Kansainvälisen solidaarisuuden uudet muodot

Duran Kalkanin, Kurdistanin yhteisöjen liito KCK:n toimeenpanevan komitean jäsenen, ajatuksia aiheesta demokraattinen autonomia vastaan kansallisvaltio, Kurdistan Reportin haastattelussa. Rojavan internationalistinen kommuuni käänsi haastattelun englanniksi, ja tämä suomennos on tehty englanninkielisen käännöksen pohjalta.

Miten demokraattinen autonomia tai demokraattinen konfederalismi voidaan käsittää? Onko se vain alueellinen järjestelmä, joka voi siten toimia vain kurdiväestölle?

Demokraattinen autonomia voidaan selittää antamalla historiallinen yleiskatsaus: aiempi ei-valtiollisen yhteiskunnan käsite tuli myöhemmin tunnetuksi kansalaisyhteiskuntana, ja se puolusti demokraattisia saavutuksia. Jotkin yhteiskunnan osat ovat voittaneet tiettyjä taloudellisia ja demokraattisia oikeuksia itseorganisoitumisen muodoilla. Jokin aika sitten ammattiliitot olivat erittäin vahvoja esimerkiksi Länsi-Euroopassa. Järjestelmissään ne onnistuivat takaamaan tietyn elintason jäsenilleen.

Demokraattinen autonomia tarkoittaa oikeastaan tämänkaltaisten rakenteiden vahvistamista ja laajentamista lukuisille muille kentille. Tämä merkitsee demokraattisten saavutusten muuttamista epävaltiolliseksi demokraattisen yhteiskunnan järjestelmäksi. Järjestelmä (Länsi-Euroopassa) pohjautui enemmän luokkataistelulle. Työläiset ammattiliittoineen ja puolueineen yrittävät saada ja lujittaa oikeuksiaan lakkojen ja palkkasopimusten avulla. Demokraattinen autonomia tarkoittaa sitä, että tämä laajentuu kaikille yhteiskunnan osa-alueille. Ei vain työläiset ja ammattiliitot, vaan myös nuoret, naiset ja kaikki yhteiskunnan osat voivat järjestäytyä samalla tavalla, suunnitella oman demokraattisen ja taloudellisen elämänsä ja toteuttaa tätä arkielämässään. Voimme tehdä tämän murskaamatta valtiota, mutta luovuttamatta kuitenkaan oikeuksiamme valtiolle. Täten se on uusi sopimus valtion kanssa, luodaan uusi yhteiskunnallinen sopimus. Demokraattisella autonomialla tai demokraattisella konfederalismilla on tällainen sopimus tavoitteenaan. Tässä mielessä demokraattinen autonomia ei ole vain kurdeille tarkoitettu järjestelmä. Kaikki yhteiskunnan sorretut ja hyväksikäytetyt osat voivat käyttää tätä järjestelmää alueidensa ehtojen alaisuudessa saavuttaakseen omia kulttuurisia, poliittisia ja taloudellisia oikeuksiaan. Tällä pohjalla voidaan ratkaista myös sukupuoli- ja työvoimaongelmia. Nuorison itsemääräämisoikeuskin voidaan mahdollistaa. Sama pätee ekologiseen kysymykseen. Lopulta, jos ihmiset yhteiskunnan eri osa-alueilta järjestäytyvät, ne voivat ratkaista omia kysymyksiään paremmin. Samaan aikaan ilmentyy paikallinen itseorganisoituminen ja itsehallinto.

Nyt hallitus on kuitenkin kansallisvaltion muodostuksen kautta synnytänyt äärimmäisen keskusjohtoisuuden sekä suuntauksen fasismiin. Se haluaa määrittää kaiken. Järjestäytymisen edistys demokraattisen autonomian mukaisesti voisi kuitenkin muodostaa pohjan, jonka avulla ihmiset pystyisivät hallitsemaan itseään. Tällä tavoin esimerkiksi kylä tai kaupunki voisi hallinnoida itseään. Kaava on “valtio vs. demokratia”, ja tavoitteena on pienentää valtiota ja laajentaa demokraattista yhteiskuntaa.

Tämä malli on alkujaan ratkaisu kurdikysymykseen. Kansalliset kysymykset voidaan ratkaista tällä tavoin. Jopa uskonnolliset kysymykset voidaan ratkaista tällä lailla. Tämä pitää erityisesti paikkansa eri uskonnollisten ja etnisten ryhmien asuessa yhdessä. Ehkä tärkeimmiten, taloudelliset kysymykset voidaan ratkaista tällä tavoin. Sortoa ja riistoa voidaan vastustaa. Jos sentralistinen ja riistoon perustuva talous korvattaisiin taloudella, joka on varustettu ruohonjuuritason ihmisten tarpeisiin, ratkaisut olemassaoleviin kysymyksiin voitaisiin luoda tähän malliin pohjautuen. Se on demokraattisen konfederalismin tavoite. Demokratian puutteesta kärsiville yhteiskunnan osille tämä järjestelmä on visio, joka on tässä tapauksessa on käynyt toteen, ja kuten sanoin, myös naisten vapautukselle.

Siispä, nähdäkseni tämä järjestelmä esittelee käsitteen, joka on ratkaisu kapitalistisille suurkaupungeille lännessä ja vähemmän kapitalisoiduille alueille idässä. Katsoessamme Eurooppaa näemme tämänkaltaisen järjestäytymisen alkuja. Puhuin jo työläisten ammattiliittoutumisesta. Joissain kylissä asukkaat ovat järjestäytyneet autonomisesti. Pariisiin kommuunin perinteessä on sellainen muoto. Demokraattinen autonomia on järjestelmä, joka suuntaa kapitalistisen nykyajan hegemonian tavoitteita vastaan ja vastoin sen yritystä pitää yhteiskuntaa otteessaan. Talous, terveys, koulutus, kulttuuri ja muut alueet järjestyvät tässä systeemissä itsekseen. Niin kapitalistista riistoa voidaan piirittää ja rajoittaa. Tämä sallii myös kapitalistisen riiston takana olevan valtiojärjestelmän rajoittamisen ja demokraattisen yhteiskunnan vahvistamisen. Pariisin kommuunia ja sosialistisdemokraattisia vallankumouksia täytyy pitää perintönämme. Tältä pohjalta järjestäytyminen täytyy ulottaa yhteiskunnan jokaiseen kolkkaan, jotta yhteiskunnan demokraattinen autonomia tulee luotua. Se on mahdollista. Tällainen kamppailu kykenee osallistamaan suuria osia yhteiskunnasta. Se on taistelu, joka pyrkii eristämään hallitsevan voiman – ja kykenee tekemään niin.

Tällä käsitteellä on erilainen lähestymistapa kuin Lokakuun vallankumouksella, joka kumosi vallitsevan hallituksen ja rakensi sen tilalle uuden, joka pystyi muka ratkaisemaan kaikki yhteiskunnan ongelmat. Miksi?

Ensinnäkin, tämä lähestymistapa ei edes toiminut. Valtion korvaaminen uudella ei ole ratkaisu. Valtio itsessään on riiston väline. Sillä ei voi tuoda demokratiaa, se ei luo vapautta ja tasa-arvoa. Lopulta se muuttuu sorroksi ja riistoksi. Valtio pysyy valtiona, riippumatta siitä kenen käsissä se on. Lopulta se johtaa meidät takaisin lähtöpisteeseen. Siitä syystä tämä paradigma ei ole ratkaisu. Toiseksi, tällaista ideaa ei muutenkaan ole mahdollista toteuttaa nykyisissä olosuhteissa – siinäkään tapauksessa, että niin haluttaisiin tehdä. On yksinkertaisesti epärealistista uskoa, että vallitseva valtiojärjestelmä voitaisiin kukistaa niin, että demokratia ja sosialismi voisivat muodostua. Kuvitellaanpa kuitenkin, että vallankumous onnistuisi – siinäkään tapauksessa tämä lähestymistapa ei johtaisi kestävään ratkaisuun. Reaalisosialismi on osoittanut tämän.

Tämä tarkoittaa, että demokraattisen konfederalismin tai demokraattisen autonomian luominen vallitsevissa olosuhteissa kaikille, naisille, nuorille, työläisille, on demokraattisen ja sosialistisen vallankumouksen toteutumista. Ei uuden valtion, vaan uuden demokraattisen yhteiskunnan luomiseksi; ei nykyisen valtion murskaamiseksi, vaan tarjotakseen sitä vastaan järjestäytyneen demokraattisen yhteiskunnan, joka patoaa valtion – se on tavoite. Näin ihmiset luovat sen, mitä me kutsumme “valtio vastaan demokratia” -kaavaksi. Niinpä, demokraattisessa konfederalismissa toimivalta, joka on aiemmin ollut vain valtion yhteydessä, temmataan erilleen ja annetaan yhteiskunnalle. Yhteiskunta käyttää omaa toimivaltaansa sen demokraattisessa järjestäytymisessä. Näin me ymmärrämme demokraattisen konfederalismin. Ja se voidaan toteuttaa missä tahansa tällä tavoin. Niinpä tämä ei ole tietylle maantieteelliselle alueelle rajoittuva konsepti. Me näemme sen tapana ratkaista kaikki yhteiskunnalliset kysymykset. Tämä ei siis ole malli, jonka on tarkoitus ratkaista vain etniset ja uskonnolliset ongelmat. Kaikki vapauden ja demokratian kysymykset voidaan ratkaista tässä järjestelmässä. Jos jokainen yhteiskunnallinen ryhmä järjestäytyy puolustaakseen omia intressejään, se voi löytää ratkaisuja kapitalistisessa järjestelmässä koettuihin ongelmiin.

Se on järjestelmä, joka voi tarjota ratkaisuja kansallisiin, uskonnollisiin ja etnisiin kysymyksiin etenkin idässä. Se voidaan kuitenkin panna toimeen jopa keskellä kapitalismia, koska keskusjohtoisuuden ongelma esiintyy sielläkin. Sielläkin suuremmat osat yhteiskuntaa eristetään aina järjestelmästä tai niitä riistetään brutaalisti tai ne lakkautetaan. Sielläkin järjestelmä kasvavassa määrin uhkaa ihmisten mieliä, sydämiä ja koko elämiä. Järjestelmä yrittää ohjata näitä ihmisiä halujensa mukaan. Siispä, näiden yhteiskunnan osien ja modernin kapitalistisen yhteiskunnan välillä on vakava ristiriita. Kun yhteiskunnassa kohdataan sortoa ja riistoa tai kyse on vapaudesta ja tasa-arvosta, ratkaisut näihin ongelmiin voidaan löytää demokraattisen autonomian kautta. Kun demokraattisen autonomian ja demokraattisen konfederalismin ideat ja ajatukset leviävät, uskomme että jopa kapitalistisen moderniteetin ytimessä uudenlaiset strategiat ja järjestäytymisen muodot ongelmista ylipääsemiseksi löytyvät.

Duran Kalkan, Kurdistanin yhteisöjen liito KCK:n toimeenpanevan komitean jäsen.

Onko tämä järjestelmä myös nykyaikainen vastaus proletariaatin internationalismiin?

Ensinnäkin haluan sanoa, että demokraattisen konfederalismin malli edustaa ratkaisua yhteiskunnallisiin ongelmiin, joita kapitalistinen moderniteetti on luonut imperialistisen globaalin finanssipääoman aikakaudella. Näitä ongelmia on niin maissa, joita kapitalismi kutsuu kehittyneiksi, kuin niissäkin, joita globaali kapitalismi riistää. Näitä ongelmia on selvästi kaikkialla. Ne vaihtelevat työttömyydestä etnisiin ja kulttuurisiin ongelmiin. Jopa suurempi ongelma on, että ihmisten mielet ovat köyhiä. He eivät ymmärrä enää omaa todellisuuttaan. He eivät osaa järjestää omaa tietoisuuttaan. On militarismin ongelma. On valtion ongelmia. On puhetta kolmannesta maailmasta. Minä hetkenä hyvänsä uusi sota saattaa syttyä. On siis kysymys sodasta ja rauhasta. On kysymyksiä, jotka vaikuttavat koko ihmiskuntaan. Joissakin paikoissa on akuutimpia ongelmia, ja muualla on vielä muita ongelmia. Mutta nämä ongelmat ovat kaikki ihmiskunnan ongelmia. Ja niiden aiheuttaja on 5000 vuotta kestänyt valtiojärjestelmä. Tällä hetkellä ne ovat nousseet ennennäkemättömiin mittasuhteisiin; ne vaikuttavat lähes ylitsepääsemättömiltä. Ja kapitalistinen moderniteetti, 500-vuotias kapitalismi, on syypää tälle.

Demokraattisen konfederalismin järjestelmä on näihin ongelmiin ratkaisuja tarjoavan polun ilmentymä. Tämä pätee yhteiskunnan kaikkiin osiin. Riippumatta siitä, millä alueella nämä ongelmat ilmenevät, ne voidaan tyydyttää yhteiskunnan demokraattisella järjestäytymisellä. Vaikka eri paikoissa vallitsee eri ongelmia, voimme jatkaessamme korjata ne demokraattisen moderniteetin mallilla.

Nykyisissä olosuhteissa hallitsevat voimat, porvaristo, kapitalistisen moderniteetin edustajat, ovat luoneet järjestelmän, joka määrää lopun yhteiskunnan toimimaan heidän ideoidensa mukaisesti, eli hallitsijoiden ideoiden mukaisesti. He ikään kuin langettavat järjestelmänsä yhteiskuntaan. Kontrastina, demokraattisen autonomian malli sanoo: “Ei, sinun ei tarvitse olla kuin heidän. Sinä olet osa yhteiskuntaa. Sinulla on oma kulttuurisi, oma ymmärryksesi moraalista ja oma elämäntapasi. Voit ratkaista ongelmasi itse. Siispä sinun täytyy kehittää ja toteuttaa oma moderniteettisi, oma järjestäytymisesi ja oma ymmärryksesi elämästä.” Puheenjohtaja Abdullah Öcalan on kutsunut tätä demokraattiseksi moderniteetiksi, ja hänen puolustuskirjoituksissaan hän vetosi yhteiskunnallisiin ryhmiin riippumatta siitä, missä päin maailmaa ne sijaitsevat: Järjestä oma demokraattinen moderniteettisi. Sinun ei tarvitse elää kapitalismia. Voit myös elää demokratiaa. Siksi voit perustaa vapaan järjestelmän, joka perustuu moniarvoisuudelle, oikeudelle ja solidaarisuudelle. Voitte kaikki itsenäisesti järjestäytyä ja rakentaa elämänne yhteen olematta valtio. Ja niin voitte päästä ylitse kapitalismin luomista sorron ja riiston ongelmista.

Jos ihmiset ovat valmiita ottamaan tämän ratkaisun mallin itselleen, se voidaan toteuttaa missä tahansa maailmassa. Vallankumouksen reaalisosialistisen ymmärryksen mukaan vallankumous tapahtuu ensiksi Euroopassa. Sitten sanottiin, ei, ei Euroopassa, vaan Aasiassa. Tai ei, ensin siirtomaissa ja vähemmän kehittyneissä maissa. Ymmärrys demokraattisesta moderniteetista pääsee tällaisen näkemyksen yli. Demokraattinen moderniteetti tarkoittaa järjestäytymistä, demokraattisen sosialismin täyttämistä elämällä. Puheenjohtajamme on muotoillut tämän teoriaksi ja sanonut, että demokraattinen moderniteetti edustaa demokraattisen sosialismin järjestelmää. Joka puolella maailmaa on kiireellisiä ongelmia. Samaan aikaan joka puolella maailmaa voidaan elää vallankumouksellista vastarintaa ja luoda vallankumouksellista demokraattista järjestäytymistä. Näin yhteiskunnallisista ongelmista voidaan päästä yli. Tämä pitää paikkansa Amerikasta Eurooppaan ja Aasiasta Afrikkaan. Kaikkien täytyy kuitenkin käydä tähän kiinni omien ongelmiensa mukaisesti.

Tässä tapauksessa internationalismi saa toki uuden merkityksen. Aikaisemmin edellä käyvä voima, joka olisi onnistunut perustamaan valtion, ottaisi haltuunsa internationalismin johtavan roolin. Ja sitten tämä voima levittäisi internationalismin kaikkialle. Ajan mittaan se menetti merkityksensä internationalismina ja muuttui hegemonian muodoksi. Esimerkiksi Neuvostoliittoa kritisoivat monet sosialistit jo ennen sen hajoamista. He sanoivat, ettei tämä ollut internationalismia, vaan uudenlainen sosialismin nimellä kulkeva hegemonian muoto.

Näin ymmärrettynä, internationalismi ei ole voinut kehittyä. Demokraattisen moderniteetin ymmärryksellä tie internationalismiin on kuitenkin avautunut uudelleen. Missä ikinä demokraattisen autonomian malli kehittyy, missä demokraattisen yhteiskunnan järjestelmät nousevat vastustamaan valtiota, kaikkien näiden järjestelmien välillä missä tahansa päin maailmaa voidaan luoda solidaarisia suhteita. Niin kansainvälinen solidaarisuus kehittyy. Vapaata, moniarvoista ja oikeudenmukaista elämää varten kaikkien sorrettujen, työläisten, oikeastaan kaikkien työllään elävien yhteiskunnan piirien täytyy samaistua toisiinsa tavalla, joka luo vastavuoroista solidaarisuutta. Tämä johtaisi tietenkin uudenlaiseen kansainvälisen solidaarisuuden muotoon. Tämä ei ole solidaarisuutta, joka pyrkii tekemään toisia riippuvaiseksi itsestään tai laajentamaan omaa hegemoniaansa, vaan aitoa kansainvälistä solidaarisuutta. Järjestelmä itsessään on demokraattinen ja perustuu keskinäiseen solidaarisuuteen. Tämän takia ei ole väliä, missä päin maailmaa satumme olemaan, tämä solidaarisuus perustuu vapauden ja oikeudenmukaisuuden arvoihin. Kukaan ei saa tilaisuutta tuoda toisia vaikutusvaltaansa kontrolloidakseen tai mukauttaakseen heitä.

Tässä mielessä, kysymys on oikea. Sosialismin vanha paradigma, joka oli sidottu ajatukseen valtiosta, tai pikemminkin sosialismin yritys, ei onnistunut rakentamaan internationalismia. Sen sijaan se on synnyttänyt uusia hegemonioita.

Kontrastina demokraattinen moderniteetti, demokraattinen konfederalismi, estää uusien hegemonioiden synnyn. Tässä järjestelmässä nousevat vain oikeudenmukaisuuteen ja vapauteen perustuvat ihmissuhteet, liitot ja solidaarisuussuhteet.

Ja tämä on internationalismin uusi muoto.

Katso myös:

%d bloggers like this: