Tämä on puhtaaksi kirjoitettu versio A nuestros amigos -kirjan esittelystä [suom. huom. teos on käännetty kokonaan suomeksi nimellä Ystävillemme], joka pidettiin 22. lokakuuta 2015 CIDECI-UniTierrassa (San Cristóbal de las Casas, Chiapas). Tapahtuman järjestivät ranskalaiset, katalonialaiset ja meksikolaiset toverit, jotka olivat auttaneet espanjankielisessä käännöksessä ja julkaisseet kirjan vuotta aiemmin. Esitelmän kiinnostavuus piilee sen ytimekkyydessä ja paikallistetuissa huomioissa siitä, miten Näkymättömän komitean käsittelemät strategiat saattaisivat resonoida Meksikossa meneillään olevien vallankumouksellisten prosessien kanssa.
***
Koetan tiivistää muutamia asioista Ystävillemme-kirjasta, tarkoituksenani esitellä joitain sen sisällöistä tätä esitelmää seuraavaa keskustelua varten. On syytä huomioida, että läsnä on myös kymmeniä tovereita Meksikosta ja kymmenen Ranskasta, joten ei tarvitse yllättyä, jos joku yleisöstä osallistuu keskusteluun sen alkaessa. Tarkoituksenamme täällä on loppujen lopuksi kohdata toinen toisemme.
Kirja vastasi kyysmykseen: mitä johtopäätöksiä voimme tehdä viime vuosien kapinoista? Miksi ne eivät ole johtaneet vallankumoukseen? Mitä ovat ne vallankumouksellisen perinteen näkymättömät esteet, joihin nämä liikkeet ovat törmänneet? Jos kieltäydymme tyytymästä ideologisiin latteuksiin, silloin on myönnettävä, että tällaiset epäonnistumiset pakottavat meidät ajattelemaan uudelleen käsityksemme vallankumouksesta.
Kirja koostuu seitsemästä luvusta, joista jokainen keskittyy käsitteellisiin solmuihin, jotka muodostavat sekä ansoja että nykyhetken vallankumouksellisten prosessien mahdollisuutta estävää sekaannusta. Nämä solmut on kohdattava, ja selventämällä purettava ne. Näiden seitsemän luvun aiheet ovat ”kriisi”, demokratia ja hallinta, vallan sijainti tänä päivänä, kybernetiikka, sota, yhteiskunta ja, lopulta, kommuuni. Ystävillemme valaisee vallankumouksellisissa prosesseissa viime vuosina kohdattujen esteiden vaikeutta ja koettaa luonnostella näiden esteiden tuolle puolen vieviä polkuja.
Monissa tapauksissa nämä teemat muistuttavat niitä teitä, joita pitkin zapatistit ovat kulkeneet yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Olisi näin ollen absurdia meiltä yrittää vakuuttaa heitä siitä, mitä pitää tai voisi tehdä, varsinkin ottaen huomioon että zapatistit ovat toimineet näin jo pitkän aikaa. Emme myöskään aio esittää apologiaa kapinalle ihmisten edessä, jotka ovat oikeasti tehneet kapinan aseet käsissään. Sen sijaan pyrimme jakamaan, sen kielen ja niiden havaintojen kautta joita Ystävillemme-kirjassa käsitellään, kohtaamamme vaikeudet ja painottamaan niitä, jotka vaikuttavat herättävän vastakaikua meksikolaisessa tilanteessa.
1. Aloitetaan kysymyksellä infrastruktuurin vastaisesta kamppailusta. Kuten viime vuosien kansannousut ovat osoittaneet, institutionaalisen vallan sijaintipaikat toimivat eräänlaisena magneettina vallankumouksellisille liikkeille. Heti kapinan alkaessa ihmiset näissä liikkeissä kokoontuvat spontaanisti parlamenttien eteen, he leiriytyvät siellä, tai yrittävät hyökätä tai polttaa hallituksen päämajan, kuten kävi esimerkiksi Bosniassa. Useimmilla kerroilla käy kuitenkin niin, että paikalla pääsyn ja ovien auki repimisen jälkeen nämä paikat paljastuvat vallasta tyhjiksi, kuten kävi esimerkiksi Ukrainassa. He toisin sanoen saavat selville, ettei niissä ole absoluuttisesti lainkaan valtaa.
Pointti on, että instituutio ei ole nykyaikainen vallan muoto: valta ei enää sijaitse instituutioissa, hallinta ei enää ole hallinnossa. Valta sijaitsee, tendenssimäisesti, itse maailman järjestyksessä – järjestyksessä, joka on logistinen, materiaalinen ja teknologinen. On hyvin vaikeaa kapinoida sellaista valtaa vastaan, joka ei anna määräyksiä, vaan perustaa itse asioiden järjestyksen. On huomionarvoista, että Euroopassa niin sanotut ”yhteiskunnalliset kamppailut” ovat merkittävästi heikentyneet viime vuosina. Saksan, Ranskan ja Italian tapauksessa infastruktuurin vastaiset kamppailut ovat niitä, jotka väkevöittävät ja polarisoivat vallankumouksellista aloitteellisuutta. Tämä kaikuu myös tämän hetkisessä zapatistojen aloitteessa tuoda yhteen 29 megaprojekteja vastustavaa kamppailua Meksikossa.
Nämä ovat kamppailun kaksi puolta: toisaalta itsensä irrottaminen materiaalisesta riippuvuudesta tähän teknologiseen järjestykseen, kamppailu autonomian saavuttamiseksi; ja toisaalta, näiden infrastruktuurihankkeiden rakentamisen estämistä koskeva kamppailu. Kohtaamamme ongelma on siinä, että näillä kamppailuilla on usein ainoastaan puolustava luonne: yleisesti ottaen, ne eivät kykene horjuttamaan vihollista, ja ne itse asiassa jättävät sen ylivallan koskemattomaksi. Ajatus siitä, että näissä kamppailuissa rakennettava esimerkki voisi levitä koko yhteiskuntaan käy hyvin harvoin toteen.
2. Toinen ongelma koskee sitä, mitä tarkoitamme puhuessamme ”paikallisesta”. Meistä täällä tänään olevista vanhempien politisoituminen tapahtui globalisaation vastaisen liikkeen aikaan, jolloin puhuttiin paljon zapatisteista. Niinä vuosina elimme vallatuissa taloissa ja joka kolmas tai kuudes kuukausi meillä oli mellakoita jossain kaupungissa Euroopassa. Jossain vaiheessa aloimme ymmärtää, että sillä, mitä teimme vastahuippukokouksissa, ja elämillämme kotona ei ole juurikaan yhteyttä. Samoihin aikoihin, globalisaation vastaiseen liikkeeseen liittyvien kamppailujen lopussa, paikalla oli usein enemmän mielenosoittajia seuraavia toimittajia kuin itse mielenosoittajia.
Tunsimme voimakasta tarvetta irtautua globaalin houkutuksesta. Useat liikkeisiin niihin aikoihin osallistuneista ihmisistä muuttivat eri paikkoihin, perustivat kommuuneita, jotka levisivät erilaisilla voimakkuuksilla naapurustoissa ja kaupungeissa. Mitä tulee meihin itseemme, Ranskassa, Italiassa ja Espanjassa olemme järjestäytyneitä erityisesti paikallisesti. Tämä tuo esiin kysymyksen kommuunista, jonka paluu ei ole jotain, mikä koskisi vain kourallista ihmisiä. Kysymys kommuunista on historiallinen tosiasia, joka nousee pinnalle kaikkialla. Se palasi Istanbulin Taksim-aukiolla, kun kansannousu antoi itselleen nimen ”Taksimin kommuuni”. Se palasi yhtälailla Yhdysvaltojen Occupy-liikkeen aikana, kun Oaklandissa vallattu tori sai nimekseen ”Oaklandin kommuuni”. Se palasi Kurdistaniin, jossa ensimmäinen ele sotilashyökkäyksen edessä oli vastata julistamalla 140 kommuunia.
Nämä ovat voimakkaita paikallisia todellisuuksia; vihollisemme, pääoman, voima piilee kuitenkin sen maailmanlaajuisessa liikkuvuudessa. Niinpä tänä päivänä kohtaamamme kysymys – mielestäni se on kysymys, joka esitettiin myös Kuudennessa julistuksessa Lacandónin viidakosta – on tämä: koska vastassamme on maailmanlaajuisesti järjestäytynyt vihollinen, miten rakennamme globaalin voiman sellaisista voimista, jotka ovat paikallistettuja, paikallisia. Ja tässä puhun voimasta, joka ei ole organisaatio, vaan enemmän maailmojen moninaisuudesta, jotka joka tapauksessa kykenisivät kehittämään yhteisiä strategioita. Toisaalta on ikiaikainen kysymys siitä, miten estää tai vastustaa spontaania kommuuneille tyypillistä tapaa sulkeutua itseensä?
3. Kolmas kysymys koskee sotaa. Huono ajattelutapa on saanut meidät yhdistämään sodan militarisaatioon. Samaan aikaan armeijat ovat viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana jalostaneet ei-sotilaallista sodan käsitettä, siviili-käsitettä. Yksi näkyvimmistä esimerkeistä tästä, zapatisti-yhteisöjen kontekstissa, on ”Vivienda Digna”. Punaisella viivalla merkityt valkoiset talot, joiden tarkoitus on välittää viesti, ”Me olemme täällä”. Hetkellä, jolloin armeijat kehittävät ei-sotilaallista ajatusta sodasta, liikkeissä kehittyi pasifismi, jonka määritteli sodan hylkääminen (sota ymmärrettynä sotilaallisena sotana). Aikana, jolloin sota on kaikkialla, on enemmän pasifisteja kuin koskaan aiemmin. Se, mitä itse asiassa tapahtui. oli se, että juuri kapinantorjunnan teoriasta – tästä sodan muodosta on kyse – tuli hallinnan ohjelma: mediapropaganda, näkökulmien hallinta, paikallisen terrorin harjoittaminen, kaaoksen lietsominen arviointikyvyn ja toiminnan jähmettämiseksi – kaikesta tästä on tullut nykypäivänä yleinen käytäntö. Siksi esimerkiksi nykyajan mainoskampanjoissa viitataan toistuvasti Algerian sotaan.
Ottaen huomion meitä vastaan käydyn sodan, kysymys kuuluu, miten voimme välttää asettamasta itseämme symmetriseen suhteeseen vihollisen kanssa? Kapinantorjunnan asiantuntijat pyrkivät voittamaan puolelleen väestön tunteet ja ajatukset – jotain millä voi olla dramaattisia seurauksia, kuten kävi David Petraeusille, joka halusi voittaa puolelleen vielä yhden sydämen. Miten voimme välttää itsemme asettamisen samaan asemaan, joka on usein militanttien ja aktivistien asema? Miten voimme olla väestö? Tämä on ongelma, johon zapatistat tarjoavat ihailtavan esimerkin. Kyse on siis siitä, miten voimme tulkita strategisesti asioiden kulkua, ymmärtää haitallisia operaatioita ja tehdä hallinnallisten vastaoperaatioiden tunnistamisesta etujoukon havaitseman tosiasian sijasta yleistä tietoa? Tämä tuo meidät takaisin kysymyksen siitä, miten muotoilla horisontaalisen elämän rinnalle strateginen vertikaalisuus? EZLN ja zapatista-yhteisö ovat selvästi yksi ilmaus tällaisesta muotoilusta.
4. Neljäs aihe koskee destituution ajatusta. Vähintään Ranskan vallankumouksesta lähtien, kysymystä vallankumouksesta on asetettu konstituoidun ja konstituoivan vallan [suom. huom. Giorgio Agambenin suomennettu luento käsittelee näitä eri käsityksiä vallan luonteesta] välisen dialektiikan termein: vallankumousta ajatellaan hetkenä, jolloin konstituoiva valta ylittää konstituoidun vallan. Mitään konstituoivaa valtaa ei todellisuudessa ole tietenkään olemassa, vaikka Toni Negri miten paljon väittäisi toisin. Konstituoiva valta on fiktio, jonka konstituoidut vallat projisoivat menneisyyteen heti kun he ovat onnistuneet vakauttamaan tilanteen. Se mitä on tapahtunut Egyptissä viime vuosina on täydellinen esimerkki tämän ymmärtämisen kannalta. Lähes välittömästi ihmisiä ollaan valmiita teurastamaan Kansan nimissä.
Nykyajan kapinat ovat kiistämättä perustavanlaatuisesti destitutiivisia. ”Mene pois”, jota huudettiin Ben Alin hallinnolle Tunisiassa, vastaa Argentiinassa huudettuun kansannousun iskulauseeseen “¡Que se vayan todos; Y que no quede ni uno!“. Ainoa vaatimus, nykyajan kapinallisten liikkeiden ainutlaatuinen voima, on sen vaatimisessa, että korruptoitunut, hävytön, rikollinen valta edessämme painuu tiehensä. Tietääkseni samankaltainen energia virtaa Ayotzinapan normalistojen 43 perheestä. Nykyajan kapinoita kuvaa se tosiasia, että niillä ei ole ohjelmaa, eikä johtajaa, ja ei myöskään halua ottaa valtaa – kuten esimerkiksi tapahtui bolshevikkien aikaan.
Meksikossa on ilmiselvästi useita paikallisia esimerkkejä destituutiosta, paljon enemmän kuin missään muualla. Voimme ajatella mitä tapahtuu Cheránissa tai
Tehuantepecinkannasissa (San Dionisio del Mar ja Álvaro Obregón kunnat). Ja, selvästikin zapatistien alueilla.
Destituution logiikka ei sellaisenaan koostu sitä, että heittäydytään vallan koneistoa kohti tarkoituksena ottaa se haltuun, vaan paljon laajemmin, itsensä konstituoimisesta siitä irrallaan, luomalla elämänmuotoja, ja välittämällä sen. Vallan haltuunoton logiikan korvaa voiman lisäämisen logiikka. Nyt kohtaamamme kysymys kuuluu, miten varmistamme sen, ettei destituutio ole kapinan hetki, jonka uuden vallan konstituoiva paluu lakaisee heti tieltään pois. Voi esimerkiksi ajatella mitä tapahtui Argentiinassa vuoden 2001 jälkeen; tai mitä tapahtui Espanjassa aukioiden liikkeessä ja 15M-liikkeessä, joissa tietyt henkilöt lähtivät ehdolle vaaleihin liikkeen suojeluksissa olevina edustajina; tai mitä tapahtui Kreikassa Syrizan kanssa.
Miten voimme varmistaa destituution säilyvän ikuisena prosessina ja sen, että konkreettisia päätöksiä ei koskaan tehdä instituutiossa? Voimme vastata näihin ongelmiin, kuten tulemme näkemään, ainoastaan kulkemalla eteenpäin – polkua pitkin, jota emme piirrä nyt.
On välttämätöntä käydä kansainvälinen keskustelu vallankumouksen kysymyksestä. Tästä syystä, kuten olemme tulleet tänne tänä iltana ja haluamme kiittää teitä kutsusta, me aiomme järjestää maailman vallankumouksellisen foorumin ensi keväänä Euroopassa, jonne teidät on kutsuttu.
Tämä esitelmä on julkaistu litteroituna alunperin espanjaksi, josta tehdyn englanninnoksen pohjalta suomennos on käännetty.
Katso myös:
Toimitus 