Toimituksen lisäys: Yhdysvaltain vetäytymisilmoituksen ja tämän 21. joulukuuta 2018 julkaistun artikkelin kirjoittamisen jälkeen Pohjois-Syyrian demokraattisen federaation hallinto on aloittanut valmistelut Yhdysvaltain jättämän aukon paikkaamiseksi. Kuten pitkän linjan rojavalainen diplomaatti Saleh Muslim sanoi, ”me emme kutsuneet Yhdysvaltalaisia tänne, emmekä lähetä heitä pois […] Emme anele ketään olemaan hyökkäämättä, emmekä anele ketään puolustamaan meitä. Olemme valmistautuneet totaaliseen vastarintaan, ja luotamme omaan kansaamme ja puolustusvoimiimme.” Autonominen hallinto ja Syyrian demokraattiset voimat ovat vuodenvaihteessa käynnistäneet neuvottelut sekä Venäjän että Assadin kanssa Pohjois-Syyrian ilmatilan turvaamisesta. Autonominen hallinto esitti kymmenkohtaisen ”tiekartan” Pohjois-Syyrian ilmatilan turvaamiseksi ja lähes kahdeksan vuotta kestäneen Syyrian sisällissodan poliittiseksi ratkaisuksi. Pohjois-Syyrian demokraattisen federaation vaatimukset edellyttävät muun muassa Pohjois-Syyrian autonomisen itsehallintorakenteen säilyttämistä, Syyrian arabitasavallan muuttamista demokraattiseksi ja federalistiseksi tasavallaksi, sekä Syyrian demokraattisten voimien aseman virallistamista sisällissodan jälkeisessä Syyriassa muiden kielellisten ja kulttuuristen ehtojen ohella. Samaan aikaan he ovat lähestyneet kansainvälistä ISIS:n vastaista koalitiota ja Yhdistyneitä kansakuntia, ja ehdottaneet kansainvälisesti valvotun lentokieltoalueen perustamista Pohjois-Syyriaan.
Jos Trump vetäytyy Syyriasta, Rojavan vallankumous on vaarassa
Joulukuun 12. päivään mennessä Erdogan teki erityisen selväksi, että Yhdysvallat oli näyttänyt Turkille vihreää valoa kurdien hallussa Syyriassa olevan alueen valtaamiseksi. Turkki on jo vuosien ajan uhannut olla joko pehmeä Iranin suhteen tai siirtyä Venäjän vaikutuspiiriin, ellei sitä tueta Rojavan vallankumouksen tuhoamisessa.
”Haluamme muuttaa Eufratin itäpuolen rauhalliseksi ja asuinkelpoiseksi paikaksi todellisille omistajilleen”, Erdogan sanoi. Afrinin valtaamisen jälkeen Turkkia ja sen etuja ajavaa niin sanottua ”Vapaan Syyrian armeijaa” on syytetty, jopa Human Right Watchin toimesta, takavarikoidun, tuhotun ja ryöstetyn omaisuuden ottamisesta sekä omalla maallaan asuvia kurdeja syrjivän de facto apartheid-hallinnon perustamisesta. ”Enää ei ole sellaista uhkaa kuten Daesh”, Erdogan totesi uhatessaan vallata loputkin Pohjois-Syyrian demokraattisen federaation alueista.
Kaksi päivää Erdoganin ilmoituksen jälkeen Turkin ilmavoimat pommittivat siviiliasutusta Sinjarissa ja Mahmurissa. Pommituksissa kuoli neljä siviiliä, mukaan lukien 73-vuotias kurdi-isoäiti ja hänen 14-vuotias lapsenlapsensa. Tämän jälkeisenä tiistaina Yhdysvaltain hallitus ilmoitti myyvänsä 3,5 miljardin arvoisen Patriot-tyypin ilma- ja ohjustentorjuntajärjestelmän Turkille. Tämä ei ollut helppo tehtävä, sillä Turkki uhkasi murtaa Naton yhteentoimivuuden periaatteen ostamalla aseita Venäjältä. Turkki on usein käyttänyt tätä pelimerkkiä hyökätäkseen Syyrian kurdien kimppuun.
Seuraavana päivänä, keskiviikkona, Donald Trump vakuutti, että Yhdysvallat oli alkanyt vetää 2 000 sotilaan joukkojaan Syyriasta. ”Olemme voittaneet ISISin Syyriassa, mikä oli minulle ainoa syy joukkojen olemiselle siellä”, Donald Trump tviittasi.
Selvä lopputulos
Kurdeille oli jo alusta alkaen selvää, että tämä tulee olemaan lopputuloksena. Kurdit ovat kovalla työllä pystyttäneet radikaalin demokraattisen projektin Pohjois-Syyriaan, mikä on huolestuttanut Turkkia ainakin vuodesta 2012 lähtien. Turkki on alusta astipyrkinyt jatkuvasti heikentämään projektia, ja vuodesta 2016 alkaen se on tehnyt näin sotilaallisesti Vapaan Syyrian armeijan avulla. Vuonna 2018 Turkki koetteli olemattomia rajalinjoja Euroopan ja Yhdysvaltojen välillä valtaamalla Afrinin alueen, joka siihen saakka oli ollut suhteellisen rauhallinen turvapaikka seitsemän vuotta kestäneen sisällissodan runtelemassa maassa. Tätä kirjoitettaessa se on edelleen miehitettynä.
Eikä Yhdysvallat – joka on ainakin vuodesta 2015 aseistanut kurdeja taistelussa ISISiä vastaan – ole tehnyt mitään nykyisen hyökkäyksen estämiseksi, vaikka sillä onkin röyhkeyttä vaatia kurdeja pysymään asemissaan Syyrian itäosissa taistelemassa ISISin viimeisiä rippeitä vastaan. On tärkeää huomata miksi Yhdysvallat pyrkii liittoutumaan sekä kurdien että Turkin kanssa. Kobanen kurdit pitivät vuonna 2015 asemansa Pohjois-Syyriassa ISISin massiivista hyökkäystä vastaan jihadistien ylivoimasta huolimatta. Maailma katseli sivusta, ja kun Yhdysvallat tajusi heidän taistelukykynsä, sen ilmaiskujen avulla saatiin ratkaiseva voitto. Tästä lähtien Yhdysvallat on ollut taktisessa liitossa kurdien kanssa. Turkin osalta riittää maininta, että sekä Turkki että Yhdysvallat ovat Naton, saman imperialistisen liikkeen jäseniä, ja Yhdysvaltojen suhde Turkin hallitukseen tulee aina olemaan tärkeämpi kuin sen siteet Syyrian vasemmistolaisiin kurdeihin.
Yhdysvaltojen asenne kurdeja kohtaan on todellakin ollut alusta asti selvä:
(i) Yhdysvallat keskittyi yhteen geopoliittiseen ja yhteen kotimaiseen päämäärään. Se halusi estää Iranin laajentumista ja naamioi sen ISISin vastaiseksi taisteluksi. Yhdysvaltain hallitus halusi myös näyttää omalle väelleen tekevänsä oman osansa ISISin vastaisessa taistelussa ilman, että tarvitsisi lähettää enempää joukkoja. Tästä syystä se päätti, että sen silmissä vähemmän ruskea kansa, kurdit, voisi toteuttaa tätä tehtävää taistelussa. Tämä ei eroa vanhasta brittiläisestä tai ranskalaisesta politiikasta, jossa siirtomaiden alamaisia lähetettiin etulinjaan molemmissa maailmansodissa, tai Yhdysvaltojen Vietnamin strategiassa painottaa mustia kansalaisiaan kutsunnoissa.
(ii) Yhdysvaltain hallitus on johdonmukaisesti osoittanut pyrkivänsä kriminalisoimaan niitä ihmisiä, jotka ovat sille vain tykinruokaa taistelussa ISISiä vastaan. Se teki niin esimerkiksi lupaamalla palkkioita monien sellaisten henkilöiden pidättämisestä, joita kurdit pitävät ideologisena johtonaan Syyrian konfliktissa.
(iii) Yhdysvallat on johdonmukaisesti näyttänyt vihreää valoa Turkin sotilastoimille sen niin sanottua ISISin vastaisen taistelun liittolaista vastaan.
(iv) Yhdysvallat ja Euroopan valtiot – todellakin lähes kaikki valtiot, jotka sanovat osallistuvansa ISISin vastaiseen taisteluun – ovat vieneet Turkkiin aseita, joita Erdoganin hallitus on mielellään käyttänyt omiaan vastaan kaakkoisrajallaan ja rajan yli. Yhdysvallat ja niin sanottu kansainvälinen yhteisö ovat myös helpottaneet näiden hyökkäysten toteuttamista.
(v) Niin sanottu kansainvälinen liittouma ISISiä vastaan on välittänyt vain vähän niistä vapaaehtoisista, jotka luopuivat elämästään – olivatpa he sitten Kobanesta tai Lontoosta – niistä, jotka taistelivat vallankumouksen puolesta ja kuolivat. Päinvastoin, Yhdysvallat ja eurooppalaiset valtiot ovat näyttäneet suhtautumisensa heihin tekemällä rikollisia niistä, jotka onnistuvat palaamaan, ja syyttävät heitä terrorismista.
Näin ollen Yhdysvaltojen näkökulmasta kurdeilla oli vain yksi tehtävä: taistella ISISiä vastaan, ja tulla hylätyksi heti kun oli päätetty että tämä taistelu oli käyty. Mutta kurdien näkökökulmasta, jotka ovat keskeisessä asemassa Pohjois-Syyrian demokraattisen federaation rakentamisessa, tärkeintä väliaikaisen liiton solmimisessa oli mahdollisuus neuvotella omasta olemassaolostaan ja estää ISISiä tekemästä uusia joukkomurhia. Mutta kurdien vasemmistolaisilla voimilla, jotka olivat keskeisiä ISISin nujertamisessa (lähes kokonaan) Syyriassa, on juurensa anti-imperialistisessa vasemmistossa, ja he vannovat uskollisuutta Abdullah Öcalanin, Kurdistanin työväenpuolueen (PKK) perustajajäsenen, ideologialle. He eivät ole koskaan peitelleet tätä, ja näin vetävät rajan itsensä ja Yhdysvaltojen välille, joka on vuosikymmenten ajan jättänyt vastaamatta heidän vaatimuksiinsa radikaalista demokratiasta ja itsehallinnosta.
Miten vetäytymiseen olisi suhtauduttava?
Kaikki edellä mainitut seikat – kurdiyhteisöjen kriminalisointi, ulkomaisten taistelijoiden kriminalisointi, asekaupan jatkaminen, Turkin vaatimusten hyväksyminen – ovat johtaneet kurdit ystävineen kohdistamaan anti-imperialistisen kamppailun Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Silti voi tuntua ironiselta, että nykyisenä strategiana on varmistaa, ettei Yhdysvallat vetäydy ennenaikaisesti.
Mutta tämä on nykyhetkessä oikea anti-imperialistinen linja. Sitä anti-imperialismia, joka juhlii Donald Trumpin vetäytymistä Syyriasta, pitäisi kutsua typerysten anti-imperialismiksi. Ja meidän tulisi kutsua sitä typerysten anti-imperialismiksi juuri siksi, että luoti on edelleen luoti ja verilöyly on edelleen verilöyly, oli sen tekijänä sitten amerikkalaiset tai turkkilaiset pistimet. Meidän tulisi kutsua tätä typerysten anti-imperialismiksi, koska putkinäköinen Yhdysvaltain imperialismin tuomitseminen, samalla kun vaikenee Turkin laajentumishaluista Länsi-Aasiassa, on korkeimman tason tekopyhyyttä. Meidän on kutsuttava tätä typerysten anti-imperialismisi, koska yksi imperialistinen valta on ulkoistanut oman läsnäolonsa omalle Nato-liittolaiselleen. Meidän on kutsuttava tätä sellaiseksi, koska Trumpin viimeisin keskiviikkoinen siirto on silmäkääntötemppu, Yhdysvallat on ”vetäytynyt”, mutta Nato ei ole. Turkki on vain vaihtanut paikkaa Yhdysvaltojen kanssa, ja se lupaa, ettei se ole ainoastaan käyttämättä kurdeja amerikkalaiseen tapaan vaan tulee murhaamaan kurdeja AKP:n tavalla. Tärkeintä kuitenkin on, että tämä on typerysten anti-imperialismia, koska se ei ole ollenkaan anti-imperialistista. Se on lähinnä ideologinen tekosyy kurdien hylkäämiselle.
Anti-imperialismin uudelleenmäärittelyä
Nykyisen vasemmiston suuren osan omaksuman anti-imperialismin voi ehkä parhaiten ajatella pohjautuvan kahteen lähteeseen, yksinkertaistettuna toisaalta Espanjan sisällissotaan ja toisaalta Vietnamin vastaiseen sotaan. Ne, jotka tänään pitävät itseään tiukasti interventioiden vastustajina, perivät kylmän sodan aikaisen strategian Yhdysvaltojen imperialismia vastaan ja yleistävät sen nykyhetkeen. Nämä ovat nykyisen sodanvastaisen liikkeen juuria ajalta, jolloin oli järkevää että sodanvastustaminen oli Yhdysvaltojen imperialismin vastustamista. On kuitenkin ideologisesti epäpätevää tuoda tämä näkökulma nykyaikaan, kun monet imperialistiset voimat kamppailevat Lähi-idän hallinnasta, mukaan lukien alueen omat voimat.
Meidän on mentävä kauemmas löytääksemme nykyisen vastarintamme runousopin. Kun heinäkuun 19. päivän vallankaappaus tapahtui Espanjassa, vasemmiston mielestä brittien ja ranskalaisten päätös olla sekaantumatta Espajan vastavallankumoukseen oli pelkuruutta. Tämäkin on osa anti-imperialistista perinnettä.
Elokuussa 1936 Iso-Britannia ja Ranska todellakin kieltäytyivät tekemästä mitään Espanjan francolaiselle vallankaappaukselle allekirjoittaessaan sopimuksen Saksan ja Italian kanssa. Tämä niin sanottu ”sekaantumattomuus”-sopimus näytti imperialismin toiset kasvot: joskus ääneen ilmaistu teko olla tekemättä mitään on itsessään imperialististen valtojen strategia niinden omien imperialististen etujen turvaamiseksi. Tämä nähtiin jo aiemmin Yhdysvaltojen kieltäytyessä esimerkiksi tekemästä mitään Assadin tynnyripommien pommittamille, muuntaen strategiaansa ISISiä vastaan. Sama nähtiin Yhdysvaltojen kieltäytyessä tekemästä mitään Turkin hyökkäyksille Afrinin kurdijohtoista demokratiaa vastaan. Eivätkä samankaltaisuudet lopu tähän. Yhdysvallat sallii Turkin hyökkäykset kurdialueelle estääkseen Turkin hallitusta joutumasta Venäjän valtion vaikutuksen alaisuuteen. Vuonna 1936 Iso-Britannia ja Ranska näkivät myös francolaisen vallankaappauksen myönteisenä. Samoin ne suhtautuivat Neuvostoliiton mahdollisen vaikutuksen vallassa olleisiin nuoriin tasavaltaisiin.
Britit toivoivat Francon voittoa, koska niitä arvelutti astuminen pitkitettyyn sotaan Saksan, Italian ja Japanin kanssa, ja niistä tuntui että Franco suojaisi Espanjassa pääomaa ja yksityisomaisuutta, joihin he olivat runsaasti sijoittaneet. Toisin sanoen konservatiivinen hallinto sympatisoi fasismia. Kuten Helen Graham on väittänyt, britit jopa vertasivat Espanjan tasavaltalaishallitusta Kerenskin bolshevikkivallankumousta edeltäneeseen hallitukseen, ajatellen selättäneensä kommunistien mahdollisen uhan. Leon Blum, ranskalainen niin kutsuttu sosialisti, kieltäytyi avustamasta Francoa vastaan Espanjassa taistelevia sosialisteja sotilaallisesti, koska pelkäsi, että Ranskan konservatiivinen eliitti, jonka kanssa hän oli hallituksessa, olisi alkanut vieroksua häntä. Neuvostoliitto, joka myös alun perin kannatti sopimusta, oli se, joka asetti vastarinnan – ja todellakin intervention – perustan, kun tuli selväksi että Espanjan tasavalta kaatuisi.
Ajatellaanpa kymmeniä tuhansia vasemmistolaisia, jotka vapaaehtoisina menivät puolustamaan Espanjan tasavaltaa: He ymmärsivät, että jos heidän hallituksensa, edes heidän omat imperialistiset hallituksensa eivät lähettäisi joukkoja Espanjaan, minkä puolesta monet toivottomasti kamppailivat, heidän olisi itse taisteltava. Kun kansanrintama fasismia vastaan alkoi kehittyä ympäri maailmaa, monet vasemmistolaiset ymmärsivät, että heidän omien hallitustensa vastahakoinen tuki fasismin uhkaa vastaan oli sen hetken strategia. Jotkut vapaaehtoisina Espanjassa taistelleeet afrikkalais-amerikkalaiset eivät tehneet niin siksi, että olisivat tukeneet Neuvostoliittoa vaan siksi, että tiesivät Italian tukevan Francoa ja että Italia yritti valloittaa Etiopian. Kuten eräs taistelija asian muotoili, ”Tämä ei ole Etiopia, mutta tämä kelpaa”. Heille sekaantumattomuus ei ollut oikea kanta, vaan pelkuruuden kanta. Ja vaikka heidän oli liityttävä neuvostointerventioon, ainakaan osa heistä ei kannattaut Neuvostoliiton politiikkaa.
Lopulta ne, jotka liittyivät kansanrintamaan fasismin nousevaa uhkaa vastaan, päätyisivät tukemaan liittoutuneiden taistelua fasismia vastaan. Eikö tämäkin ollut heidän periaatteidensa pettämistä? Eivätkö juuri nämä vallat pettäneet Espanjan? Ei. Ne jotka tukivat taistelua Japania, Italiaa ja Saksaa vastaan – vaikka Iso-Britannia, Yhdysvallat ja Neuvostoliitto taistelivat liittoutuneina – olivat edelleen tuskaisesti tietoisia siitä, että Iso-Britannia näännytti Intiaa ja kolonisoi maailmaa, että Neuvostoliitto oli usein pettänyt omat toverinsa silloin kun se oli geopoliittisesti tarkoituksenmukaista, ja että Yhdysvallat edelleen lynkkasi mustia puihin. Mutta väliaikainen imperialististen valtojen tukeminen oli strategia fasismin kukistamiseksi. Eikä tämä strateginen näkemys millään tavoin vaarantanut periaatteita, vaan se oli joustavuutta geopoliittisessa tilanteessa, minkä useat vasemmistolaiset nykyisin näyttävät unohtavan.
Mikä tärkeintä, nämä ihmiset pitivät itseään anti-imperialisteina ja samalla ymmärsivät, että imperialismi oli monitahoinen ilmiö: maailma ei ole Yhdysvallat ja Eurooppa muita vastaan, ja että taktinen pohdinta tarkoittaa joko imperialistien varovaisuuden jättämän tyhjiön täyttämistä, tai myöhemmin varauksellisen tuen antamista imperialistien väliseen kilpailuun osallistuville valloille, jos tämä merkitsee vallankumoustoverien puolustamista. Reaalipolitiikan kova todellisuus on vastoin useimpien ideologista puhtautta, mutta Espanjassa jopa trotskilaiset ja anarkistit ottivat vastaan aseita valtiolta, joka ainakin heidän silmissään oli vastuussa heidän toverieidensa teurastamisesta Kronstadtissa ja Ukrainassa, tai trotskilaisten tapauksessa vastuussa taantumisesta näennäiseksi työväenvaltioksi. Taistelussa Francoa vastaan monet näistä vasemmistolaisista asettivat erimielisyytensä sivuun sanoakseen ”No Pasaran”. Nyt Turkki on se, jota ei saa päästää läpi.
Mitä tahansa tulkintaa Neuvostoliitosta kannattaakaan, Espanjan kamppailun ja toisen maailmansodan liittotuneiden tapauksessa tärkein opetus on tämä: ihmiset ottivat vastaan aseita voimilta, joiden kanssa he eivät olleet samaa mieltä, taistellakseen vallankumouksellisten periaatteiden ja kehityskulkujen puolesta, joiden halusivat säilyvän. He tiesivät koko ajan, että eloonjääminen tarkoitti tanssia paholaisen kanssa, etenkin kun oli kyse elämistä. Paholainen saattaa olla siirtomaavalta. Se saattaa myös olla sekaantunut juuri niihin rikoksiin, joita vastaan puolustettava vallankumous taistelee. Mutta eloonjäämistä sanelee reaalipolitiikka, ja 2 000 yhdysvaltalaissotilasta ovat nyt ainoa suoja Turkin ja kurdien välillä.
Meidän on pidettävä itsemme erillään niistä Yhdysvaltain hallinnon osista, jotka toivovat Yhdysvaltojen pysyvää läsnäoloa alueella. Esimerkiksi ne demokraatti- ja republikaanisenaattorit, joiden mielestä vetäytyminen on ennenaikaista siksi, että se asettaa Israelin vaaraan tai vaarantaa Iranin laajentumisen torjumisen. Me sanomme, että nimenomaan meidän anti-imperialistiset periaatteemme saavat meidät estämään toisen rintaman avaamisen Turkin imperialistisille ja uusottomaanisille pyrkimyksille.
Tässä on vain muutamia syitä miksi tästä näkökulmasta katsottuna tässä ei olla nöyristelemässä Yhdysvaltoja. On vain taktinen vetoomus siitä, että varmistetaan ettei Yhdysvaltojen ennenaikainen vetäytyminen tasoita tietä Turkin hyökkäykselle. Kaikki haluavat vääjäämättömän vetäytymisen, joka varmistaa että vallankumouksen saavutuksia puolustetaan täysin. Mutta ennen kuin Turkki ja AKP-hallitus lupaavat olla hyökkäämättä kurdeja vastaan kotimaisen kannatuksensa nostamiseksi. Ennen kuin se on halukas aloittamaan uudelleen rauhanneuvottelut rajojensa sisällä, vapauttaa toisinajattelijat vankiloistaan ja lakkauttaa jatkuvat hätätilan, joka on käytetty työläisten järjestäytymisen estämiseen, siihen asti Syyrian kurdit ovat jatkuvasti uhattuina. Ja Turkin ulkopolitiikka on yhtä imperialistista kuin Venäjän ja Yhdysvaltojen. Jos sodanvastainen liike ei ymmärrä tätä, on ironista, että silloin se tulee tasoittaneeksi tietä seuraavalle sodalle: sodalle Turkin ja Syyrian kurdien välillä.
Mohammed Elnaiem
Katso myös:
Toimitus 