole neutraalia maaperää. Jokaisen on valittava asemansa joko valtion ja kapitalismin jatkuvuuden puolella… tai yhdistyneenä niiden tuhoamisen välttämättömyyden perustalle. Maailmanloppu on ainoastaan uskonnollinen tulkinta yhteiskunnallisen vallankumouksen todellisesta mahdollisuudesta maailmassa, joka on menettänyt kielen vallankumouksen, siis kapinan välttämättömyyden, ilmaisuun.

Maailmanlopulla on salainen merkitys: se ei ole ajanlaskun loppu, vaan tämän tietyn ajan loppu. Se ei ole maailman loppu, vaan tämä tietyn maailman loppu. Siis valtion ja pääoman loppu. Maailmanlopun projisoiminen tulevaisuuteen jäädyttää ja kadottaa kaiken inhimillisen toimijuuden nykyisyydestä. Oikeastaan koko apokalypsin tuloon perustuva aikakäsitys on vain fantastinen keksintö. Pienellä muutoksella, toimijuus palaa nykyhetkeen. Historia vapautuu. Talonpoikaiskapinat, Pariisin kommuuni, Espanjan sisällissota, Kronstadt, seminolit, Mustat pantterit, autonomia ja globalisaation vastainen liike muuttuvat hetkessä epäonnistumisten sarjasta sarjaksi hetkiä, jotka ovat kehittyneet kohti juuri tätä hetkeä. Tulevaisuus muuntuu ontosta tyhjyydestä mahdollisuuksien runsaudeksi, jossa mikä hyvänsä hetki voi avata oven kapinaan. Nykyisyydessä, jokaista hengenvetoa sävyttää uudenlainen intensiteetti. Verenkierto kiihtyy tavalla, jonka luultiin jo hävinneen ihmiskunnasta. Päämäärät ovat yhtäkkiä selviä vain niille, joiden elämä ei perustu maailmanlopun odotukseen vaan elämän jatkamiseen. Paljon tärkeämpää kuin vallankumouksen teoreettiset mahdollisuudet on se, että syntyy vallankumouksellisia ja uudenlainen vapautus, joka ei ole enää epämääräisessä tulevaisuudessa vaan juuri tässä ja nyt.

* * * * *

Otos yksi. Yhdysvaltain presidentti astelee lavalle käsi kädessä Kiinan pääministerin kanssa ja avaa uudet hiilimarkkinat, jotka pelastavat ihmiskunnan. Kyyneleet valuvat Iso-Britannian pääministerin poskilla ja pilaavat hänen meikkinsä kameroiden edessä. ”Me teimme sen! Me teimme sen!”, hän huutaa kaulalihakset kouristellen ja silmissään palo, joka voi olla peräisin vain jumalallisesta intohimosta. Valot kääntyvät kohtia yleisöä merkiksi. Täydellisesti valittu ja kuvauksellinen joukko, johon on huolella valittu ihmisiä kaikista maailman etnisyyksistä (ideaalisesti vähän kitchyissä, mutta mittatilauksena teetetyistä ”etnisissä” asusteissa), nousee ylös ja alkaa taputtaa juuri samalla hetkellä, kun heidän edessään olevat näytöt toistavat taputuskäskyä. Osakemarkkinat nousevat.

Otos kaksi. Lava tuntuu omituisen tyhjältä, kun maailman vaikutusvaltaisimmat miehet ovat lähteneet. Ainoastaan Iso-Britannian pääministeri on jäljellä, ja hän nousee puhujakorokkeelle totisen näköisenä. Pyyhkiessään kyyneltä silmäkulmastaan hänen äänensä värähtää, mutta säilyttää moraalisen varmuutensa. ”Vaikkei meillä olekaan sitovaa sopimusta, olemme tänään sopineet tärkeistä yksityiskohdista eikä meidän tule vältellä historiallista vastuutamme, vaikka kohtaammekin ylivoimaisia haasteita…” Kamera leikkaa nopeasti kuviin tapahtumapaikan ulkopuolelta, mustiin naamioihin pukeutuneet protestoijat näyttävät tuhoavan tavaroita sattumanvaraisesti, ihmiset blokkaavat delegaatteja värikkäissä vaatteissa, ja asiantuntijat syyttävät heitä huippukokouksen epäonnistumisesta. Osakemarkkinat nousevat.

Konferenssikeskuksen ulkopuolella mikään ei ole muuttunut. Samat vaatteet lojuvat matolla ja lapsemme nukkuu edelleen sikeästi lähellä. Vedämme jalkaamme samat kengät kuin eilenkin. Ja silti, jotain on peruuttamattomasti muuttunut. Aamu on kuin mikä hyvänsä muukin, mutta poliisit ovat ryhmittyneet jonoon kadulle. Kukaan ei viitsi kuunnella pääministerin puhetta, sillä kaikki tietävät, että yhtä meistä tullaan ampumaan tänään. Tänä aamuna emme tarvitse kahvia. Astuessamme ovesta ulos naapurimme ovat jo järjestäytyneet. Aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta.

Yhteiskunnallinen sota, ei ilmastokaaosta!