Suomentajan alkusanat: Ekologia ja Kurdistanin vapautusliike

Nyt ensimmäistä kertaa suomeksi julkaistu kirjoitus Ekologisen liikkeen kehittyminen Kurdistanin vapaustaistelussa kertoo Pohjois-Kurdistanissa, Bakurissa, kehittyneestä ympäristöliikkeestä. Se on julkaistu alunperin Komun Akademy -sivustolla kesällä 2018. Kurdien vapautusliike ja sen poliittinen paradigma, demokraattinen konfederalismi, ovat tulleet Suomessa monille tutuiksi Rojavan vallankumouksen myötä, erityisesti vuoden 2014 Kobanen taistelun jälkeen. Rojavan vallankumouksen juuret ovat kuitenkin syvällä Kurdistanin vallankumouksellisen liikkeen 40-vuotisessa historiassa. Liikkeen realiteetit ja kehitys muilla alueilla ovat usein jääneet Rojavan vallankumouksen varjoon. Lisäksi Rojavan ympärillä käytävä keskustelu on usein keskittynyt Daeshin vastaiseen taisteluun, naisten vapautukseen ja suoraan demokratiaan perustuvaan itsehallintoon, eikä demokraattisen konfederalismin kolmas ”pilari”, ekologia, ole saanut ansaitsemaansa huomiota.

Tämä essee käsittelee Bakurin yhteiskunnan ja vapautusliikkeen kehitystä 1950-luvulta nykypäivään ympäristöliikkeen näkökulmasta. Vaikka Bakur on ollut koko tämän ajan Turkin miehittämä, myös siellä yhteiskunta on järjestäytynyt demokraattiseen konfederaatioon. Käsitellessään ympäristöliikkeen ja Bakurin konfederaation, DTK:n, syntyä ja suhteita, tämä essee tarjoaa siis toisenlaisen näkökulman konfederalismiin kuin Rojavan vallankumous. Tutkimalla ja vertaamalla Bakurin ja Rojavan historioita keskenään voi ymmärtää konfederalismin kaksinaisen luonteen: Toisaalta konfederalistinen järjestäytyminen ei edellytä valtiosta vapautettua aluetta, vaan yhteiskunta voidaan organisoida ja sen autonomiaa laajentaa jopa Turkin kaltaisessa diktatorisessa valtiossa. Toisaalta konfederalismi ei edellytä myöskään valtiota, vaan se voi toimia yhteiskunnan itsehallintorakenteena Rojavan kaltaisella valtiosta vapautetulla alueella. Konfederalistinen järjestäytyminen, ja sen luoma yhteiskunnan autonomia, on samaan aikaan sekä keino että päämäärä: vapaata, valtiotonta yhteiskuntaa voidaan alkaa rakentaa tässä ja nyt. Konfederaatio ei ole valtiota vastaan tai sen puolesta, se on riippumatta valtiosta. Ennemminkin valtio on yhteiskunnan itseorganisaatiota vastaan.

Valtio on viime kädessä taloudellisen, ideologisen ja aseellisen vallan monopoli. Se ei voi antaa yhteiskunnan järjestäytyä vapaasti samaan tapaan kuin parasiitti ei voi päästää irti isäntäeliöstään. Jos – tai ennemminkin kun – valtio ei kunnioita yhteiskunnan oikeutta itsensä organisointiin, muun muassa sananvapautta, kokoontumisvapautta, ja vapaata järjestäytymistä, on yhteiskunnalla oikeus ja jopa velvollisuus puolustaa itseään valtiota vastaan. Yhteiskunnan on julistettava autonomiansa yksipuolisesti.

Tarkastuspiste Surin kaupunginosassa, Amedissa. Poliisit ja huumekauppiaat häädettiin kaduilta, kun paikalliset valvoivat turvallisuutta. 2015.

Bakurin historia vuodesta 2005 eteenpäin on esimerkki siitä, kuinka yhteiskunta on yrittänyt organisoida itsensä autonomisesti yhteisymmärryksessä valtion kanssa. Vuosien ajan kansalaisjärjestöjä, kommuuneja ja neuvostoja luotiin kylissä, naapurustoissa ja kaupungeissa, ja niitä linkitettiin toisiinsa Bakurin konfederaation välityksellä. Turkin valtio ei kuitenkaan hyväksynyt tätä kehitystä. Se katkaisi rauhanneuvotellut Kurdistanin työväenpuolueen PKK:n kanssa ja mitätöi kesäkuun 2015 ”demokraattisten” vaalien tuloksen. Kun demokraattisten oikeuksien rajaaminen ja järjestäytymisen tukahduttimen kiihtyivät, myös yhteiskunta siirtyi yksipuoliseen vaihtoehtoon. Toistakymmentä kuntaa, mukaanlukien Amedin, Cizren, Nusaybinin ja Sirnakin kaltaiset kaupungit, julistautui autonomisiksi Turkin valtiosta.

Tässä vaiheessa yhteiskunnan itseorganisaatio oli jo niin pitkällä (sillä oli autonominen oikeusjärjestelmä, autonomiset hallintorakenteet kylä-, naapurusto-, kaupunki- ja läänitasoilla, lukuisia kansalaisjärjestöjä kaikilla yhteiskunnan ja elämän osa-alueilla jne.) että siirtyminen valtiottomuuteen tapahtui ilman mitään suurempaa murrosta. Ainoastaan poliisit lähtivät kaupungeista, ja virastot, koulut, sairaalat ja niin edelleen lakkasivat olemasta osa valtiokoneistoa. Turkin valtio vastasi tähän lähettämällä armeijansa kukistamaan vasta julistetun itsehallinnon ja pommittamaan Nusaybinin, Cizren, Sirnakin ja Amedin kaupunkeja maan tasalle. Kaupungeissa muodostettiin paikallisia, pääosin vapaaehtoisista nuorista koottuja Siviilien itsepuolustusyksiköitä (YPS), mutta vastarinta taipui lopulta kuukausien piirityksen, tykkitulen ja pommitusten jälkeen. Näin Bakurin kansannousu, neljänkymmenen vuoden järjestäytymisen huipentuma, yksi 2010-luvun suurimmista autonomiakokeiluista, tuhottiin maan tasalle. Vuosien 2014-16 yksityiskohtainen analyysi on arvokas kaikille antiautoritäärisille liikkeille, jotta voimme vastata kysymykseen: mitä tehdä kun 2000-luvun kehittynyt valtio iskee koko voimallaan ja sotateknologiallaan yhteiskuntaa vastaan?

Nusaybin, 2016.

Kuten Ercan Ayboğa huomauttaa esseen loppupuolella, vuosien 2015-2016 kansannousun ja vuoden 2016 sotilasvallankaappausyrityksen jälkeen Turkin valtio on kiristänyt huomattavasti otettaan yhteiskunnasta. Turkkilaiset opppositioliikkeet on tukahdutettu ja Bakurin konfederaatiolla on enää murto-osa huippuaikojensa voimasta. Yli 150 000 ihmistä on erotettu työstään ”puhdistuksissa”, 80 000 ihmistä on pidätetty, yli sadan kurdikaupungin BDP/HDP-pormestarit on korvattu AKP:lle uskollisilla teknokraattikuvernööreillä, yli 2 000 kansalaisjärjestöä ja 200 tiedotusvälinettä on lakkautettu ja yli 160 mediataloa suljettu. Turkin valtio on myös käynnistänyt kolme massiivista sotilasoperaatiota, Eufratin kilven, Oliivinoksan ja Tigrisin kilven, kurdeja vastaan rajojensa ulkopuolella sotabudjetin kasvaessa eksponentiaalisesti. Erdoganin diktatorisessa otteessa Turkin valtio kärsii kuitenkin jatkuvasti syvenevästä korruptiosta ja nepotismista sekä pahimmista talouskriisistä vuosikausiin. Turkin talous on samanaikaisesti sekä kovan inflaation että valuuttakriisin kourissa. Tämän esseen suomentamisen aikoihin, kurdiyhteiskunta on järjestäytynyt uuteen vastarinnan kauteen. Yli 250 vangittua vapaustaistelijaa 60 vankilassa on nälkälakossa kurdiliikkeen poliittisen johtajan, Abdullah Öcalanin, eristyksen murtamiseksi. Mielenosoitukset ovat palanneet kaduille ja Kansan puolustuvoimien (HPG) ja Vapaiden naisten yksiköiden (YJA-Star) sissit järjestäytyvät uudelleen sekä filosofisesti, organisatorisesti että strategisesti yli kolmen vuosikymmenen kokemuksen ja vuosien 2015-2016 kansannousun kriittisen evaluaation pohjalta.

Myös ympäristöliike on luonnollisesti saanut osansa viime vuosien repressiosta, mutta, kuten Ercan kirjoittaa, jatkaa edelleen toimintaansa ja organisoituu uudelleen. Esimerkiksi Ilisu-padon vastainen Pelastetaan Hasankeyf -kampanja jatkuu edelleen. Paikallisen vastarinnan ohella huhtikuun 28. päivänä 2018 järjestettyyn kansainväliseen Global Day of Action for Sur and Hasankeyf -toimintapäivään osallistuttiin useissa kaupungeissa Euroopassa ja Lähi-idässä. Viime vuonna Dersimin alueella, Bakurissa, puhkesi myös protesteja Turkin armeijan turvautuessa vanhaan taktiikkaan 1990-luvulta, metsien polttoon sissien ja niiden tukijoiden savustamiseksi ulos alueelta.

Turkin – ja myös Iranin – patoprojektit ovat edelleen yksi Kurdistanin suurimmista ekologisista uhista. Iranin Kurdistanin, Rojhelatin, suurin järvi Urmia oli jo kuihtua olemattomiin liikamaanviljelyn ja patohankkeiden takia. Vasta aivan viime vuosina sen ekosysteemi on alkanut palautua. Turkin puolella padot ovat yhtä lailla tuhoisia. Rojavan vallankumouksen myötä patohankkeet ovat saaneet myös uuden ulottuvuuden, sillä Turkki käyttää vettä aseena sodassaan Rojavaa vastaan. Padoilla on vuosikymmeniä ollut myös sotilaalllinen ulottuvuus (esimerkiksi alueiden tyhjentäminen väestöstä, sissien kulkureittien hukuttaminen jne.), mutta Rojavan vallankumouksen myötä sotilaallinen ulottuvuus on noussut uudelle tasolle: Kaikki Rojavan joet, joista merkittävin on tietysti Eufrat, saavat alkunsa Turkin maaperällä ja Turkki säännöstelee Syyriaan virtaavia vesimääriä aiheuttaakseen toisaalta liikaa kuivuutta ja toisaalta tulvia tuhotakseen Rojavan maatalouden. Vesi- ja maatalouskysymykset ovat tällä hetkellä aivan keskeisiä Rojavan omavaraisuuden ja tulevaisuuden kannalta, Turkin valtion toimien aiheuttaessa laajamittaisia satohävikkejä ja nälänhätää. Maaliskuussa 2019 tullaan järjestämään historian ensimmäinen Mesopotamian vesifoorumi, jossa ympäristöaktivistit, tutkijat, kunnallishallintojen virkailijat kokoontuvat keskustelemaan alueen vesiongelmista. Osallistujat tulevat pääosin Kurdistanista, Syyriasta, Turkista, Irakista ja Iranista, mutta myös muilta alueilta ja mantereilta odotetaan vieraita. Foorumin kolme pääteemaa ovat padot, saasteet sekä yhteisöllinen ja sosiaalinen vesihallinto.

Lue lisää:

Mainokset
%d bloggers like this: