Jälkisanat: Syy ja affekti

Pohdintaa kirjoituksesta Olemme kaikki hyvin ahdistuneita. Yhdeltä CrimethInc. Workers’ Collectiven opintoryhmältä.

Useita asioita nousee esiin hahmottaessamme kapitalismin affektiivisena — tuottamalla ja ylläpitämällä tiettyjä tunteita, asenteita ja tapoja suhtautua. Nämä affektit eivät ole pelkästään taloudellisten suhteiden vaikutuksia; ne ovat olennaisia suhteille itselleen. Taloutta näennäisesti eteenpäin vievät materiaaliset tarpeet ovat sosiaalisesti tuotettuja, aivan kuten niiden vaatima tottelevaisuus ja erillään pitäminen ovat kulttuurisesti määräytyneitä. Nykyajan työläisten ja kuluttajien individualismi, vieraantumisemme toisista elävistä olennoista, kokemuksemme talouden todellisuudesta ekologian tuntuessa abstraktilta, ennen kaikkea ne tavat miten olemme tottuneita yksityisomaisuuteen ja auktoriteettiin — ilman näitä niin ajattomilta ja välttämättömiltä tuntuvat markkinat romahtaisivat. Yrittämällä ymmärtää taloutta pörssimarkkinoita seuraamalla sen sijaan, että lähtisimme liikkeelle omista eletystä arkikokemuksistamme on oire samasta katkoksesta, joka alun alkaen pyörittää kapitalismia. Yksityiset tunteet ja henkilökohtaiset suhteet eivät ole yhtään vähemmän merkittäviä kuin materiaaliset olosuhteet. Tarvitsemme kielen, jolla voimme keskustella affektiivisista olosuhteista.

Kapitalistisen suhteiden tarkastelu näiden linssien läpi selventää, monen muun asian ohella, miten protestointi joka ei onnistu oikaisemaan vastustamiaan vääryyksiä voi silti jättää osanottajilleen tyydytyksen tunteen — joskus jopa enemmän kun jos heidän välittömät vaatimuksensa olisivat heti menneet läpi. Me vaalimme yhdessä toreilla vietettyjä öitä, kun kerroimme toisillemme tarinoita, hetkiä jolloin pidimme pintamme, enemmän kuin joskus voittamiamme pieniä myönnytyksiä. Tätä ilmiötä on tähän asti kuvattu jokseenkin huolimattomasti termillä ”arvokkuus”, joka kuvaa omillamme pärjäämistä. Mutta käsitteellistäessämme olosuhteemme kapitalismissa affektiiviseksi, voimme nähdä miten affektiiviset olosuhteet muuttava vastarinta voi olla itsessään tyydyttävää, eikä ainoastaan keino saada täydempi vatsa ja parempi lämmitys. Kuten Occupy ja muut liikkeet ovat osoittaneet, monet söisivät mielellään hiekkaisia papuja ja nukkuisivat paljaalla tiilimatolla, jos he vain voisivat irtautua kurjuudesta, tylsyydestä ja ahdistuksesta! Jos kehystämme kohtaamamme ongelmat affektiivisina voi se myös auttaa meitä välttämään tavoittelemasta tai hyväksymästä näennäisiä ratkaisuja, jotka eivät muuta sitä miten tunnemme tai suhtaudumme maailmaan.

Tämä Institute for Precarious Consciousnessin teksti menee pitkälle muotoillessaan kysymystä affektiivisesta antikapitalistisesta strategiasta. Sen tapa pakottaa yhteen erillisiä historian jaksoja on hiukan pinnallinen[1], mutta meidän on ymmärrettävä moiset yleistykset pääasiassa tavaksi muodostaa hypoteeseja siitä, mitkä taktiikat toimivat tässä ja nyt.

Mikä voisi oikeasti torjua ahdistuksen? Onko meidän päihitettävä vartijat, vakuutukset, uskonnolliset yhteisöt sekä masennuslääkkeet niiden omalla pelikentällä, ja jotenkin saatava ihmiset tuntemaan olonsa turvalliseksi vihamielisessä ja vaarallisessa maailmassa? Ahdistuksen lievittäminen erillään sitä tuottavien olosuhteiden lakkauttamisesta on varmasti tuhoon tuomittua. Pitäisikö meidän hyväksyä pahin mahdollinen skenaario itsestäänselvänä johtopäätöksenä ja riennettävä kohtaamaan se, muuttaen ahdistuksemme aseeksi? Jos ahdistus on vallitsevan järjestyksen kaikkialla läsnäoleva suojelija, se tarjoaa täydellisen lähtöpisteen vastarinnalle — mutta tämä ei kuitenkaan vastaa kysymyksen siitä miten jo sen toimintakyvyttömiksi tekemät kykenisivät tällaiseen alkemiaan. Kenties voisimme luoda yhdessä jotakin itseluottamustamme inspiroivaa hallitsevaa järjestystä haastaessamme, valaen perustamme jaettuun tunteeseen todellisuudesta, mitä mitkään markkinat tai armeijat eivät voi viedä meiltä pois.

1. Jospa jipit olisivat eläneet tarpeeksi kauan nähdäkseen, että heidän kepposia kuvaillaan ”tylsyyttä vastaan taistelevaksi koneeksi!” Jos meidän on käytettävä teollisia metaforia, olisi historiallisesti tarkempaa viitata koneilla siihen aikaan mitä kirjoittajat kutsuvat kurjuuden aikakaudeksi, ja liukuhihnoilla tylsyyden aikakauteen. Jippi raukkojen syyttäminen ”tylsyyttä vastaan taistelevien liukuhihnojen” luomisesta tekee selväksi tähän ajatuskulkuun sisältyvän ironian. Sovittamalla kielikuvat meidän nykyiseen aikakauteemme, voisimme kutsua ihmisiä liittymään ”ahdistusta vastaan taistelevaan globaaliin verkostoon”, ja me olemme todellakin niin syvästi juurtuneita tähän aikakauteen, että tällainen rumilus kuulostaa täysin järkeenkäyvältä. Jos siis otamme kirjoittajien sanat kirjaimellisesti, koneet tuottavat kurjuutta, liukuhihnat tuottavat tylsyyttä, ja globaalit verkostot tuottavat ahdistusta — joten marxilaisten teollisten kielikuvien on mentävä. Kurjuutta vastaan ei taistella koneilla — kuten historia on osoittanut, koneita vastaan taistellaan sabotaasilla, liukuhihnoja vastaan korpilakoilla, ja globaaleja verkostoja vastaan sillä, mitä eräät frankofiilit kutsuvat ihmislakoksi.

Katso myös:

Mainokset
%d bloggers like this: