IV
Demokratiasta puhutan paljon, mutta ei ole olemassa demokraattista strategiaa, jota nykykamppailu voisi soveltaa saavuttaakseen tavoitteensa. Kamppailut eivät synny yhteiskunnallisesti, ja vielä vähemmän ne syntyvät demokraattisesti. Nykypäivän antagonismit eivät synny tarpeesta päästä mukaan. Liikteet päinvastoin haastavat ja ilmaantuvat tiloissa, joita ei ole vielä integroitu. Jopa informaatioajan virstanpylväät ja niiden ”teknologian demokratisointi” johtuvat tarpeesta ulkoiselle yksityiselle olemassaololle. Se, että nämä käytännöt — sosiaalinen verkostoituminen, ironiset yhteisöt, ja tiedon jakaminen — pistetään uusiksi ja otetaan hallintaan, kertoo ainoastaan vihollisemme älykkyydestä. Entistä molekulaarisempi valvontakoneisto, jonka elektrodit yhdistävät YouTuben poliisiin, toimii ymmärtääkseen, laskeakseen, ja ennustaakseen näitä liikkeitä. Työn/itsehallinnon teknisen ja eksistentiaalisen leviämisen tarkoitus on tehdä halusta subjektiviteetti. Tämä tapahtuu kouluissa, ostoskeskuksissa ja muissa markkinapaikoissa sekä niistä aina älypuhelimeesi ulottuvien kanavien kautta. Olimmepa töissä, kotona, tai muissa vapaa-ajan viettopaikoissamme, erilaisia ominaisuuksiamme ja makujamme edustetaan ja hallinnoidaan subjektiviteetteina. Onko sinulla halu? Sille löytyy sovellus! Demokratia ei pysty kohtaamaan tätä, sillä hajautettu edustus on yksinkertaisesti seurausta siitä yhteiskunnallisella tasolla.
Demokratia on poissaolon ja heikon läsnäolon hallintojärjestelmä. Demokraattinen hallinto toimii ainoastaan siinä määrin kuin jokainen päätös lykätään jollekulle, tai pikemmin jollekin, muulle. Tämä paljastaa edustuksellisuuden todellisen luonteen. Jopa Ateenassa demokratia oli turmeltunut (kuten jotkut idiootit sanoisivat). Demokratia tarvitsi ensin kaikkien elollisten olentojen (Zoe) alistamista tiettyjen olentojen (Bios) elämälle. Tällä tavalla ”kansa” voitiin erottaa ”ihmisistä” tai muista elävistä olennoista. Demokratian subjektin on oltava poissa kaikesta elämästä, jotta se voi olla läsnä Poliksessa. (Politiikka: kaupungin elämän hallintaa.) Ihmiset tuotetaan ainoastaan Ateenan kansalaisina, siis toisien sanoen, Imperiumin toimijoina. Imperiaalinen logiikka koskee jo Ateenan kansalaisuudesta — tai demokraattisen hallituksen kansalaisuudesta — ulossuljettua. Koska kansan perusta on aina sulkeminen, aina on olemassa kehojen alue, josta demokratia voi valita lisää yksilöitä piiriinsä — demokratisoida. Aivan kuin elävät olennot tulevat Kansaksi, kansalainen muuttuu pelkäksi ääneksi hallinnon ylläpidossa. Demokratian subjekti vetäytyy päivittäisestä haasteesta elää harmoniassa täydellisyyden virtojen kanssa. (Kaupungin ja talouden hallinta: poliittinen talous.)
Demokraattinen järjestys, jopa kaikista puhtaimmassa ja todellisimmassa muodossaan, olettaa eri nykyhetkien alistamisen edustukselle, a priori subjektista lähtevänä ontologis-poliittisena operaationa. Poliittinen poissaolomme heijastelee metafyysistä poissaoloamme. Kontrollin teknologiat, moninaisten koneistojen kautta, ottavat elävien paikan, päättäen ja ollen läsnä. Mutta ainoastaan representaatioista muodostetussa maailmassa, sekä poliittisen että yhteiskunnallisen alueella, opposition on asetettava oma ontologis-poliittinen operaationsa: hurmioituneen nykyhetken korottaminen korkeimmaksi eettisyyden tasoksi. Antagonismi syntyy siitä, että minulla ei ole lupaa olla täällä. Näemme tämän älykkyyden joissain enemmän antagonistisissa ja väkivaltaisissa kamppailuissa, joita motivoivat tylsistyminen, vieraantuminen ja ulossulkeminen. Haltioitunut nykyhetki, jota kuvaa jopa normiton väkivalta, tuo demokratian esiin ja paljastaa sen olevan yhtä sisällyksetön niin affektien kuin merkityksen suhteen.
Nykyhetki on ennakkoehto tuntemiselle. Maailmassa olemiselle. Kyvylle olla avoin, tulla maailman yksityiskohtien ja liikkeiden vaikuttamaksi. Nykyhetkessä oleminen on täällä olemista. Nykyhetken asettaminen edustusta vastaan on ensinnäkin ja tärkeimpänä asettumista elävän puolelle ja elämän ympäristöjä hallinoivia prosesseja ja tekniikoita vastaan. Toiseksi se on niiden raakamateriaalien paikantamista, josta muotoillaan merkitys ja tunne. Merkitystä ei näet tarvitse alentaa Hyvä vastaan Paha -asetelmaan, jossa Hyvä tuottaa merkityksen ja Paha poistaa sen. Tunnetta ei tarvitse vastaavasti pelkistää ainoastaan eettisyyden kontekstiin. Tunne merkitsee samaan aikaan merkitystä ja suuntautumista. Hallinnan ontologinen operaatio on hallitsemista, ohjaamista ja aistien vahvistamista tiettyjen kehityskaarien mukaisesti. Nykykamppailu avaa tunteet erilaisille kehityskaarille.
Moraalisuus pettää meidät. Astuminen konfliktiin epäinhimillisen Spektaakkelin voiman kanssa vaatii asymmetrista voimien järjestämistä. Symbolisella tasolla demokratia asemoi itsensä Hyvänä, kantaen mukanaan koko lain voimaa sekä länsimaiden älyllistä ja poliittista historiaa. Meidän Hyvämme, esiintyipä se sitten työläisten neuvostoina tai anarkistisena etiikkana, ei voi välttää lain hallintojärjestelmää. Hegemonian ja vastahegemonian törmääminen suoraan vastatusten on resepti häviölle. Meidän on kohdattava nämä illuusiot juonikkuudella. Uusi aistillinen toiminta, Hyvän ja Pahan tuolla puolen, on jo alkiomuodossa. Tämän päivän kapinan haltioituneiden, normittomien ja myös radikaalisti itsensä-tuhoavien osien takia uusi tunne — ja sitä seuraava tuntemus — on alkanut kajahdella, vanhentaa ja heikentää edustuksen kyynistä merkityksettömyyttä. Tämä uusi tunne on seurausta päättäväisistä lakoista, jotka keskeyttävät samaan aikaan sekä arvontuotannon (tai symbolisen merkityksen) että itsemme uusintamisen tuona tai tänä subjektiviteettina. Tällaisessa lakosta kapitalististinen oleminen keskeytyy radikaalissa läsnäolossa. Ja maailmassa missä laki kokonaisuudessaan laitetaan hallitsemaan pienintäkin poikkeusta olemassa olevista olemisen muodoista, hurmioitunut läsnäolo on rikollista.
Tämä on neljäs luku teoksesta Predikaattien välissä, sota: Teesejä nykykamppailusta. Muut osat:
Toimitus 