V. Hallinnon paradoksi
Nykykamppailu paljastaa demokraattisen hallinnon paradoksin. Kamppailut nimetään usein demokraattisiksi, vaikka juuri demokratia on se hallintatekniikka, joka pyrkii hiljentämään kaikki tämän hetken levottomuudet. Demokratia on onnistuneesti valloittanut poliittisen ilmauksen alueen. Ottaen huomioon virallisen tarinan, jonka mukaan kansalaisjärjestöt —poliitikot ja ammattiliitot — edustavat ja puhuvat Kansan puolesta, jokainen kamppailu tulee vaatimaan ”demokratiaa” ja samaan aikaan kohtaa demokratian käsitteen rajat. Kansalaisen ja poliisin välinen ero hämärtyy. Nämä tosiasiat eivät kerro demokratian kukoistuksesta, vaan sen finaalista. Mikään ei ole selkeämpi kuva ajastamme kuin absurdi kuva mielenosoittajista vaatimassa ”demokratiaa” vasten demokratian täydentäjää — poliisia, suvereenin vallan hajautettua ruumiillistumaa. Demokratia vastaan demokratia. Mutta tämän kynnyksen kohdatessaan kamppailut eivät haasta demokratian määritelmää vaan ”Kansan” merkityksen, operaation jolle hallinta perustuu Lännessä. Aivan kuin ”kansalaiset” vaatisivat merkityksen palauttamista sanoihin tällä törkeällä käytännöllä. Mutta tässä löydämme meidän aikamme salaisen älykkyyden: mitään kansaa ei enää ole olemassa.
Mutta jos Kansaa ei enää ole, kuka tai mikä hallitsee demokratiassa? Ja minkä merkityksen nykykamppailut kiistävät?
Occupy Wall Street ja sitä seuranneet tartunnat eivät olleet Kansanliikkeitä. Ne olivat sadan kummallisen, määrätietoisen ja hallitsemattoman sotakoneen ensimmäisiä sotahuutoja. Sotakoneet ovat tietyn kollektiivisen kokoonpanon muotoja, jotka jakavat maailman, ja — silloin kun niiden maailman läpi astutaan, niitä saarretaan tai niistä irrotetaan voimalla — muuttavat jaetut käytäntönsä ja työkalunsa aseiksi. Lähes kaikki tapahtumat alkavat ennalta arvattavina protesteina ennalta arvattavine iskulauseineen koskien Kansaa, Demokratiaa ja Oikeutta, vaan niiden dynaamisina variaatioina — lähes huomaamattomana liiallisena pääomana. Samat voimat jotka tuottivat metropolin monimuotoisena identiteettien ja halujen verkostona menivät lakkoon, valtasivat tilan, ja yrittivät rakentaa polun maailmoihin. Ennemmin tai myöhemmin jokainen romahti, osallistujat kadottavat itsensä yhteenottoihin poliisin kanssa, radikaaliin läsnäoloon metropolissa, ja Kansan kuori hajosi kun eettiset erot paljastettiin ja ne ottivat keskeisen osansa. Kansa on hallinnan subjekti, ja näin olet kapinantorjuja. Yhdessä oleminen ja taisteleminen ei tuota Kansaa, päinvastoin, se tuottaa sotakoneita.
Toimitus 