Kuten Rojavan vallankumouksen tukijoina tiedämme, heti Rojavan itsehallintoalueen perustamisesta lähtien Turkin valtio on masinoinut vastavallankumousta Syyriassa. Vuodesta 2014 eteenpäin Turkin tärkein (puoli)sotilaallinen työkalu oli ISIS, mutta tämän lisäksi on ollut lukuisia muitakin keinoja, aina kauppasaarrosta ja Turkista virtaavien jokien patoamisesta Rojavan korkeiden virkailijoiden salamurhiin ja kansainväliseen poliittiseen ja diplomaattiseen painostamiseen. Kun ISIS kukistettiin lähes kokonaan Pohjois-Syyriassa vuoden 2017 lopulla, oli selvää että Turkki tulisi kehittämään uuden työkalun intressiensä ja vastavallankumouksen ajamiseen Pohjos-Syyriassa.
Ilmeisin vaihtoehto oli FSA-joukot, joita Turkki oli jo vuonna 2016 organisoinut Jarablusin ja Azazin alueen miehitykseen Eufratin kilpi -operaatiossa. Ongelma oli kuitenkin se, ettei terroristeilla ollut mahdollisuuksia siirtyä hyökkäykseen, koska he pystyivät hädin tuskin pitämään edes omia asemiaan hallussa. YPG ja YPJ olivat tässä vaiheessa osoittaneet päihittäneensä vastavallankumouksen ensimmäisen vaiheen, fasistiset ja taantumukselliset (jihadistiset) militiat, ja vastavallankumouksen oli siirryttävä laadullisesti korkeammalle, valtiolliselle tasolle.
Turkin olisi hyökättävä suoraan armeijansa, tankkiensa ja ilmavoimiensa avulla, eikä sijaistaistelijoiden välittämänä, jos se aikoisi miehittää Rojavan alueita. Tyypillisesti Syyrian sisällissota on ennen kaikkea Venäjän, Turkin, Iranin, Saudi-maiden ja Länsimaiden sijaissotaa, jossa eri militiat ottavat yhteen, mutta valtiot itse välttelevät suoraa sotilaallista konfliktia keskenään. Turkille ei olisi ollut mitenkään mahdollista hyökätä Manbijiin tai Eufratin itäpuoliseen Rojavaan, koska se olisi johtanut Turkin ja Yhdysvaltain väliseen suoraan yhteenottoon, mikä olisi ollut Turkille diplomaattinen, taloudellinen ja sotilaallinen itsemurha. Afrinin miehitys olisi puolestaan tarkoittanut suoraa hyökkäystä Venäjää vastaan, mihin Turkki ei myöskään ollut valmis. Mutta, kuten tiedämme, Venäjää vastaan Turkilla oli neuvotteluvaltti, koska Assadin taktinen (lyhyen aikavälin) ykkösprioriteetti oli jihadistien ajaminen ulos Itä-Ghoutasta, Damaskoksen liepeiltä. Tämän artikkelin kirjoittamisen aikaan Itä-Ghoutan jihadisteja uudelleen asutetaan jo Afriniin.
Näin Turkki sai neuvoteltua Venäjän (ilmatorjunnan) pois Afrinista ja miehitettyä Afrinin alueen, ja tiettyyn pisteeseen asti toteutettua etnisen puhdistuksen ja väestönsiirron. Tästä samasta syystä Turkin hyökkäys ei tule laajenemaan muille Rojavan alueille, ellei se löydä neuvotteluvalttia Yhdysvaltain painostamiseen pois Manbijista tai Eufratin itäpuolisilta alueilta, mikä on hyvin epätodennäköistä. Yhdysvaltain ykkösintressi Syyriassa on Iranin ja Venäjän vaikutusvallan patoaminen, ja Yhdysvallat on pahasti alakynnessä. Yhdysvallat on parhaillaan todella riippuvainen kurdeista ja Syyrian demokraattisista voimista (SDF) eikä todennäköisesti ole lähdössä minnekään oma-aloitteisesti.
Miksi Afrin menetettiin?
Afrinin kohdalla tapahtui jotain hyvin poikkeuksellista Syyrian sisällissodan historiassa. Rojavan vallankumouksen itsepuolustus on poliittisella tasolla perustunut aina imperialististen voimien välisten ristiriitojen taitavaan hyväksikäyttöön. Sotilaallinen puoli on vain pieni osa vallankumouksen itsepuolustusta, merkittävin rooli myös itsepuolustuksessa on poliittisella ja yhteiskunnallisella työllä. Rojava eroaa esimerkiksi Chiapasista huomattavasti siinä, että Syyriassa on parhaillaan 12 eri valtion joukkoja ja niiden rahoittamia ja aseistamia militioita, ja se on useiden geopoliittisten ja imperialististen intressien taistelutanner. Sen takia Rojavan diplomatia perustuu ymmärrykseen, ettei kapitalistinen ja imperialistinen blokki ole yhtenäinen, vaan syvien ristiriitojen repimä, ja naiden ristiriitojen hyväksikäyttö on hyödyllistä ja välttämätöntä vallankumouksen puolustamiselle ja laajenemiselle. Demokratialiike kritisoikin ”vulgaareja anti-imperialisteja”, jotka eivät ymmärrä tai hyväksy että noita ristiriitoja voi käyttää taktisella tasolla hyväkseen, vaikka strategisella tasolla on ehdottoman anti-imperialistinen ohjelma.
Esimerkiksi Iran tukee Assadia, vastustaa Israelia ja Yhdysvaltoja, ja on eri puolella Turkin kanssa. Yhdysvallat vastustaa Assadia, Irania, ja Venäjää, mutta sen intressit kurdien suhteen eivät mene yksiin Turkin intressien kanssa. Venäjä on neuvotteluvaleissa Turkin kanssa, mutta tukee Assadia ja vastustaa Yhdysvaltoja. Ja niin edelleen. Vaikka maiden välillä on suoria ristiriitoja, niin tyypillisesti sopimuksia tehdään ”vihollisen vihollinen on ystävä” -periaatteella. Ainoa kaikkia näitä voimia yhdistävä tekijä on se, että ne vastustavat libertaarista ja antikapitalistista vallankumousta, mutta juuri koskaan tämä tekijä ei ole niin merkittävä kuin välittömät taloudelliset ja sotilaalliset intressit.
Mutta Afrinin kohdalla näin kävi. Se oli ensimmäinen kerta kun kaikki valtiolliset toimijat löysivät yhteisen välittömän intressin Rojavaa vastaan, ja koko valtiollinen ja kapitalistinen blokki seisoi yhtenäisesti Turkin takana: Venäjä sulki ilmatorjuntansa, Assad kieltäytyi lähettämästa joukkojaan, EU-maat olivat hiljaa, YK oli hiljaa, Yhdysvallat oli hiljaa. Toki voi sanoa, ettei Afrin kuulunut länsimaiden intressipiiriin eivätkä ne siksi reagoineet. Mutta miksi Turkin massamurhiin ja kemiallisten aseiden käyttöön ei reagoitu lainkaan, mutta Itä-Ghoutan iskun jälkeen kansainvälinen koalitio hyökkäsi Syyriaan risteilyohjuksilla kansainvälisen mediamyllytyksen saattelemana? Ei Ghoutakaan kuulunut yhdenkään länsivaltion intressipiiriin.
Afrinin hallinto ymmärsi siis nopeasti, että Turkin hyökkäyksellä on kaikkien Syyriaan sotkeutuneiden valtioiden tuki. Tällöin kysymys kuuluu, että mitä on tehtävissä, kun vastassa on noin suuret voimat? Normaalitilanteessa Rojava olisi pystynyt puolustamaan Afrinia Turkkia vastaan, mutta kaikkien suurvaltojen hiljainen tuki hyökkäykselle oli liikaa. Normaali diplomatia ja poliittinen itsepuolustus ei ollut tässä tilanteessa mahdollista, ja Afrinin puolustaminen pelkästään sotilaallisesti NATO-armeijaa ja tuhansia jihadisteja vastaan oli liikaa. Toisaalta myös perääntyminen Afrinista ilman taistelua olisi ollut vallankumouksen periaatteiden hylkäämistä. Tässä tilanteessa seuraava johdonmukainen strategia on tyypillisesti puolustautua sotilaallisesti ja toivoa, että miehityssodan pitkittyessä poliittiset, diplomaattiset ja sotilaalliset ristiriidat valtioiden välillä kasvavat ja paine miehitystä vastaan kasvaa ”kansainvälisen yhteisön” puolelta.
Näin myös Afrinissa toimittiin. Toverit ja aseistettu kansa puolustivat Afrinia lähes kahden kuukauden ajan sankarillisesti, mutta kapitalistinen blokki pysyi yhtenäisenä: YK, EU-maat, Yhdysvallat, Assad, Venäjä ja kansainvälinen media olivat hiljaa ja Turkki oli jo Afrinin kaupungin porteilla. Mitä tässä vaiheessa olisi voinut tehdä? Puolustaa kaupunkia ”sankarillisesti” viimeiseen veripisaraan asti? Turkin historiassa on nähty monta kertaa aiemmin, mihin se tie johtaa, ja kansainvälisen yhteisön ollessa hiljaa Turkki olisi voinut toteuttaa sotarikoksia kaikessa hiljaisuudessa. Luultavasti Afrinissa olisi tapahtunut jotain samanlaista kuin Surissa, Cizressä ja Nusaybinissa, eli kaupunki olisi pommitettu maan tasalle, siviiliuhrien määrä olisi noussut tuhansiin, ja kaikki taistelijat ja poliittiset aktiivit olisi murhattu tai vangittu.
Vastarinnan jatkaminen sotilaallisessa muodossa olisi ollut ainoastaan itsetuhoista, kun kansainvälinen paine ei kasvanut strategian edellyttämällä tavalla. Siksi Afrinissa siirryttiin uudelle tasolle: Rojavan itsepuolustusvoimat evakuoivat Afrinin kaupungin ja siirtyivät sissitaktiikkaan ja pitkälliseen siviilivastarintaan, sillä he ymmärsivät, että tämä kapitalistisen blokin yhtenäisyys on vain taktista/hetkellistä eikä voi jatkua kauaa. Ja siinä he olivat oikeassa: viimeistään Itä-Ghoutan kaasuisku ja sen jälkeinen USA:n, Ison-Britannian ja Ranskan ohjusisku Syyriaan tuhosi tuon lyhyen yhtenäisyyden hetken, ja vanhat jakolinjat palasivat valtioiden välille ja uusia syntyi. Kuten sanottu, vallankumouksen puolustuksesta vain pieni osa on sotilaallista. Evakuoimalla kaupungin ja siirtymällä sissitaktiikkaan toverit varmistivat vastarinnan jatkuvuuden ja yhteiskunnallisen vallankumouksen ajamisen strategisella tasolla, tekemällä lyhyen aikavälin kompromissin Afrinin maa-alueen hallinnasta. Afrinin tilanteeseen sopivat hyvin Gilles Dauvén sanat Espanjan vallankumouksesta 1936:
Mikään vallankumous ei ole rauhanomainen, mutta sen ”sotilaallinen” ulottuvuus ei koskaan ole keskeinen […]
Jos kuvitellaan proletaaririntama asettumassa porvarillista rintamaa vastaan, niin hahmotetaan proletariaatti porvarillisin käsittein, poliittisen vallankumouksen tai sodan mallin mukaisesti (vallan ottaminen joiltain, heidän alueensa miehittäminen). Espanjassa vallankumous haihtui vuoden 1936 luhistumisen jälkeen sotaponnisteluihin ja eräänlaiseen valtioille tyypilliseen taisteluun: rintamasotaan.
Tietysti Afrinin miehitys on taloudellisesti, kulttuurisesti, humanitaarisesti ja poliittisesti suuri isku, ja pakolaisten auttaminen ja miehittäjien ajaminen ulos Afrinista ovat ykkösprioriteetteja Rojavassa. Mutta olisiko hinta ollut pienempi, jos Afrinissa olisi taisteltu viimeiseen mieheen ja naiseen. Maa-alue olisi menetetty joka tapauksessa, mutta sen lisäksi humanitaarinen hinta olisi ollut huomattavasti suurempi. Toverit olivat valmiita puolustamaan Afrinia ”viimeiseen veripisaraan”, mutta tuhansien siviilien uhraaminen vallankumoukselle ja ”sankarillisille” periksi antamattomuudelle ei olisi ollut legitiimin itsepuolustuksen paradigman ja pitkän aikavälin kehityksen edun mukaista.
Tärkeintä on viime kädessä vallankumouksen ajaminen ideologisella, yhteiskunnallisella ja poliittisella tasolla, ei sotilaallisella. Kun katsoo Syyriaan, on selvää ettei yksikään muu voima alueella pysty toimimaan strategisesti. Valtiot ja militiat ainoastaan reagoivat toistensa liikkeisiin ja pelaavat lyhyen aikavälin ja välittömien (sotilaallisten) voittojen nollasummapeliä. Sotilaallinen kehitys on jumissa eikä kenelläkään ei ole pitkän aikavälin yhteiskunnallista visiota siitä, miten alueelle saataisiin rauha ja jonkinlainen vakaa järjestys (oli kyse sitten demokratiasta, kalifaatista tai diktatuurista). Rojava ja kurdien vapautusliike yleisemminkin toimivat korkeammalla tasolla. Demokraattinen konfederalismi on keskipitkän ja pitkän aikavälin strategia Syyrian ja koko Lähi-idän, mahdollisesti koko ihmiskunnan, vapauttamiseksi. Liike voi tarvittaessa ottaa sotilaallisia taka-askelia, kun lyhyen aikavälin kompromissi kantaa hedelmää pitkällä aikavälillä, eli taktinen uhraus vahvistaa strategista asemaa. (Shakin pelaajat tuntevat tällaiset liikkeet gambit-siirtoina.)
Mita Afrinista opimme?
Afrin opetti meille ennen kaikkea sen, että vallankumous on kehittynyt niin merkittäväksi voimaksi, että vastavallankumous alkaa siirtyä puolisotilaalliselta valtiolliselle tasolle. Se tarkoittaa, että kuljemme oikeaan suuntaan. Tässä vaiheessa valtiot eivät paljasta pelkästään voimaansa, vaan myös heikkoutensa: Kun Turkki alkoi vyöryttää terroristeja Afriniin, mitä saimme kuulla kansainvälisiltä instituutioilta? Yhdysvaltain, EU:n ja YK:n kaltaiset voimat lähinnä esittivät huolensa siviiliuhreista, ja EU-maat olivat hiljaa. Tätä kurdiliike nimittää kapitalistisen moderniteetin kriisiksi: oli kyse sitten Irakin miehityksestä vuonna 2003 tai Afrinista vuonna 2018, valtioihin perustuva kansainvälinen järjestys ei pysty pitämään kiinni edes omista periaatteistaan, kuten valtiollisesta suvereniteetista tai kansainvälisestä oikeudesta. Esimerkiksi Euroopan maat – omien sanojensa mukaan demokratian, ihmisoikeuksien ja kansainvälisen oikeuden puolustajat – eivät pysty pistämään tikkua ristiin, kun islamistinen fasistihallinto alkaa vallata muinaisen ottomaanivaltakunnan alueita takaisin. Kylmän sodan jälkeinen ”historian lopun” aika on osoittanut ainoastaan, ettemme elä nyt kapitalismin kriisiä (kriisithän ovat elimellinen osa kapitalismia) vaan koko moderniteetin kriisiä. Talouden lisäksi kriisissä ovat liberalismi, valtiot, kansainväliset instituutiot, demokratia ja muut modernin ajan kulmakivet. Myös hallitsevat luokat ymmärtävät kriisin syvyyden, ja ratkaisuja etsitään jo uskonnollisesta fundamentalismista (niin islamilaisesta kuin kristillisestäkin), fasismista, ekodiktatuurista, vihreästä kapitalismista, ”demokraattisesta” kapitalismista, globaalista kansalaisuudesta tai milloin mistäkin.
Demokraattinen konfederalismi tai muu ihmisten vapaa, omaehtoinen ja demokraattinen yhteenliittymä eivät kuitenkaan kuulu hallitsevan luokan vaihtoehtoihin. Rojavan ja sen solidaarisuusliikkeen kritiikiksi voi sanoa, ettei se ollut valmis kohtaamaan Turkin hyökkäystä Afriniin. Rojavan hallinto ei ollut riittävän valmistautunut tilanteeseen, jossa imperialistiset voimat yhdistyvät hyökkääjän taakse. Kansainvälinen tuki muistutti liian paljon solidaarisuusliikettä Kobanelle vuonna 2014, vaikka hyökkääjänä ei ollut enää ISISin kaltainen pikkupeluri, vaan moderni NATO-valtio. Maa-alueen puolustaminen valtiollista hyökkääjää vastaan edellyttää aivan erilaista itsepuolustusta kuin sen puolustaminen kaikkien vihaamaa terroristijärjestöä vastaan. Vastavallankumouksen toisessa vaiheessa, kun kohtaamme valtiot suoraan, ”julkinen mielipide” ei enää vaikuta päätöksiin kentällä, vaan mielenosoitusten ja muun symbolisen tuen sijaan on voimistettava ennen kaikkea diplomaattisia ponnisteluja instituutioiden (ja jopa valtioiden) kanssa, ja hyökättävä samaan aikaan suoraan miehittäjävaltion taloutta ja infrastruktuuria vastaan.
Vaikka kansainvälinen solidaarisuusliike ei ollut organisatorisesti tilanteen edellyttämällä tasolla, voimme nähdä massiivisen määrällisen kasvun suhteessa Kobanen miehityksen aikaiseen solidaarisuusaaltoon. Rojavan tukijoita on nykyään paljon enemmän, heidän väliset verkostot ja liittoumat ovat vahvempia, ja ideologinen ja poliittinen tietoisuus on noussut Kurdistanin ja kurdidiasporan ulkopuolella huomattavasti. Vaikka valtiot ja instituutiot olivat hiljaa Turkin hyökkäyksen edessä, huomaamme selvästi, että eri puolilla Eurooppaa ja maailmaa Rojavan vallankumous ja sen periaatteet nauttivat yhä laajempaa tukea tavallisten ihmisten keskuudessa. Tuki ei enää rajoitu anarkisteihin, kommunisteihin, radikaaleihin feministeihin ja antifasisteihn, vaan myös ympäristö- ja ihmisoikeusaktivistit, juristit, ammattiliitot, osuuskunnat ja mitä erilaisimmat kansalaisjärjestöt osoittavat avoimesti tukea ja kiinnostusta, järjestävät delegaatioita Rojavaan ja – mikä tärkeintä – alkavat laittaa demokraattista konfederalismia käytäntöön omilla alueillaan muodostaen laajempia verkostoja seka paikallisia ja alueellisia federaatioita.
Mitä tulevaisuudessa?
Afrinin hyökkäys osoitti, että vallankumous ja vastavallankumous ovat siirtyneet vaiheeseen, jossa on kohdattava ympäröivät valtiot suoraan sotilaallisesti ja poliittisesti. Ensin Turkki ja todennäköisesti hyvin pian myös Assadin keskushallinto. Ehkä vuoden, kahden vuoden tai viiden vuoden sisällä myös Irak ja Iran. Toimikoon Afrin varoituksena, että meidän on tehtävä tarvittava uudelleenjärjestäytyminen ja itsepuolustuksen valmistelu diplomaattisella, yhteiskunnallisella ja organisatorisella tasolla, jotta voimme kohdata nämä valtiot. Afrinin miehitys osoitti, että kapitalistiset ja valtiolliset voimat löytävät tarvittaessa yhteisen sävelen, emmekä voi enää luottaa yhteenkään valtioon tai kansainväliseen instituutioon tässä vaiheessa.
Vastavallankumouksen kolmannessa ja viimeisessä vaiheessa meidän on kohdattava itse pääviholliset, suuret imperialistiset voimat Yhdysvallat, Venäjä ja EU, suoraan. Kun yksittäinen valtio on uhattuna, kaikki muut valtiot löytävät varmasti yhteisen taktisen intressin puolustaakseen kaltaistaan. Mutta kun kolmannessa vaiheessa kapitalistinen järjestys kokonaisuudessaan on uhattuna, se uhkaa jo imperialististen voimien strategisia pitkän aikavälin intressejä, niiden olemassaoloa sinänsä. Tässä vaiheessa niillä on strateginen intressi toimia yhdessä, ja voimme epäilemättä nähdä jonkinlaisen yhtenäisen ”imperiumin” muodostuvan.
Jos ”Rojava-solidaarisuus” Euroopassa riitti ISISin päihittämiseen ja saattaa laajalle levinneenä ja hyvin organisoituneena riittää toisessakin vaiheessa, on selvää että sen rajat alkavat jo nyt hahmottua. Viimeistään kolmannessa vaiheessa, ns. ”loppupelissä”, pelkkä solidaarisuus ei enää riita, vaan vallankumouksen sinänsä on levittävä jatkuvasti uusille alueille, erityisesti imperialismin ydinalueille Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Tästä vallankumouksen ja vastavallankumouksen yleisestä dynamiikasta voimme vetää joitakin yleisiä suuntaviivoja kansainväliselle vallankumoukselliselle liikkeelle kapitalismin ydinalueilla. Ne voivat toimia runkona tai keskustelunavauksena tulevien vuosien suunnaksi, mutta tietysti ryhmien on muodostettava omat suunnitelmansa ja strategiansa paikallisten realiteettien mukaan:
Ensimmäisessä vaiheessa (ISIS ja muut paramilitaarit): ensisijainen toimintamuoto kansainvälisellä tasolla on taistelijoiden, siviilivapaaehtoisten ja delegaatioiden lähettäminen Rojavaan, yhteyksien luomien eri ryhmien välille, ideologisen, kulttuurisen ja poliittisen tietoisuuden nostattaminen, ja valmistautuminen toiseen vaiheeseen.
Toisessa vaiheessa (alueelliset voimat/paikalliset valtiot): ensimmäisessä vaiheessa aloitettujen toimintojen jatkaminen ja vahvistaminen, mutta painopisteen on siirryttävä diplomatiaan, valtiolliseen paineeseen, suoraan toimintaan valtiollisia infrastruktuureja vastaan, seka kommuunien ja autonomisten ”instituutioiden” perustamiseen ja verkostojen luomiseen tulevien konfederaatioiden rungoksi ja muuhun valmistautumiseen kolmatta vaihetta varten.
Kolmannessa vaiheessa (Imperialistiset suurvallat): Tässä vaiheessa ensisijaisen toimintamuodon tulee olla vallankumouksen levittäminen ympäri maailmaa, itsehallinnollisten instituutioiden ja niiden välisten konfederaation luominen, kaksoisvallan ja sen itsepuolustusjoukkojen avoin julistaminen, olemassa olevien instituutioiden kumouksellistaminen ja liittäminen vapaisiin konfederaatioihin, suora hyökkäys vanhan vallan instituutioita vastaan siltä osin kuin ne eivät ole demokratisoitavissa jne.
Kehitys tulee olemaan epätasaista, ja varmasti joillakin alueilla valmistelut ovat yleistä kehitystä edellä ja toisilla alueilla jäljessä. Ryhmien strategian ja toimintasuunnitelman on lähdettävä omasta välittömästä ympäristöstä (globaalissa kontekstissa), ja jäljessä oleville alueilla on kiirehdittävä pysyäkseen yleisen kehityksen mukana. Ehkä joillakin alueilla vielä toisessa tai kolmannessa vaiheessa on paikallisen kehityksen vähyyden takia välttämätöntä lähettää vapaaehtoisia Rojavaan tai muodostaa epämuodollisia yhteyksiä eri ryhmien välille. Se ei ole mikään ongelma, mutta oma jälkijättöisyys yleisestä kehityksestä on tunnistettava ja kiirehdittävä tarvittaessa järjestäytymistä. Afrinin miehityksen jälkeen olemme kuitenkin entistä varmempia, että ennusteemme yleisestä kehityskulusta ovat olleet päteviä ja vallankumous on kehittymässä oikeaan suuntaan.
Johannes Kukko
Lisää aiheesta:
Toimitus 