Mistä on kyse Pohjois-Syyrian “turvavyöhykkeessä”?

Ihmiset eri puolilla maailmaa ovat seuranneet viime viikolla, kun Yhdysvallat ja Turkki neuvottelivat Ankarassa “turvavyöhykkeen” luomisesta Pohjois-Syyriaan. Turkin presidentti Recep Tayyip Erdogan ja hänen AKP-puolueensa diktatuurihallinto ovat kesän ajan kiihdyttäneet uhkauksiaan Pohjois-Syyrian autonomisia alueita kohtaan. Uusi “turvavyöhyke” näyttää hetkellisesti lieventäneen jännitteitä, mutta kaikilta oleellisilta osin tilanne on edelleen lähtöpisteessä.

Historiallinen tausta, lyhyt kertaus: kemalismista ekspansiiviseen ja islamistiseen nationalismiin

AKP-puolue toimi 2000-luvulla joiltakin osin modernisoivana sekä talouskasvua ja vakautta luovana voimana Turkissa. Se halusi purkaa Turkin valtiolle perinteistä armeijan valtaa politiikassa, kitkeä korruptiota, modernisoida maata, laittaa maan talouden vakaalle pohjalle ja tuoda maan lähemmäksi Euroopan unionia. 2000-luku olikin Turkille vakaan talouskasvun ja yhteiskunnallisen kehityksen aikaa, mikä takasi AKP-puolueen nousun ja ylläpitää vielä tänäkin päivänä puolueen kannatusta.

Kun Erdogan ja AKP lopulta nousivat ylivalta-asemaan, he alkoivat välittömästi uusintaa samoja asioita kuin mitä he oppositioaikoinaan kritisoivat: korruptio on ainoastaan syventynyt, rauhanneuvottelut Kurdistanin työväenpuolueen PKK:n kanssa katkaistu, kansalaisoikeuksia on kavennettu, yhteiskunta tukahdutettu ja alistettu valtiolle, vankilat ovat täyttyneet poliittisista vangeista, sotilasmenot ovat eksponentiaalisessa kasvussa, talous on kriisissä korruption ja epäpätevän talouspolitiikan takia ja niin edelleen. Joiltakin osin Erdoganin valta-asema muistuttaa Vladimir Putinin asemaa Venäjällä: vaikka edes kaikki heidän omat kannattajansa eivät pitäisi heidän hallintoaan suoranaisesti hyvänä, molemmat valtiojohtajat ovat ratsastaneet aiemman talouskasvun ja jonkinlaisen kansallisen renesanssin perinnöllä ja luoneet illuusion että autoritäärinen ja korruptoitunut hallinto on joka tapauksessa parempi kuin muutos nykytilaan ja sen luoma ”uhkaava” yhteiskunnallinen myllerrys.

Mitä syvemmälle umpisolmuun Turkin sisäpolitiikka on 2010-luvulla suistunut, sitä enemmän Erdogan ja AKP ovat turvautuneet halpaan populismiin kannatuksensa säilyttämiseksi. Kuten niin monesti aiemminkin historiassa, varmimmat tavat kääntää kansan huomio pois yhteiskunnallisesta kurjuudesta ja sorrosta ovat olleet nationalismi, uskonto ja sota. Presidentti Recep Tayyip Erdoganin ja hänen AKP-puolueensa diktatuurihallinnon politiikka onkin perustunut neljään kivijalkaan: nationalismiin, sotaan kurdeja vastaan, poliittiseen sunni-islamismiin ja ekspansiiviseen ulkopolitiikkaan ottomaani-imperiumin kadotetun loiston palauttamiseksi. Toisin kuin perinteinen turkkilainen nationalismi – ns. kemalismi, jota erityisesti oppositiopuolue CHP edustaa – AKP:n nationalismi on syvästi uskonnollista ja ekspansiivista eli laajentumishaluista.

Turkin tasavalta.

Ottomaani-imperiumin raunioille visioitu suur-Turkki ”Misak-i Millin” mukaan.

Erdogan on propagandapuheissaan usein viitannut jo kertaalleen historiaan hautautuneeseen dokumenttiin vuodelta 1920, niin kutsuttuun “Kansalliseen valaan/sopimukseen” (Misak-i Milli). Misak-i Milli on ottomaani-imperiumin viimeisen parlamentin muotoilema visio suur-Turkista, joka ei koskaan toteutunut. Sen mukaan Turkin kuuluisi ylettyä aina Irakin Kurdistanin Kirkukista ja Mosulista Pohjois-Syyrian kautta Armeniaan ja Kreikan Thessalonikiin asti. Kaikki Pohjois-Syyrian kurdialueet kuuluvat tämän kuvitteellisen suur-Turkin alueille.

Esimerkiksi silloin, kun syvällä Irakin valtion alueella olevaa Mosulia alettiin vapauttaa Isisin miehityksestä, Erdogan vaati, että Turkin on oltava mukana prosessissa ja osallistuttava myös Mosulin jälkeiseen hallintoon: “herrasmiehet voivat halutessaan lukea Misak-i Millin ymmärtääkseen mitä Mosul meille merkitsee.”

Erdoganin hallinto on käyttänyt naapurimaidensa yhteiskunnallista kaaosta hyväkseen laajentaakseen vaikutusvaltaansa Irakin ja Syyrian pohjoisosissa. Turkin valtion pääasiallinen strategia on ollut aseistaa ja kouluttaa sunni-jihadistisia sotajoukkoja, jotka horjuttavat naapurimaiden keskushallintoa ja voivat toimia Turkille uskollisina “paikallista väestöä edustavina” nukkehallituksina miehitetyillä alueilla. Erdoganin hallinto on ollut muun muassa Isisin, Al-Nusran, Al-Qaedaan kytkeytyvän Hayat Tahrir al-Shamin ja lukuisten pienempien sunni-islamististen militioiden tärkein valtiollinen tukija Syyriassa. Irakin puolella Turkki on aseistanut ja kouluttanut turkmeeneista rekrytoituja militioita. Lisäksi Kurdistanin aluehallintoa dominoiva KDP-puolue on taloudellisen riippuvaisuutensa takia lähes nukkehallituksen asemassa ja suostuu vuoroin omasta tahdostaan, vuoroin riippuvaisuutensa takia Turkin laajentumispyrkimysten käsikassaraksi. Viime vuosina Turkki on rakentanut pysyviä tukikohtia Irakin Kurdistaniin “PKK:n vastaisen taistelun” varjolla ja jatkaa miehityssotaansa KDP:n hyväksynnällä.

Tämän strategian avulla Turkki on miehittänyt suuren osan Pohjois-Syyriaa. Jarablusin-Azazin alueen se miehitti Eufratin kilpi -operaatiossa jo vuonna 2016 ja Afrinin se miehitti Oliivinoksa-operaatiossa vuonna 2018. Lisäksi Hayat Tahrir al-Shamin terrorisoima Idlibin kuvernoraatti on Turkin suojeluksessa Turkin ja Venäjän tekemän sopimuksen nojalla, ja Turkilla on siellä useita sotilastukikohtia.

Miten tämä liittyy “turvavyöhykkeeseen”?

Pohjois-Syyrian demokraattisen federaation alue on tähän mennessä ainoa alue Irakissa ja Syyriassa, joka kuuluu Misak-i Millin määrittelemään kuvitteelliseen suur-Turkkiin, mutta jossa Erdogan ei pysty edistämään laajentumispyrkimyksiään sotilaallisesti. Turkin hallituspuolueet AKP ja MHP ovat kesän ajan uhonneet jälleen kerran ”näyttää turkkilaisten voiman” ja ”sytyttää Eufratin itäpuoliset itsehallinnolliset alueet tuleen”, mutta Yhdysvallat ei ole antanut periksi painostuksen edessä. Eufratin itäpuolisen alueen ilmatila on käytännössä Yhdysvaltain valvoma ja Turkki tietää, ettei se pysty hyökkäämään Rojavaan pelkillä maavoimillaan. Esimerkiksi Afrinin sodan analyysi osoittaa, että massiiviset ilmavoimat ovat välttämätön edellytys sille, että Turkki pystyy sotimaan YPG:tä ja YPJ:tä vastaan. Tästä syystä Turkki pyrkii ajamaan laajentumispyrkimyksensä läpi diplomaattista tietä pitkin “turvavyöhykkeen” nimellä.

Turkin visio turvallisuudesta: jihadistit ryöstelevät ja tuhoavat kurdien omaisuutta Afrinissa.

Turkki on perustellut vaatimustaan rajaloukkauksilla, joista se on syyttänyt YPJ-YPG:tä, ja niiden muodostamalla “turvallisuusriskillä”. Tosiasia on kuitenkin se, että Turkki on ainoa rajaloukkauksia tekevä toimija Pohjois-Syyriassa: se on miehittänyt kolme enklaavia Syyrian luoteisosissa. Pienempiä rajaloukkauksia ovat esimerkiksi Turkin tarkka-ampujien täsmäiskut, joissa on rajaseudulla murhattu siviilejä, pääosin maitaan viljeleviä ihmisiä ja heidän lapsiaan. Lisäksi Turkin sotilaiden on nähty muun muassa sytyttävän tuleen peltoja samaan aikaan kun Isis käynnisti laajamittaisen tuhopolttokampanjan Pohjois-Syyriassa.

Turkki perusteli myös Afrinin miehitystä YPJ-YPG:n rajaloukkauksilla, joita se ei silloinkaan pystynyt näyttämään toteen. Esimerkiksi Britannian yleisradioyhtiö BBC tutki Turkin väittämät yli 700 Afrinista tehtyä rajaloukkausta, mutta arvioi että Turkkiin on tehty yhteensä ainoastaan 26 rajaloukkausta koko Syyriasta. YPG, YPJ ja SDF ovat toistuvasti sanoneet, ettei heillä ole aikomusta hyökätä rajan yli.

Afrin toimii esimerkkinä myös siihen, mikä on Turkin hallituksen visio “turvavyöhykkeestä”. Afrinin väestö, joka koostui lähes täysin kurdeista, ajettiin pakolaiseksi omilta mailtaan ja korvattiin sunni-jihadistien militioilla ja heidän perheenjäsenillään. Nyt alueella valtaa pitävät Turkin armeijan ja tiedustelupalvelun komennossa toimivat jihadistiset sotajoukot, jotka ovat syyllistyneet muun muassa ryöstelyyn, ihmiskauppaan, kidutukseen, raiskauksiin, teloituksiin, kidnappauksiin ja lunnaiden kiristykseen sekä moniin muihin ihmisoikeusrikoksiin.

Koulukuva miehitetyssä Afrinissa, Pohjois-Syyriassa.

Afrinissa – ja muilla Turkin miehittämillä alueilla – on jo pantu toimeen voimakas turkkilaistamisohjelma. Esimerkiksi katujen ja paikkojen nimiä on muutettu turkin kielisiksi, kouluissa opetetaan turkin kieltä, “turkkilaista kulttuuria” ja turkkilaisen nationalismin värittämää historiaa, autoihin on vaihdettu turkkilaiset rekisterikilvet, Turkin liira on nostettu Syyrian punnan rinnalle. Pienimpiä yksityiskohtia myöten miehitetyillä alueilla on käynnissä samanlainen turkkilaistamisprosessi, jolla kurdit ja armenialaiset yritettiin tuhota Turkin tasavallan alueilla 1900-luvulla. Nämä turkkilaisohjelmat ja “paikallishallinnon” intergroiminen Turkin valtiokoneistoon osoittavat, että AKP:n hallinnon tavoite on pysyvä miehitys ja miehitettyjen alueiden liittäminen Turkin valtioon.

Kun Turkin normaali strategia – aiemmin mainittu alueiden haltuunotto sunni-jihadistisilla sotajoukoilla – tuli tiensä päähän Yhdysvaltain suljettua sotillaalisen intervention mahdollisuuden, Turkki alkoi ajaa ajatusta “turvavyöhykkeestä”, joka ajaisi käytännössä saman asian. “Turvavyöhyke”, sellaisena kuin Turkin hallinto sitä vaatii, muuttaisi Rojavan itsehallinnolliset alueet jihadistien terrorisoimiksi ja Turkin miehittämiksi enklaaveiksi Afrinin, Idlibin ja Azazin-Jarablusin alueiden tapaan. Tuore raportti on identifioinut jo 40 entistä Isis-komentajaa, jotka toimivat nyt Turkin valtion palveluksessa miehitetyillä alueilla.

Mitä eri osapuoluet vaativat?

Karkeasti ottaen voimme sanoa, että Pohjois-Syyrian autonomisen hallinnon ja Yhdysvaltain näkemykset ovat verrattain lähellä toisiaan, mutta eroavat huomattavasti Turkin vaatimuksista.

Turkki

Turkin valtio on vaatinut 30 kilometriä syvää, koko rajan mittaista “turvavyöhykettä”, jota valvoisi Turkin armeija ja sen kouluttamat jihadistiset sotajoukot. Kolmekymmentä kilometriä on siinä mielessä strateginen syvyys, että sen alle jäisi kaikki Pohjois-Syyrian merkittävät kurdikaupungit sekä Mosulin ja Aleppon yhdistävä M4-moottoritie, joka on keskeinen logistinen kanava Erdoganin suur-Turkki-haaveiden kannalta.

Turkin ”turvallisuusvyöhyke” (kartassa sinisellä) peittäisi alleen kaikki Pohjois-Syyrian kurdikaupungit.

Pohjois-Syyrian 30 kilometrin turvavyöhyke palvelee kolmea Erdoganin hallinnon intressiä, joista kaksi on strategisia ja kolmas liittyy päivänpolttaviin sisäpoliittisiin ongelmiin. Kaksi aiempaa käsittelimme jo aiemmin: Turkin laajentuminen kohti Misak-i Millin kuvailemaa suur-Turkkia ja sota kurdien poliittista ja kulttuurista itsehallintoa vastaan.

Kolmas, taktinen intressi on syyrialaisten pakolaisten asuttaminen miehitetyille alueille, mikä alueen väestön muutoksen myötä palvelee tietysti myös strategista kurdiautonomian tuhoamishanketta. Turkki on ottanut vastaan noin 4 miljoonaa pakolaista Syyriasta maan sisällissodan aikana. Erdogan on hävyttömästi käyttänyt pakolaisia hyväkseen erityisesti kiristämällä Euroopan valtioita rajojen avaamisella, jotka suljettiin EU-maiden ja Turkin välisellä pakolaissopimuksella. Euroopassa 2010-luvulla voimistunut nationalismi on ainoastaan kasvattanut Erdoganin kiristyskortin painoarvoa, ja tätä kautta eurooppalaiset nationalistit ovat tarkoituksella tai tahattomasti tukeneet AKP:n islamistista (ulko)politiikkaa. Toisaalta pakolaisleireiltä on myös rekrytoitu sijaistaistelijoita Turkin miehityssotaan Pohjois-Syyriassa. Pakolaiskysymys on kuitenkin muodostunut Erdoganille sisäpoliittiseksi ongelmaksi, koska AKP-MHP-hallituksen rasistinen kannattajakunta on ottanut kurdien ja armenialaisten lisäksi nyt myös syyrialaiset pakolaiset tähtäimeensä. Esimerkiksi Istanbulissa on nähty yltyviä syyrialaisvastaisia pogromeja, ja pakkopalautukset ovat alkaneet jo Turkin suojeluksessa olevaan, jihadistisen Hayat Tahrir al-Shamin terrorisoimaan Idlibin provinssiin.

Turkin hallinto aikoo sijoittaa ainakin 700 000 syyrialaista pakolaista Pohjois-Syyrian kurdialueille, joiden nykyinen väestömäärä liikkuu muutamissa miljoonissa. Tätä massakarkotusta Turkista on alettu valmistella jo talvella, kun pakolaisleireillä olevien syyrialaisten pakolaisten henkilöllisyystietoja alettiin muunnella niin, että heidän kotipaikoikseen muutettiin Pohjois-Syyrian kurdikaupunkeja, jotka jäävät “turvavyöhykkeen” sisään. Väärennettyillä kotipaikkatiedoilla Erdoganin hallinto on pyrkinyt muodostamaan diskurssia “turvavyöyhykkeestä”, jonne alueen ”alkuperäiset asukkaat” voisivat palata kun se on puhdistettu “YPJ-YPG:n terrorista”.

Rojavan hallinto

Rojavan autonominen hallinto on alusta lähtien toistanut, että toisin kuin Turkin miehittämät alueet, itsehallinnolliset alueet ovat olleet Syyrian turvallisimpia alueita. Erityisen turvallisia ne ovat etnisille vähemmistöille (kurdeille, assyrialaisille ja armenialaisille) ja maailmankatsomuksellisille vähemmistöille (kristityille, juutalaisille, jesideille ja ateisteille), jotka ovat hengenvaarassa jihadistien miehittämillä alueilla. Lisäksi autonominen hallinto on vuosien ajan pyytänyt Isisin ja Bashar al-Assadin vainoa pakoon lähteneitä ihmisiä palaamaan kotimailleen ja rakentamaan elämäänsä ja yhteiskuntaa autonomisen hallinnon täydellä tuella. Rojava on vallankumouksen alusta lähtien toiminut maansisäisten pakolaisten sekä esimerkiksi Shengalin jesidipakolaisten turvasatamana. Esimerkiksi Afrinin kantoni, jossa asui ennen miehitystä noin 200 000 ihmistä, otti vastaan yli oman asukaslukunsa verran, 300 000 maansisäistä pakolaista. Mitään “turvavyöhykettä” ei ole tarpeen luoda, koska alueet ovat jo turvallisia.

Siitä huolimatta, Rojavan autonominen hallinto on suostunut “turvavyöhykkeen” luomiseen välttääkseen sodan Turkin kanssa. Autonominen hallinto esitti , että Syyrian ja Turkin rajalle voidaan luoda 5 kilometrin vyöhyke, joka on paikallisista rekrytoitujen voimien ja kansainvälisten joukkojen valvonnassa. YPG ja YPJ ovat luvanneet vetäytyä alueelta kokonaan ja viedä lisäksi raskaat aseensa ja tykkinsä niin syvälle sisämaahan, ettei niiden teoreettinen kantama yllä Turkin maaperälle. Ehto turvavyöhykkeen luomiselle on ollut Afrinin miehityksen purkaminen, jihadistien vetäminen pois, maan ja omaisuuden palauttaminen sen alkuperäisille asukkaille ja heidän itsehallinnolle sekä ryövätyn omaisuuden korvaaminen. Syyrian demokraattisten voimien komentaja Mazlum Abdi on jopa sanonut, että Turkki voidaan “hyvän tahdon eleenä” ottaa mukaan demilitarisoidun alueen valvontaan, jos se suostuu Afrinin miehityksen purkamiseen.

Yhdysvallat

Mitä Yhdysvaltain kannasta tiedetään, yksittäisten diplomaatti- ja sotilaslähteiden mukaan Yhdysvaltain näkemys on myötäillyt Rojavan autonomisen hallinnon ehdotusta. Tällä hetkellä ainoa konkreettinen, joskin epävirallinen, ehdotus Yhdysvaltojen suunnalta on ollut 5 kilometrin vyöhyke, jonka päälle luotaisiin 9 lisäkilometrin raskaista aseista riisuttu vyöhyke. Emme kuitenkaan tiedä, onko Yhdysvallat muuttanut kantaansa Ankarassa suljettujen ovien takana pidettyjen viime aikaisten neuvottelujen aikana.

Yhdysvaltain Ankaran suurlähetystön tiedote neuvotteluista.

Virallisessa julkilausumassaan Yhdysvaltain Ankaran suurlähetystö ilmoitti, että maat ovat sopineet yhteisen operaatiokeskuksen perustamisesta Turkkiin. Tiedotteessa myös hyväksytään ainakin osittain Erdoganin vaatimus syyrialaisten pakolaisten pakkopalautuksista. Joka tapauksessa, Yhdysvaltain lähestymistavasta on käynyt selväksi, että Yhdysvallat ajaa “turvavyöhykettä” puolustaakseen Rojavan autonomista hallintoa Turkin hyökkäyksiltä, eikä toisin päin. On arvioitu, että Yhdysvallat ei ole koskaan aiemmin puolustanut ei-valtiollista toimijaa yhtä sinnikkäästi NATO-liittolaistaan vastaan. Tämä osaltaan kertoo sekä Syyrian demokraattisen hallinnon strategisesta asemasta Lähi-idässä että luottamuksesta, jonka he ovat toimivalla siviilihallinnollaan ja sotilaallisella menestyksellään ansainneet.

Kansainvälisen Isisin vastaisen koalition poliittisen edustajan, James Jeffreyn raportoidaan sanoneen, että “Yhdysvallat ei tule pakottamaan mitään, mitä Pohjois-Syyrian autonominen hallinto ei hyväksy.” Lisäksi Yhdysvallat on tehnyt selväksi, että Turkin yksipuolinen interventio ei tule kysymykseen Pohjois-Syyriassa.

Tilanne on siis edelleen samasssa pisteessä kuin Erdoganin uhkausten alkaessa. Kaikki osapuolet ovat jo vastentahtoisesti hyväksyneet ajatuksen “turvavyöhykkeestä”. Ankaran neuvottelujen virallinen lopputulos, Yhdysvaltain suurlähetystön julkaisema luonnos, ei kuitenkaan vastaa mihinkään keskeisistä kysymyksistä, jotka erottavat Rojavan autonomisen hallinnon ja Yhdysvallat Turkista:

  • Kuinka syvä se tulisi olemaan? 5 + 9 km vai 30 km?
  • Kuinka leveä? Gire spista Serekaniyeen vai koko raja?
  • Ja mitkä joukot turvavyöhykettä valvoisi? Paikalliset joukot kansainvälisessä valvonnassa vai Turkin armeija ja sen jihadistiset sotajoukot?

Lisäksi neuvottelujen jälkeen on edelleen epäselvää, millä aikataululla mikäänlainen turvavyöhyke luotaisiin. Esimerkiksi “Manbijin tiekartasta” sovittiin jo vuonna 2016, mutta sen toimeenpano vei käytännössä kaksi vuotta, kun YPJ-YPG vetäytyi Manbijista kesällä 2018. Manbij on edelleen osa Pohjois-Syyrian demokraattista federaatiota ja sen itsepuolustuksesta vastaa Syyrian demokraattisten voimien alainen Manbijin sotilasneuvosto. Käytännössä Ankaran neuvottelujen ainoa lopputulos on se, että neuvottelut jatkuvat eikä uutta sotaa näillä näkymin näytä syttyvän, vaikkei sekään ole poissuljettu vaihtoehto.

Kansainväliset liikkeet

Kurdistanin vallankumouksen ympärille muodostunut solidaarisuusliike erityisesti, ja antikapitalistiset, antifasistiset, feministiset, ja ekologiset liikkeet laajemminkin, ovat tuominneet jyrkästi Turkin miehitysaikeet ja suunnitelmat ”turvavyöhykkeestä”. Paikallisen itsehallinnon sekä sukupuolten ja eri etnisten ryhmien välisen tasa-arvon tuhoaminen Turkin diktatuurihallinnon tieltä on herättänyt vastarintaa myös demokraattisissa ja ihmisoikeuksia puolustavissa liikkeissä ja ryhmissä.

Todellisuus on kuitenkin se, että Turkin diktatuurihallinto ja pysyvä miehitys Kaakkois-Turkin kurdialueilla ja Pohjois-Syyriassa ovat mahdollisia ainoastaan Euroopan valtioiden ja eurooppalaisten massiivisella – aktiivisella tai passiivisella – taloudellisella ja sotilaallisella tuella. Jokaisen Pohjois-Syyriassa taistelevan jihadistisen yksikön logistinen huoltoketju alkaa jo Euroopasta. Turkki haluaa pitää miehityssotansa tarkoin kontrolloiduilla alueilla, joita se pala palalta kasvattaa, mutta Rojavan vallankumouksen puolustajat voivat levittää kamppailun maailmanlaajuiseksi.

Yleinen analyysi näyttää olevan, että Erdoganin hallinto natisee jo liitoksistaan, ja Turkissa tulee tapahtumaan jonkinlainen hallinnon vaihdos tulevina aikoina. Parhaassa tapauksessa se viimein mahdollistaa yhteiskunnan perustasolta nousevan kansannousun myös Turkissa, jossa protestit kukistettiin verisesti (vuonna 2013 Taksim-aukiolla ja Gezi-puistossa, ja vuosina 2015-16 Kaakkois-Turkin miehitetyillä kurdialueilla). Konfederalistisen kurdiliikkeen lisäksi monet Turkin kommunistisen vasemmiston ryhmät ja liikkeet valmistautuvat jo uuteen yhteiskunnalliseen kapinaan Turkin rajojen sisäpuolella. Tämä toisi Lähi-idän ja arabimaiden vallankumoukselliset muutokset ensimmäistä kertaa NATO:n sisään, millä tulisi olemaan luonnollisesti merkittävät vaikutuksensa myös Euroopan kehitykseen.

Erdogan ”palautti turvallisuuden” miehitetyille kurdialueille Kaakkois-Turkissa. Nusaybin, 2016.

Tulevat kampanjat näyttävät muotoutuvan tämän Euroopan ja NATO-maa Turkin välisen linkin ympärille. Mahdolliselle kansainväliselle mobilisaatiolle näyttää olevan hahmottumassa jo kolme kärkeä: asekauppojen vastustaminen, taloudellinen boikotointi ja poliittinen kamppailu ”jalkautukaa kaduille, toimikaa, vallatkaa, häiritkää ja blokatkaa!” -kutsulla. Protesteja on jo suunnitteilla ainakin Saksassa ja Iso-Britanniassa Turkin armeijaa ylläpitävää aseteollisuutta vastaan. Myös Suomelle Turkki on keskeinen aseiden vientimaa, rahallisesti toiseksi merkittävin heti Puolan jälkeen. Suomesta toimitetaan Turkkiin erityisesti suojausterästä, jota käytetään miehityksen kannalta elintärkeiden panssaroitujen ajoneuvojen valmistukseen. Näitä autoja on käytetty Pohjois-Syyrian miehitykseen ja kapinoinnin veriseen tukahduttamiseen Turkin kurdialueilla vuosina 2015-16.

Mitä tämä tarkoittaa Rojavan tulevaisuudelle?

Ellei jotain mullistavaa tapahdu Rojavan naapurialueilla, erityisesti Turkin valtion alueella, käynnissä olevat neuvottelut näyttävät viittaavan siihen, että Turkin ja Syyrian raja-aluiden tulevaisuuden kehitykseen on vain kaksi vaihtoehtoa: “turvavyöhyke” tai sota Turkkia vastaan. Kumpaakaan näistä ei voida sulkea pois tässä vaiheessa, ja molemmissa skenaarioissa Pohjois-Syyrian demokraattinen federaatio tarvitsee kansainvälistä tukea.

Sodan syttyessä kansainvälisen mobilisaation tarve on ilmeinen. Kuten sanottu, eri osapuolten visiot “turvavyöhykkeestä” ovat edelleen valovuosien päässä toisistaan, ja on syytä varautua siihen, että neuvottelut kariutuvat vielä lähitulevaisuudessa. Elokuun 12. päivä raportoitiin, että Yhdysvallat on lähettänyt sotilasdelegaation uuteen operaatiokeskukseen Urfan kaupungin lähistölle Turkkiin. Turkin ulkoministeri Mehlut Çavuşoglu kuitenkin uhoaa, että “Turkki ei anna Yhdysvaltain hidastaa operaatiota Eufratin itäpuolella, kuten he tekivät Manbijissa.” Hän sanoi jälleen Turkin “puhdistavan” Eufratin itäpuoliset alueet joko Yhdysvaltain tuella tai ilman sitä.

Vaikka uutta sotaa ei syttyisikään, myös neuvottelujen jatkuessa Pohjois-Syyrian demokraattinen federaatio tarvitsee kansainvälistä tukea saadakseen vipuvartta neuvottelupöytiin ja säilyttääkseen autonomiansa suhteessa valtiollisiin toimijoihin. Rojava ei ole tähän mennessä pystynyt saamaan sellaista vallankumouksellista tukea, mitä olosuhteet edellyttävät, ja Pohjois-Syyrian vallankumouksen menestyminen riippuu yhä enemmän vallankumouksellisten liikkeiden kehityksestä sen naapurialueilla sekä Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Demokraattinen konfederalismi, tai mikä tahansa muukaan libertaariseen sosialismiin pohjautuva yhteiskuntarakenne, ei voi selvitä yhdessä maassa, jos koko ympäröivä globaali järjestelmä on edelleen valtiollinen ja kapitalistinen. Uhkakuvana ei ole ainoastaan Turkin miehityksen laajentuminen “turvavyöhykkeen” varjolla, vaan myös Rojavan autonomisen hallinnon intergroituminen valtiolliseen järjestelmään sekä sisäinen byrokratisoituminen ja valtiollistuminen. Isisin ja erityisesti Turkin valtion muodostama eksistentiaalinen uhka on kaikista eniten pitänyt Rojavaa riippuvaisena valtiollisista tomijoista.

Toteutumistavasta riippuen “turvavyöhykkeen” luominen voi ehkäistä sodan, mutta samalla käynnistää Rojavan vallankumouksen tulevaisuuden kannalta elintärkeän poliittisen kamppailun.

Lue lisää

Mainokset
%d bloggers like this: