David Graeber: Miksi maailman johtajat tukevat Turkin brutaalia hyökkäystä kurdien Afriniin?

Afrinin väestö on lähes kaksinkertaistunut konfliktin aikana, kun sadat tuhannet pääasiassa arabipakolaiset ovat hakeneet turvaa alun perin kurdienemmistöiseltä alueelta. Kuva: Petros Karadjias/AP

Turkin armeijan tukemat islamistimilitantit kylvävät tuhoa ainoalle alueelle Syyrian sodan keskellä, jolla vallitsevat järki ja rauha.

Kolme vuotta sitten maailma katseli, kuinka sekalainen, miehistä ja naisista koostuva, pääasiassa kalashnikoveilla varustautunut taistelijajoukko syyrialaisessa Kobanen kylässä onnistui pidättelemään laajaa tankeilla, tykistöllä ja suurella logistisella ylivoimalla varustettua islamistimilitanttien armeijaa. Puolustajat painottivat toimivansa vallankumouksellisen feministisen demokratian nimissä. Islamistitaistelijat vannoivat hävittävänsä heidät juuri tästä syystä. Kobanen puolustajien voittoa pidettiin laajasti selvimpänä mahdollisena esimerkkinä hyvän ja pahan yhteenotosta nykymaailmassa.

Täsmälleen sama asia tapahtuu tänä päivänä, mutta tällä kertaa maailmanvallat ovat määrätietoisesti hyökkääjän puolella. Hyökkääjät näyttävät onnistuneen vakuuttamaan maailman tärkeimmät johtajat ja yleisen mielipiteen muokkaajat siitä, että Kobanen asukkaat ovat ”terroristeja” koska he kannattavat radikaalia versiota ekologiasta, demokratiasta ja naisten oikeuksista.

Nyt kysymyksessä oleva alue on nimeltään Afrin ja sitä puolustavat samat YPG ja YPJ (Kansan itsepuolustusjoukot ja Naisten itsepuolustusjoukot), jotka puolustivat Kobanea. Kobanen taistelun jälkeen ne olivat myös Syyrian ainoat joukot, jotka olivat valmiit viemään taistelun Islamilaisen valtion ydinalueelle. Ne menettivät tuhansia taistelijoitaan kamppaillessaan sen pääkaupungista Raqqasta.

Afrin on syrjäinen rauhan ja järjen saareke Syyrian sisällissodan keskellä. Alue tunnetaan vain vuortensa kauneudesta ja oliivilehdoistaan. Afrinin väestö on lähes kaksinkertaistunut konfliktin aikana, kun sadat tuhannet pääasiassa arabipakolaiset ovat hakeneet turvaa alun perin kurdienemmistöiseltä alueelta.

Samaan aikaan Afrinin asukkaat ovat hyödyntäneet alueensa rauhaa ja vakautta kehittääkseen demokraattiset periaatteet, jotka ovat käytössä kaikkialla Pohjois-Syyrian kurdienemmistöisillä alueilla, jotka tunnetaan nimellä Rojava. Paikallistason päätökset on hajautettu naapurustojen yleiskokouksiin, joihin kaikki pystyivät osallistumaan. Afrinissa kaksi kolmasosaa viranomaisista on naisia, ja muualla Rojavassa noudatetaan tiukkaa sukupuolten välistä tasa-arvoa, jonka mukaisesti jokaisessa virastossa on miehen ja naisen kaksoispuheenjohtajuus.

Tämä demokraattinen kokeilu on nyt täysin ilman omaa provokaatiotaan islamistien hyökkäyksen kohteena. Hyökkääjät ovat islamistisia militioita, joihin kuuluu Isisin ja al-Qaidan veteraaneja sekä Turkin kuolemanpartioiden, kuten pahamaineisten Harmaiden susien jäseniä. Hyökkäyksen tukena ovat Turkin armeijan tankit, F16-hävittäjät ja taisteluhelikopterit. Uudet joukot vaikuttavat rikkovan määrätietoisesti kaikkia mahdollisia sääntöjä samalla tavalla kuin Isis teki niitä ennen. Ne käyttävät napalmia kyläläisiin kohdistuvissa hyökkäyksissä, iskevät patoihin – jopa tuhoavat korvaamattomia arkeologisia monumentteja Isisin tapaan. Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğan on julistanut: ”me annamme Afrinin takaisin sen oikeille omistajille”. Kyseessä on hädin tuskin verhottu uhkaus puhdistaa alue etnisesti kurdiasukkaistaan. Ja vastikään helmikuun 2018 ilmeni, että turkkilaiset joukot tulittivat Afriniin matkalla olevaa, ruokaa ja lääkkeitä kuljettavaa saattuetta.

On merkittävää, että YPG ja YPJ ovat tähän asti pidätelleet tunkeutujia. Mutta ne ovat vieläpä tehneet tämän ilman edes moraalista tukea yhdeltäkään maailman suurvallalta. Jopa Yhdysvallat, jonka joukkojen läsnäolo estää Turkkia tunkeutumasta niille itäisille alueille, joilla YPG ja YPJ taistelevat yhä Isistä vastaan, on kieltäytynyt panemasta tikkua ristiin Afrinin puolustamiseksi. Iso-Britannian ulkoministeri Boris Johnson on mennyt jopa niin pitkälle, että on painottanut: ”Turkilla on oikeus haluta pitää rajansa turvallisina.” Samaa logiikkaa noudattaen hänellä ei pitäisi olla vastaansanomista, jos Ranska kaappaisi Doverin haltuunsa.

Lopputulos on eriskummallinen. Länsimaiden johtajat, jotka kritisoivat Lähi-itää säännönmukaisesti demokratian ja naisten oikeuksien puutteesta – jopa oikeuttaakseen sotilaallisen intervention, kuten George W. Bush tunnetusti teki Talebania kritisoidessaan – vaikuttavat päättäneen, että myös liian pitkälle toiseen suuntaan kallistuminen on oikeutettu perustelu hyökkäykselle.

Ymmärtääkseen miten näin on käynyt on palattava 1990-luvulle, jolloin Turkki oli sisällissodassa Kurdistanin työväenpuolueen (PKK) kanssa. PKK oli tuolloin marxilais-leniniläinen järjestö, joka vaati kurdeille itsenäistä kurdivaltiota. On hyvin kiistanalaista, onko PKK koskaan ollut kauppatorien pommituksia vastaavia tekoja suorittava terroristijärjestö.Sissisodankäynti oli kuitenkin kiistatta veristä, ja hirvittäviä asioita tapahtui molemmin puolin. Vuosituhannen vaihteen tienoilla PKK hylkäsi vaatimuksensa erillisestä kurdivaltiosta. Se ilmoitti yksipuolisesta tulitauosta ja alkoi ajaa rauhanneuvotteluja neuvotellakseen sekä alueellisen autonomian kurdeille että koko turkkilaisen yhteiskunnan laajempaa demokratisointia.

Tämä muutos vaikutti kurdien vapausliikkeeseen koko Lähi-idässä. Liikkeen vangitusta johtajasta Abdullah Öcalanista inspiroituneet ihmiset alkoivat vaatia radikaalia vallan hajauttamista ja vastustaa kaikenlaista etnistä nationalismia.

Turkin hallitus vastasi voimakkaalla lobbauskampanjalla, joka vaati PKK:n määrittelemistä “terroristijärjestöksi” (jota se ei ollut aiemmin ollut). Vuonna 2001 Turkki onnistui, ja PKK sijoitettiin EU:n, USA:n ja YK:n ”terroristiluetteloon”.

Vastaava päätös ei ole koskaan aiheuttanut yhtä paljon tuhoa rauhanpyrkimyksille. Sen seurauksena Turkin hallituksen oli mahdollista pidättää tuhansia aktivisteja, toimittajia, vaaleilla valittuja edustajia – ja jopa maan toiseksi suurimman oppositiopuolueen johto. Kaikki pidätykset perusteltiin väitteillä  tuesta ”terroristeille”, ja lähes vailla vastalauseita Euroopasta tai Yhdysvalloista. Turkissa on nyt enemmän vangittuja toimittajia kuin missään muussa valtiossa.

Terroristijärjestöksi määritteleminen on synnyttänyt orwellilaisen mielettömän tilanteen, jossa Turkin hallitus syytää miljoonia länsimaisille PR-yrityksille, jotka mustamaalavat jokaisen parempia kansalaisoikeuksia vaativan ”terroristiksi”. Nyt mielettömyys on huipentunut tilanteeseen, jossa maailman hallitukset katsovat toimettomina, kun Turkki aloittaa provosoimattoman hyökkäyksen yhdelle Syyrian jäljellä olevista rauhallisista kolkista – vaikka sen ihmisten ainoa todellinen yhteys PKK:hon on viehtymys järjestön vangitun johtajan Öcalanin filosofiaan.

Ei voi kiistää – kuten Turkin propagandistit jatkuvasti huomauttavat – että Öcalanin muotokuvat ja teokset ovat yleisiä Afrinissa. Ironista kyllä hänen filosofiansa koostuu ainoastaan suoran demokratian, ekologian ja radikaalin naisten voimaantumisen kannattamisesta.

Turkin nykyistä hallitusta ympäröivät uskonnolliset ekstremistit tietävät erittäin hyvin, että Rojava ei uhkaa niitä sotilaallisesti. Se on uhka siksi, että se tarjoaa vaihtoehtoisen vision siitä miltä elämä alueella voisi näyttää. Ekstremistit haluavat ennen kaikkea lähettää viestin kaikille Lähi-idän naisille: jos he nousevat vaatimaan oikeuksiaan, puhumattakaan aseisiin tarttumisesta, heidät todennäköisesti silvotaan ja tapetaan ilman, että yksikään maailman suurvalloista esittää vastalausetta. Tällaiselle strategialle on olemassa oma sana. Sitä kutsutaan ”terrorismiksi” – laskelmoiduksi yritykseksi herättää kauhua. Kysymys kuuluu, miksi muu maailma suostuu yhteistyöhön?

David Graeber

Kirjoitus on julkaistu The Guardian -lehdessä 23. helmikuuta 2018. David Graeber on antropologian professori London School of Economicsissa. Hänet tunnetaan mm. kirjastaan Debt: The First 5000.

Katso myös:

Mainokset
%d bloggers like this: