Plan C:n Kurdistan-klusterin näkökulma Koillis-Syyrian tämänhetkisestä kamppailusta Turkin lokakuussa alkaneen miehityksen seurauksena. Olemme aiemmin kommentoineet, miksi naisten vallankumousta tulee tukea ja puolustaa, ja toiset ovat voimakkaasti argumentoineet saman asian puolesta viime aikoina. Näin ollen, tällä eksistentiaalisen kriisin hetkellä, kohdistamme viestimme niille, jotka ovat valmiita tai halukkaita käytännön solidaarisuuteen, mutta ovat hämmentyneitä tai ärsyyntyneet liikkeen joidenkin toimijoiden tekemistä sopimuksista sekä paikallisten että globaalien valtojen imperialistisista peleistä. Julkaisemme tämän näkökulman ennen marraskuun toisena päivänä vietettävää maailman vastarintapäivää, jolloin me yhdessä tovereidemme kanssa ympäri maailmaa kapinoimme Rojavan puolesta.
Johdanto
Lokakuun yhdeksäntenä päivänä Turkin valtion Koillis-Syyriaan kohdistuneen miehityksen alkamisen jälkeen on ilmaantunut tuttu kaava: kommentoijat läpi poliittisen spektrin puhuvat ikään kuin tapahtumien taustalla olisivat vain kansallisvaltiot ja erityisesti globaalit imperialistiset voimat. Jotkut liberaalissa mediassa ottavat vielä kapeamman näkökulman — edes kokonainen valtio ei ole oleellinen, vain sen johtaja on. Valtiosta ainoina merkittävinä toimijoina ovat puhuneet jopa radikaalit, jotka keskittyvät käytännön kamppailuun sekä ihmisiin, jotka rakentavat naisten ja nuorten johtamaa vallankumousta Koillis-Syyriassa (mukaan lukien sen Rojavana, Länsi-Kurdistanina tunnetuilla pohjoisimmilla alueilla).
Kansallisvaltiot toki oleellisesti määrittelevät kamppailuja ja viime viikot ovat osoittaneet valtioeliiteille kapitalistisen maailmanjärjestelmän kautta keskittynyttä huomattavaa valtaa. Mutta toisenlaisen maailman mahdollisuuteen uskovina ja sen puolesta kamppailevina meidän tulee varoa maailmankuvaa, joka antaa ymmärtää valtioiden tekevän historiaa keskenään. Tämä ei ole mitään vähempää kuin Valtion oma mielenlaatu, joka näkee vain itsensä merkityksellisenä ja sekä yrittää että teeskentelee sisällyttävänsä itseensä koko yhteiskunnan.
Esimerkiksi viime viikkoina Turkin valtio on kieltäytynyt käyttämästä sanaa ”aselepo”. Ei kuitenkaan siksi, että he ovat jatkaneet hyökkäyksiä näistä sopimuksista huolimatta – kuten he ovat tehneet – vaan siksi, että ”aselepo” viittaa sotaa käyvien valtioiden väliseen sopimukseen. Näin ollen turkkilaisten viranomaisten maailmankuvassa sopimusten nimeäminen ”aselevoiksi” antaa heidän ei-valtiollisille vallankumouksellisille vastustajilleen liian korkean statuksen ja sen sijaan he puhuvat aselevon sijaan ”tauosta operaatiossa”. Tällaiset valtiolliset kehystykset pyyhkivät pois käytännön kamppailua käyvien ihmisten toimijuuden: erityisesti Turkin valtio, ja valtioiden välinen järjestelmä yleisesti, aloittavat ja lopettavat hyökkäyksiä kuten tahtovat, välittämättä paikallisista ihmisistä.
Valtiollinen mielenlaatu on odotettavaa liberaalilta medialta ja näyttäytyy terveenä järkenä geopolitiikan tapauksessa, mutta sovellettuna Koillis-Syyrian naisten vallankumoukseen sen reaktionistiset oletukset tulevat näkyväksi. Kun vallankumoukselliset voimat ylipäätään mainitaan, niitä käsitellään yhtenä kokonaisuutena, liberaalissa mediassa ”kurdeina”, muualla joskus pelkistettynä YPG/YPJ:ksi ja Syyrian demokraattisiksi voimiksi, toisinaan PYD:ksi ja Syyrian demokraattiseksi neuvostoksi. Yhden organisaation julkilausumia käsitellään satojen tuhansien aktiivista kamppailua käyvien ihmisten lopullisina sanoina.
Näin ollen SDF:n muistio yhteisymmärryksestä Assadin hallinnon kanssa, puhtaan sotilaallinen järjestely keskittyen puolustamaan Syyriaa Turkin valtion hyökkäystä vastaan, esitettiin pian välittömänä loppuna demokraattiselle autonomiselle järjestelmälle, kuoloniskuna naisten vallankumoukselle. Samalla kun miljoonien ihmisten jokapäiväiset elämät muodostavat demokraattisen autonomian, kamppailun on arvioitu loppuvan yhteen osittain vielä toteutumattomaan sotilaallista järjestelyä käsittelevään muistioon, joka ennakoi joitain tulevia neuvotteluja, mutta jossa SDF ja autonominen hallinto ovat asettaneet perustavanlaatuisia ylittämättömiä rajoja.
Tottakai YPG/YPJ ja SDF sekä PYD ja SDC ovat ratkaisevia vallankumoukselle — mutta ne eivät ole itse vallankumous, kuten ne olisivat ensimmäisenä itse huomauttamassa. Niitä kohdellaan itse vallankumouksena johtuen samaisesta valtiollisesta maailmankuvasta: vallankumouksen pääasiallisina sotilaallisina ja poliittis-diplomaattisina organisaatioina ne vaikuttavat olevan lähimpänä valtiollisuutta ja siksi ne oletetaan ehdottomiksi. Mutta juuri siksi, että SDF:n ja SDC:n täytyy osallistua valtioiden väliseen järjestelmään, niiden lausunnot ja sopimukset tulee nähdä selkeästi diplomatiana, rauhan puolesta taktikointina, neuvotteluiden federalisointina ja demokratisointina, mitkä ovat aina olleet ainoa tie sodan lopettamiseen — ja vallankumouksen jatkamiseen sotilaallisen konfliktin jälkeen. Liikkeen muut osat voivat vapautettuina tästä diplomaattisesta roolista tehdä strategisia ja anteeksipyytelemättömiä vallankumouksellisia lausuntoja.
Sillä vallankumouksia, oikeita vallankumouksia, ei voi pelkistää yksittäisiin organisaatioihin — edes niin organisoituja ja selkeästi artikuloituja vallankumouksia kuin naisten vallankumous Koillis-Syyriassa. Todellinen vallankumous on joukko ristiriitaisuuksia, joiden läpi tulee taistella, ja tämänhetkinen ristiriitainen toisiaan vastustavien voimien sotku Pohjois-Syyriassa näyttää kamppailun jatkuvan ristiriitaisen ja siten vallankumouksellisen luonteen. Jos liike olisi jo kuuliainen jollekin imperialistiselle blokille, emme olisi tässä eksistentiaalisessa kriisissä. Se, että tulevaisuus vaikuttaa niin epävarmalta ja tilanne niin muuttuvalta, on itsessään merkki siitä, ettei imperiumi ole vielä ottanut vallankumousta haltuunsa.
Joka tapauksessa, meidän tulee olla täysin selkeitä: tämä on eksistentiaalisen vaaran hetki ja vallankumouksen tulevaisuus tulee paljolti ratkeamaan tulevina viikkoina. Mahdollisuus taantumuksen lopulliselle voitolle verenvuodatuksen ja kansanmurhan keskellä on selvästi ymmärrettävä — mutta toisaalta meidän tulee ymmärtää, ettei kaikkea ole menetetty. Nämä ristiriitaiset totuudet mielessä pitäen me Plan C:n Kurdistan-klusterissa tarjoamme näkökulmamme kamppailuun. Nyt ei ole aika antaa imperiumin hämätä, nyt on aika pitää kiinni toimijuuden tunteestamme. Globaalin pohjoisen radikaaleina ja vallankumouksellisina meillä on perustavanlaatuinen rooli vallankumouksen tulevaisuuden varmistamisessa rakentamalla yhteistä kamppailua. Tämän roolin toteuttaminen vaatii vahvaa painotusta Koillis-Syyrian ihmisten omaan vastarintaan ja meidän omiin kykyihimme: me kapinoimme Rojavan puolesta, vastarinta kuuluu vain sen kansalle ja meille.
Vastarinta tulee ensin, me olemme Historian pimeä aine
Tällä hetkellä, kun geopolitiikka vaikuttaa niin paljon näkyvämmältä kuin ihmisten päivittäinen kamppailu ruohonjuuritasolla, meidän tulee oppia näkemään kuinka valtiot eivät pelkästään sopeudu vastarinnan edessä: vastarinta tulee ensin. Tämä ei ole retoriikkaa, vastarinta tulee esiin ihmisten eläessä elämäänsä haluamallaan tavalla, omien tarpeidensa ja toiveidensa mukaisesti sen sijaan, että he muuttaisivat tapansa hallinnan ja hyväksikäytön ohjaamaan suuntaan. Vaikka valtio vaikuttaisi toimivan ensin, kuten Turkin valtio teki lokakuun yhdeksäntenä, tämän ”ensimmäisen siirron” täytyy kuitenkin vastata ihmisten tapaan organisoitua käytännössä, ei toisin päin. Ihmisten elämät, vallankumouksellisen vastarinnan jokapäiväiset asiat, tulevat ennen minkään valtion toimia.
Tämä yleinen totuus on erityisen tärkeä, kun mietimme toimijuuttamme ja toimintamme vaikutuksia tässä eksistentiaalisessa kriisissä. Houkutuksena on turvautua liberaaliin terveeseen järkeen ja anoa kansallisvaltioita ”pelastamaan kurdit”, ikään kuin heillä olisi kaikki kortit käsissään. Heillä ei ole niitä. Mikään valtio ei pidä kortteja käsissään Koillis-Syyriassa, millään valtiolla ei ole sitä, mitä sen eliitit ja kapitalistit haluaisivat, eikä millään valtiolla ole kykyä (ja vielä vähemmän kiinnostusta) ”pelastaa kurdeja”. Toisaalta, mikä on ehkä tärkeämpääkin, millään valtiolla ei myöskään ole kykyä (halusta huolimatta) ohjailla vallankumouksellisia voimia omien mieltymystensä mukaan.
Amerikan imperiumin vetäytyminen niin nopeasti viiden vuoden taktisen liittouman jälkeen osoittaa, ettei se saattanut vallankumousta omien intressiensä tai pääoman tahdon alaisuuteen. Muuten se ei olisi lähtenyt eikä lähteminen olisi ollut niin helppoa. Vastaavasti Turkin valtio on voinut saada haltuunsa aluetta Tel Abyadin ja Serekaniyen väliltä, ja on todellakin saattanut naisten vallankumouksen eksistentiaaliseen vaaraan, mutta se on kaukana Erdoganin Turkin mediassa ja YK:ssa lupaamasta miehityksestä ja etnisestä puhdistuksesta. Syyrian hallinto puolestaan, tai enemmänkin sen ontto kuori niissä instituutioissa, joita Venäjän ja Iranin valtiot eivät ole kolonisoineet, on kaukana haluamansa saavuttamisesta. Se on joutunut hyväksymään periaatteessa SDF:n ei-neuvoteltavissa-olevan olemassaolon ja autonomisen hallinnon sekä tarjoamaan joukkoja (vaikkakin rajoitetuissa määrin) puolustaakseen niitä ilman mitään ennalta tehtyjä muutoksia niiden rakenteeseen. Jopa Venäjä, Assadin hallinnon kuoren varaan laskien, ei voi ottaa haltuunsa naisten vallankumousta haluamallaan tavalla.
Mutta mikseivät mitkään alueelliset tai globaalit vallat ole saaneet mitä haluavat? Valtioidenvälinen järjestelmä kertoo meille sen johtuvan imperiumin sisäisestä kilpailusta, Venäjä vastaan Yhdysvallat ja niin edelleen, ja varmasti tämä onkin yksi tekijä. Mutta tämä itsestään selvä vastaus paljastaa jälleen Valtion maailmankuvan: ”ei mitään ilman minua”. Se vaatii meitä olemaan huomioimatta ne miljoonat ihmiset, naiset, nuoret ja työläiset, organisoituneina kommuuneissaan ja paikallisissa sotilaallisissa neuvostoissaan ympäri pohjoista ja itäistä Syyriaa, jotka muodostavat paljon syvällisemmän kokonaisuuden yhteiskunnallisia ja sotilaallisia voimia kuin järjestelmä toivoisi määräävänsä. Meidän on muistettava vallankumoukselliset, jotka kieltäytyivät antamasta tietä NATO:n toiseksi suurimman armeijan palkkasotureille ja mekaaniselle voimalle kaksitoista päivää, pakottaen humanitäärisen avun pääsyn kaupunkiin ja neuvotellun vetäytymisen. Lyhyesti sanottuna meidän on muistettava, että meidän toimijuutemme tulee ennen Valtion toimijuutta: me olemme Historian pimeä aine kirjoittamalla ihmiskunnan tarinaa lukemattomin vallankumouksen nimettömin teoin, määräten miten valtioiden tulee vastata.
Ja nämä teot eivät rajoitu Koillis-Syyriaan, vaan ne löytyvät kaikista niistä, jotka nousevat Britanniassa ja ympäri maailmaa. ”Aselevot”, riippumatta siitä kuinka virheellisiä ja rajoittuneita ne ovat, eivät olisi tapahtuneet ilman vallankumouksellisten ponnistuksia paikan päällä, Koillis-Syyrian järjestäytyneen yhteiskunnan vahvuutta ja satojentuhansien nousemista syvän, käytännön solidaarisuuden osoituksiin ympäri maailmaa. Tämä solidaarisuuden osoitus on dramaattisessa ristiriidassa muiden aikojen syviin kriiseihin, kuten Afrinin miehitykseen viime vuonna tai Kaakkois-Turkkiin / Pohjois-Kurdistaniin kohdistuneeseen veriseen hyökkäykseen 2015-16. Lontoossa lokakuun 13. päivänä Britannian kurdiyhteisöt ystävineen järjestivät toiseksi suurimman solidaarisuusmielenosoituksen historiassaan, jääden 22 000 osallistujalla vain vuoden 1998 Abdullah Öcalanin laitonta kidnappausta vastustanutta mielenosoitusta pienemmäksi. Sitä ennen että sen jälkeen on järjestetty marsseja ja kokoontumisia ympäri Iso-Britanniaa, levinneenä laajemmalle kuin koskaan aiemmin, Birminghamissa, Brightonissa, Bristolissa, Cardiffissa, Dundeessa, Edinburghissa, Glasgow’ssa, Liverpoolissa, Leedsissä, Manchesterissä, Plymouthissa, Portsmouthissa, Readingissä ja muualla.
Niin vaikea kuin sitä on muistaa – odottaessamme huolestuneena uutisia, nähdessämme hajanaista uutisointia ilmeisen kivuliaista kompromisseista ja epäillessämme toimiemme merkitystä – tämä valtava mobilisaatio on myös Historian pimeää ainetta. Jos tätä on vaikeaa kuvitella, ajattele vain Erdoganin viime aikaista uhkausta: ”Lähes 700 mielenosoitusta on järjestetty heidän maissaan meidän operaatiotamme vastaan. Tulette ymmärtämään virheenne, kun pommit alkavat räjähdellä kaduillanne.” Toisaalta SDF:n komentaja Mazlum Abdi toivotti tervetulleeksi Kurdistanin ja Euroopan yhteisen kamppailun sanoen, että tämän vastarinnan avulla voimme voittaa.
Tällä hetkellä, kun imperialistinen internationalismi kokoontuu yhteen murskaamaan naisten vallankumouksen ja kurdien vapausliikkeen — kuten kaksikymmentä vuotta sitten, kun imperialistinen salaliitto kidnappasi Ocalanin, mikä myöskin alkoi lokakuun yhdeksäntenä — olemme näyttäneet ja meidän tulee jatkaa sen näyttämistä, miltä merkityksellinen, käytännöllinen vallankumouksellinen internationalismi näyttää nykyaikaisessa maailmanjärjestelmässä: liike imperiumin kokonaisuutta vastaan, etsimättä pelastajia valtioidenvälisestä järjestelmästä, nousten naisten vallankumouksen puolesta. Ei pelastaen ”heitä siellä”, vaan käsittäen meidät heinä ja heidät meinä, ja rakentaen yhteistä kamppailua kapitalististen kansallisvaltioiden, joissa me kaikki elämme, sisällä, niitä vastaan ja niiden tuolla puolen.
Juuri tämä potentiaali on kaatanut imperiumin Koillis-Syyriassa, ja meidän ryhtymisemme kiivaaseen yhteiskunnalliseen ja sotilaalliseen puolustukseen on se, mikä on pakottanut valtioiden välisen järjestelmän ”aselepoihin”. Olemme estäneet imperiumia ratkaisemasta vallankumouksen ristiriitaisuuksia oman mielensä mukaisesti, ja nyt meidän täytyy pitää kiinni toimijuuden tunteestamme ja jatkaa kapinointia.
Kamppailu on pitkä, mutta mekin olemme vuoria
Pitäen kiinni toimijuuden tunteestamme on aika muistaa sen kamppailun pituutta ja syvyyttä, johon liitymme kapinoidessamme Rojavan puolesta. Se ei alkanut tässä kuussa, se ei alkanut Kobanessa, eikä se alkanut edes Arabikevään vuosina 2011-12. Tämä kamppailu alkoi yli neljä vuosikymmentä sitten ja tässä ajassa — vaikka fasistit ja imperialistit hyökkäisivät samalla väkivallalla kuin viime viikolla, ja enemmälläkin — se on vain vahvistunut.
Monet, elleivät kaikki, nyt Rojavan puolesta kapinoimiseen valmiit eivät ole koskaan tunteneet kamppailua muuten kuin sen viimeisimmässä dramaattisen kasvun vaiheessa. Ainutlaatuisessa antifasistisessa kamppailussa Daeshia / ”Islamilaista valtiota” vastaan voitto seurasi voittoa, toki kipeiden menetysten saattelemana ja ilman takeita, mutta Kobanen sankarillisen puolustuksen jälkeen pääasiallinen suunta on ollut ylöspäin. Suurin, kuvaava poikkeus oli hyökkäys Afriniin viime vuonna, kun imperiumi hyväksyi pohjoisen Syyrian kehittyneimpään demokraattiseen autonomiseen kantoniin kohdistuneen Turkin valtion hyökkäyksen, valtauksen ja etnisen puhdistuksen. Tämä oli varoitus hylätä vallankumouksellinen kamppailu, muodollisesti erillinen laajemmasta kurdien vapausliikkeestä, ja antautua imperiumin ja pääoman valtaan lopettaen naisten vallankumouksen. Samoista syistä Syyrian demokraattista neuvostoa ei ole missään vaiheessa otettu mukaan rauhan ja Syyrian perustuslain uudistuksen neuvotteluihin, ei Genevessä Yhdysvaltojen alaisuudessa, eikä Astanassa Venäjän alaisuudessa.
Mitkä ovatkaan näennäiset vastakkainasettelut, lopulta valtioiden välinen järjestelmä tulee yhdistymään imperiumina murskatakseen erityisesti naisten vallankumouksen ja yleisesti kurdien vapausliikkeen niin kauan kuin ne edustavat mitä tekevät: mahdollisuutta vapautuneiden sukupuolten, ekologisen tasapainon ja osuustoiminnallisen talouden muodostamaan demokraattiseen moderniteettiin, mahdollisuutta rakentaa vapaa elämä kaikille kaikkialla. Mutta joka kerta, kun imperiumi on yrittänyt tätä viimeisen neljän vuosikymmenen aikana, kamppailu on syventynyt ja levinnyt laajemmalle — meidän haasteemme on saada sama aikaan tässä hetkessä.
Silti meidän on oltava selkeitä: nyt on epäilyksettä vaarallisin aika naisten vallankumoukselle, ainakin ensimmäistä kertaa Kobanen jälkeen, ja tulevat viikot tulevat määrittelemään paljon. Tämän vuoksi on entistä tärkeämpää olla antamatta imperialististen pelien hämmentää ja erottaa, sekä muistaa oma toimijuutemme. Ennen kaikkea on tärkeää pitää huomio siinä, mikä vallankumous todella on: se ei ole SDF tai SDC, se ei ole rakennukset, joissa kommuunit tapaavat, se ei ole Serekaniyeta puolustavien vallankumouksellisten Kalashnikovit. Naisten vallankumouksen muodostavat kaikkien Pohjois-Syyrian yhteisöjen miljoonien ihmisten, naisten, nuorten ja työläisten syvät ja kauniit sosiaaliset suhteet ja kokemukset. Nämä ovat ne ihmiset, jotka ovat tuottaneet ja eläneet läpi viimeisten kahdeksan vuoden dramaattisen muutoksen, ja se voi jatkaa elämistään yli heidän edelleen jatkuvan kamppailunsa, riippumatta geopolitiikasta. Sloganin ”vastarinta on elämää” ruumiillistuminen heissä on vallankumouksen perimmäinen vakuutus — tämä todella on naisten vallankumous.
Pitämällä mielessä kamppailun pituuden ja syvyyden ja ymmärtämällä vallankumouksen todellinen ja eletty muoto, tulee mahdolliseksi nähdä ne monet muodot, jotka kamppailu voi saada, on jo saanut ja tulee saamaan. Jotkut sopimukset voivat viitata kipeisiin kompromisseihin, eivätkä kaikki kompromissit ole hyväksyttäviä, meidän ei tulisi teeskennellä jokaisen käänteen olevan positiivinen. Meidän tulisi kuitenkin muistaa, että demokraattisessa autonomiassa ja konfederalismissa vallankumouksellisena strategiana ei ollut koskaan kyse valtiojärjestelmästä, eikä eristäytyneestä autonomisesta alueesta yhdessä Syyrian osassa. Kyse on federalisaatiosta ja demokratisaatiosta koko Syyriassa ja kaikissa Kurdistania miehittävissä kansallisvaltioissa, jotta kaikki alueen ihmiset voivat puolustaa itseään ja rakentaa vapaata elämää, jossa kaikki voivat kehittyä niin moninaisuudessa kuin yhtenäisyydessäkin. Ihmisten aseellisen puolustuksen tulee olla vain yksi vaihe, ylitettävä välttämättömyys, niin, että yhteiskunnallinen ja demokraattinen kamppailu kommuunien rakentamiseksi voi syventyä ja levitä. Tähän pisteeseen pääsemisen tulee olla painopisteenämme, ja tämä yhteisöllinen kamppailu voi saada monia nyt kuvittelemattomissa olevia muotoja, jotka eivät ole aseellista kamppailua voimattomampia, miljoonien itseorganisoituvien naisten, nuorten ja työläisten rakentaessa radikaalia demokratiaa yksittäisten kansallisvaltioiden ja imperiumin kokonaisuuden sisällä, niitä vastaan ja niiden tuolla puolen — niin kauan kuin naisten vallankumouksen muodostamat ihmiset selviävät.
Meidän tulee siis keskittyä, kuten jo teemmekin, ja heidän tulee keskittyä, kuten he jo tekevätkin, organisoitumaan itse ja organisoimaan muita kamppailemaan toisenlaisen maailman puolesta. Järjestelmä, jota vastaan he taistelevat siellä ja me taistelemme täällä, on yksi ja sama, me emme ole hyväntekeväisyyttä harjoittavia pelastajia, he eivät ole taivaan enkeleitä, jotka rakentavat uuden maailman meille. Me olemme ystäviä ja tovereita samassa kamppailussa, kapitalistista moderniteettia vastaan ja saman vapaan elämän puolesta. Tämän tunnustaminen on alkupiste yhteisen merkityksellinen kamppailun rakentamiselle, ja #RiseUp4Rojava:n keskittyminen Turkin valtion fasismia tukeviin globaalin pohjoisen valtioihin ja keinottelijoihin tarjoaa seuraavan askeleen tunnustaen asemamme ja olennaisen roolimme.
Jos tehtävä vaikuttaa liian suurelta, meidän on silloin muistettava imperiumi ja pääoman sisäänrakennettu epävarmuus: ne voivat tehdä voimakkaita valintoja, jotka vaikuttavat miljoonien ihmisten elämään, mutta niiden valta lepää kyvyssä ohjata jokapäiväisiä elämiämme edukseen, ja, niin piilevä tai omistautuneen järjestäytymisen tarpeessa kuin se onkin, meidän kykymme vastustaa tulee ensin. Lopulta vastarinnalla on aina viimeinen sana, naisten vallankumouksen alulle saattamasta 2010-2013 kamppailujen syklistä nyt yleistyneisiin kapinoihin Algeriassa, Kataloniassa, Chilessä, Ecuadorissa, Egyptissä, Ranskassa, Haitilla, Hong Kongissa, Indonesiassa, Irakissa, Libanonissa, Sudanissa, Länsi-Papualla ja yhä uusissa paikoissa. Kapitalistista maailmanjärjestelmää ravistellaan perusteellisesti yleisen vastavoiman raivolla, ja hyökkäys Koillis-Syyriaan on hyökkäys meidän kaikkien kollektiivista toivoa, kaikkea ihmiskuntaa vastaan, kohdistuessaan pääoman ja imperiumin toisella puolen olevan maailman mahdollisuutta julistavaan majakkaan.
Ja jos on yksi asia, josta voimme olla varmoja, se on ranskalaisen imperialistin ennen yhtäkään kurdia lausuman vanhan kliseen, jonka mukaan ”kurdeilla ei ole muita ystäviä kuin vuoret”, osoittautuminen perustavanlaatuisesti vääräksi. Tai ehkä sen sijaan, jos kurdien ainoat ystävät ovat vuoret, niin mekin olemme vuoria. Zagrosin huiput ympäröivät maailmaa, ylänköjen, laaksojen ja laidunmaiden vaurautta, jossa naisten vallankumous ja kurdien vapausliike voivat kulkea. Lisäksi, kuten Kurdistanin vuoret ja niillä kulkevat vallankumoukselliset, meillä ei ole mitään merkitystä ilman toisiamme, ja samalla määritämme miten, jopa voimakkaimpien valtioiden tulee sopeutua ja vastata.
Joten nyt ei ole aika antaa imperiumin hämätä, nyt on aika kapinoida Rojavan puolesta. Yhdessä tulemme voittamaan, yhdessä tulemme rakentamaan vapaan elämän kaikkialle, eteenpäin voittoon tai voittoon.
Plan C Kurdistan Cluster
Kirjoitus on julkaistu englanniksi Plan C -ryhmän sivuilla 31. lokakuuta 2019 nimellä Don’t Be Distracted by Empire: We Rise Up for Rojava, Resistance Belongs to its People and Us.
Lisää aiheesta:
Toimitus 