Predikaattien välissä, sota: Teesejä nykykamppailusta (suomentajan esipuhe ja Johdanto)

Suomentajan esipuhe

Ihmisten väliset suhteet ovat olleet sokea piste vasemmistolle, ja hallinta on paikantanut nämä tilat nykyaikaiseksi sijoituspaikakseen.

Tämä on johdantoluku Yhdysvalloissa vuonna 2013 julkaistusta kirjasta Predikaattien välissä, sota: Teesejä nykykamppailusta. Teoksen alkuperäinen englanninkielinen nimi on Between Predicates, War: Theses On Contemporary Struggle ja sen pdf-version voi ladata täältä. Tämän lyhyen pamfletin kirjoittanut ja nettiin ilmaiseen jakoon laittanut The Institute For Experimental Freedom -kollektiivi (suom. Kokeellisen vapauden instituutti) on julkaissut pienlehtiä, artikkeleita ja grafiikkaa sekä vuonna 2007 kirjan nimeltä Politics is not a Banana. Iso osa ryhmän julkaisuista on luettavissa sen blogissa. Yhdysvaltalaisella kollektiivilla on myös yhteys hiljattain suomennettuun Johdatus maailmanloppuun -pamflettiin.

Kokeellisen vapauden instituutti lähestyy autonomiaa kysymällä ”Mitä elämän eläminen tarkoittaa?” Millainen politiikka voi rakentua ystävyyden varaan, vaalien ja voimistaen sitä? Predikaattien välissä on nykykamppailuista (engl. contemporary struggle) versovaa kapinan teoriaa, joka lähtee ihmisten välisistä suhteista ja niiden alueen hallinnasta raivoavan taistelun tutkimisesta. Toisaalta on hallinta ja halu tulla hallituksi, toisaalta hallinnan vastustaminen ja halu tulla hallitsemattomaksi. Millainen kumouksellinen toiminta pelkän vallan vastustamisen tai korvaamisen sijaan purkaa valtaa?

Toimitus julkaisee koko Predikaattien välissä -teoksen luku kerrallaan kevättalven 2018 aikana suomenkielisenä käännöksenä. Uusi luku julkaistaan joka maanantai.


KOKEELLISEN VAPAUDEN INSTITUUTTI

PREDIKAATTIEN VÄLISSÄ, SOTA: TEESEJÄ NYKYKAMPPAILUSTA

Johdanto

Seuraava teksti syntyi loppukeväästä 2011. Sen alkuperä on keskusteluja varten yhdessä koostetuissa analyyseissa, joita inspiroivat kansannousut Kreikassa, Egyptissä, Lontoossa ja Wisconsinissa. Sen nykymuoto versoi tästä dialogista. ”Teesejä nykykamppailusta” syntyi ennen Occupy Wall Streetin ensimmäistä viikkoa: se on aikamme kapinan olosuhteita ja ominaispiirteitä kuvaava fragmentaarinen kokoelma. Sen jälkeen kun Zucotti-puisto sai otteen aikamme sykkeestä, Occupy levisi läpi Yhdysvaltojen ja vahvisti joitain alkuperäisistä hypoteeseistamme: jotain aidosti erilaista ja helvetin isoa oli tapahtumassa. Teeseistä muodostui laajempi analyysi epävakaista ajoistamme, ja se jatkui vuoden 2013 ensimmäisille kuukausille.

”Nykykamppailu” on meidän tapamme käsitteellistää sitä, mikä yhdistää aikakautemme tapahtumat — tapahtumat joita ei voida määritellä yhteiskunnallisiksi liikkeiksi tai kategorisoida vasemmistolaisilla reformin ja vallankumouksen käsitteillä. Tapahtumat ovat se tavanomainen muoto, jonka kamppailut ottavat historiallisen subjektin ja yhteiskunnallisen alueen romahduksen jälkeen. Me määrittelemme nykykamppailun laajana kokoelmana kapinan heterogeenisiä käytäntöjä, joiden kohteena vaikuttaa olevan kaikki; tarkoitamme tällä tapahtumia, joiden antagonismit eivät ole sinänsä suunnattu valtiota tai kapitalismia vastaan vaan hallintatekniikoita vastaan, hallinnan tuottavaa valtaa vastaan. Kenties meitä voi moittia kaikkien viime vuosikymmenen kamppailujen erityisyyden pelkistämisestä. Kuitenkin pelkästään se vauhti, jolla kamppailut Kreikan ’08 kansannousun jälkeen ovat siirtyneet ymmärrettävästä kollektiivisesti havaitusta epäoikeudenmukaisuudesta syntyneestä vihasta juhlittuihin tai vallankumouksellisiin tilanteisiin, paljastaa niiden olevan palauttamattomasti hallinnan paradigman vastaisia kapinoita.

Hallitus ei enää istu koulutettujen miesten suljetussa kammiossa; se toimii meidän jokaisen kautta sekä jokaisen dispositiviin kautta, joka vahvistaa aistejamme ja suuntaa meitä kohti tiettyä suuntaa. Hallinta ei ainoastaan tukahduta, se myös tuottaa hallittavien subjektiviteettien hajautetun moninkertaistamisen. Nykykamppailu vastustaa, pakenee, ja hyökkää subjektina tuotetuksi tulemista vastaan, ilmaantuen kahden koherentin subjektiviteetin välisessä tilassa.

Koska nykykamppailu ilmaantuu subjektiviteettien välissä tilassa — tietoisesti tai sitten ei — haastaa autonomian merkityksen. Kapitalismi on hankkiutunut eroon yhteiskunnallisesta ihmiselämän perustana, jättäen yksilön itseyrittäjänä kehittämään ratkaisuja perustattomaan olemiseen. Jos sosiaalinen media ilmaantuukin kulttuurin ja politiikan teatteriin tämä johtuu siitä, että talouselämä vaatii yksilöitä tekemään yhteistyötä ongelmanratkaisussa. Voidakseen kehittää itseään harmoniassa talouden kanssa, yksilö on allokoinut itsensä, vapauden välineenä ja ilmaisumuotona. Yksilölle annetaan tilaa ajatella vapaasti, rikkoa sääntöjä, ja avata ovia luovuudelle — joskin vain talouden virtojen sakkaamisen poistamiseksi. Hallitus tarvitsee subjekteja hallitsemaan itseään, koska periaatteet eivät riitä enää hallinnan auktoriteetiksi; talous tarvitsee subjekteja itsehallintaan koska teknologia ja ekologia muodostavat kohtalokkaita rajoituksia sen laajenemisen rytmille. Silloin kun kamppailut ovat kuitenkin peräisin avoimelta kentältä, jolta puuttuu arvovaltaiset periaatteet, itsensä hallinnalla tavoitellut affektit epäonnistuvat joskus materialisoitumisessa, ja koherenssin, kontingenssin, ja predikaattien välissä oleva tila voi vuorostaan taas vaikuttaa vieraanvaraisemmalta kuin talouselämän yleistetyt vihamielisyydet. Nykykamppailu paikantaa autonomian tilan mahdollisuudeksi toisenlaiselle tavalle elää, ja pitää siitä kiinni niin kauan kuin pystyy.

Nykykamppailu paljastaa kielen rajat. Oikeuden, demokratian, ja tasa-arvon kielioppi kykeni rajoittamaan menneitä liikkeitä koska nämä termit olivat osa tarkoituksenmukaista diskurssia — vihollisen diskurssia. Nykyään nämä sanat ja niiden instituutiot ovat tyhjiä. Juuri sitä konsistenssin taso missä rakennetaan uutta kieltä poliittiset pyrkyrit pitävät loogisesti epäjohdonmukaisena. Tämän päivän liikkeiden parodisen, ironisen ja absurdin luonteen diskursiivinen siveettömyys, kielen epärationaalinen soveltaminen, ja meemien käyttö paljastavat syntymässä olevan uuden kielen.

Nykykamppailu rakastaa/vihaa teknologiaa. Ei ole yllätys, että samat kannettavat dispositiivit, joita meidän on pakko ostaa integroidaksemme elämämme talouden virtoihin — älypuhelimet, läppärit, ja tabletit — ovat median päähenkilöitä nykyhetken levottomuuksissa. Teknologian käyttö ei ole kuitenkaan tämän päivän kansannousuissa pelkästään affirmatiivista, ei edes ”Vapaan informaation” -liikkeessä. Hakkeroinnista Instagram-flashmobeihin, valtauksen sosiaalisen median verkostojen huomion keston manipulointiin, nykykamppailut tekevät teknologisista dispositiiveista toimettomia oikeassa muodossaan.

Nykykampailu luo joko pohjan yleistetylle hallitsemattomuudelle tai entistä hirveämmälle hallinnalle. Yhteiskunnalliset liikkeet loivat 1960-luvulta 1990-luvun loppuun olosuhteita yleiselle itsehallinnalle; Kaikista radikaalein horisontti, jonka ne pystyivät näkemään, oli ilman työtä tuotantona oleva ja demokraattisesti hallinnoitu maailma. Yhteiskunnalliset liikkeet ennakoivat etnisyyden, sukupuolen ja seksuaalisuuden subjektiviteettien, vapauden valintana, ja kybernetiikan levittämistä.

Tänään niiden vaatimukset heijastuvat takaisin meihin niin monina hyödykkeinä, niin monina hallinnan tekniikkoina, niin monina tyhjinä ympäristöinä, joita affektiivisesti hallitaan ruoka- ja vähittäiskaupalla. Tämän päivän kapina voi raivata tilaa unelmillemme tai painajaisillemme.

Toivomme tällä tekstillä saavuttavamme syvemmän ymmärryksen tilanteesta, jossa olemme. Meillä ei ole minkäänlaisia harhakuvitelmia siitä, että yksi teksti johtaa massoja vallankumoukseen. Emme odottaneet sitä vuonna 2007, jolloin Politics is not a Banana puuttui yhdysvaltalaisen anarkismin diskurssiivisiin umpikujiin, tai kun vuonna 2009 Tuleva kapina ilmestyi ensimmäistä kertaa englanniksi. Emme myöskään odota, että Predikaattien välissä, sota sytyttää nyt kaikkien aikuisia leikkivien kadonneiden lasten strategiset kuvitelmat. Emme kuitenkaan voi kuitenkaan jänistää tehtävästämme. Kapina tehdään useilla instrumenteilla ja säveltäjillä, jokainen korostamalla rytmiä ja tonaalisuutta. Jos se kaapataan käsillämme olevalla erittäin puutteellisella kielellä, se ei ole koskaan ymmärrettävä tai resonoi.

Vallankumous hallintaa vastaan ontologisella ja antropologisella tasolla on aivan mieletön panos ja kortit on jaettu meitä vastaan. Yksikään liike ei ole onnistunut kieltäytymään hallitsemasta maailmaa, yksikään liike ei ole synnyttänyt luokkasotaa joustavan ja turhan palkkatyön tasolla, yksikään antikolonialismi ei ole kehittänyt yhteiskuntaa valtiota vastaan, ja yksikään kapina ei ole ollut tarpeeksi totalitaarinen lakkauttaakseen yksilön. Ja silti tänä päivänä meistä tuntuu erikoista kyllä optimistiselta. Viimeisen vuosikymmenen aikana tapahtuman ja asioiden tavallisen kulun välillä kuluu yhä vähemmän aikaa. On vähemmän absurdia odottaa peruuttamatonta katkosta nykyisyydessä kuin kuvitella tämän kuolevan sivilisaation kestävän vielä muutaman vuosikymmenen lisää. Se, mitä näemme edessämme, ei ehkä ole hallinnan paradigman lakkauttava singulaarinen tapahtuma, mutta me olemme tästä huolimatta osapuoli kapinassa. Nykytilanne kutsuu meitä ottamaan position. Aikamme tehtävä on rakentaa maailma, selvittää mitä synkimmissä syövereissä asuu, ja tuoda yhteen kaikki mitä elämiseen ja kamppailuun tarvitsee.

On sanottu, että poikkeustila — tarkoittaen siis proletariaatin diktatuuria — on kari, johon kaikki vuosisatamme vallankumoukset ovat haaksirikkoutuneet. Vallankumoukselliset teoreetikot totesivat stalinismin leireiltä paettuaan, että sorrettujen todellisen historian saavuttaminen johtaisi vallankumoukseen ilman valtiota ruorissaan. Diktatuuri ja puoluemuoto tulivat koodatuksi valtiota muodostavaksi organisaatioksi, samaan aikaan kun ultrademokraattisissa päätöksenteon mekanismeissa ja itsehallinnan tekniikoissa tehtyjen kokeilujen oli tarkoitus päihittää halu valtiomuodostamiseksi organisaatioissa. Anarkistit ja antiautoritäärit ovat väärässä olettaessaan, että kaikki voiman ja pakottamisen organisaatiot tuovat mukanaan hallinnan käytännön, mutta ennen kaikkea on väärin keskittää sen kritiikki ainoastaan muotojen tasolle. Kyse ei ole henkisten ominaisuuksien, kykyjen ja potenssien järjestämisestä voimaksi, joka päätyy jälleen yhteen roskakasaan ”ihmisen” historiassa, vaan enemminkin sen heikkoutta todellisena liikkeenä, joka puskee historiaa aikakaudesta toiseen – ei muotojen ja rakenteiden tasolla, vaan sisällön ja käytäntöjen tasolla.

Todellisen poikkeustilan, lain ja talouden mekanismien peruuttamattoman keskeyttämisen, on syrjäytettävä kaikki, ei ainoastaan meidän päätöksenteon malleja. Käytännöllisiä kysymyksiä ei enää pidä lykätä tulevaisuuteen, joka ei koskaan saavu. Miten me syömme? Miten lopetamme hallituksesta riippuvaisena olemisen? Miten lakkaamme kontrolloimasta toisiamme? Vastaaminen monimutkaisiin kysymyksiin siitä miten elämme on haaste johon voidaan ja johon pitää vastata välittömästi, mutta käytännössä, ja kiteytyy näkemykseen, joka kieltäytyy erottamasta tuhoamista luomisesta. Kapinan ei tarvitse kumartaa historian rajoille; se voi saanella nykyisyyttä. Ei uuden maailman rakentamista vanhan kuoren sisällä, ei marginaaleista hyökkäämistä vihollisten voimien heikentämiseksi, vaan hallitsemattomaksi tulemista — kaikkialla, kaikessa.

Mainokset
%d bloggers like this: