Rojava – muistiinpanoja toveruudesta, fatalismista ja vallankumouksesta

Tämä on kertomus toveruudesta, fatalismista ja vallankumouksen ristiriidoista. Hannes Dove on saksalainen anarkisti, joka on viettänyt useita vuosia Rojavassa. Hän matkusti Rojavaan vuonna 2015 liittyäkseen Kansan puolustusyksikköjen (YPG) riveihin. Myöhemmin hän toimi myös erilaisissa siviilitehtävissä työskennellen itsehallinnollisten alueiden talous- ja koulutuskomiteoissa. Dove avaa tässä kirjoituksissa mietteitään Rojavan vallankumouksen keskeisistä ongelmista, ristiriidoista ja näkökulmista. Hänen tarinansa kuvaa tämän vallankumouksellisen prosessin merkitystä vallankumouksellisille eri puolilla maailmaa. Kirjoitus on julkaistu alun perin heinäkuussa 2019 Hevale-sivustolla.

I.

Konfederalististen liikkeen kamppailun luonnetta koskevat epäselvyydet kumpuavat pääosin niistä narratiiveista, joilla tästä liikkeestä nykyään puhutaan, sekä näiden narratiivien alkuperästä ja taustamotiiveista. Esimerkiksi tässä ketjussa on listattu vahvimpia narratiiveja, jotka määrittävät mielikuvia ja näkemyksiä Syyrian sisällissodasta. Niinpä en edes yritä esittää tässä mitään absoluuttista totuutta asioista, vaan pyrin tuomaan esiin vähemmälle huomiolle jääneitä näkökulmia ja esittämään joitakin puutteita nykykeskustelussa, jotta kamppailusta voidaan muodostaa kokonaisempi kuva.

Jotta teksti pysyisi luettavan pituisena, aloitan suoraan autonomisen kurdienemmistöisen alueen synnystä Turkin ja Syyrian rajan tuntumassa vuonna 2012. Tuohon aikaan vallankumoukselliset eivät olleet lähelläkään massaliikkeen mittakaavaa. Heidän keskeisin organisaationsa PYD oli pieni liike verrattuna muihin alueen kurdipuolueisiin. Naisliike kamppaili naisvihaa vastaan, jota esiintyi erityisesti joissakin Assadin hallintoa vastustaneissa ryhmissä. YPG:tä pidettiin joukkona harhaisia nuoria, joilla ei ollut sen enempää kokemusta kuin aseitakaan, lukuun ottamatta joitakin maalaisten lahjoittamia antiikkisia kiväärejä.

Nämä ryhmät saavuttivat kuitenkin nopeasti kasvavaa kannatusta, sillä ne kykenivät organisoimaan ihmisiä paikallisesti, luomaan siviilihallinnon rakenteita ja järjestämään itsepuolustusvoimat. Suosiota olivat omiaan lisäämään myös itseluottamus, ajattelun selkeys ja empatia, jota liikkeen jäsenet osoittivat kaikille ympärillään – myös niille, jotka suhtautuivat vallankumouksellisiin vihamielisesti.

Lopulta yhteiskunnan käänsi vallankumouksellisten puolelle YPG:n ja YPJ:n kyky puolustaa maata ja sen kansoja lukuisia vihollisia ja miehittäjiä vastaan kuitenkaan provosoimatta laajoja ilmapommituksia ja tuhoa, joita koettiin lähes kaikkialla muualla Syyriassa. Jopa nationalistiset kurdit, jotka ovat yleensä lojaaleja Barzanille, sekä kristityt ja arabit, joita oli johdettu uskomaan että “kurdien valta” johtaisi heidän etnisen identiteettinsä, uskontonsa ja tapojensa tukahduttamiseen, alkoivat massoittain kannattaa konfederalistisia voimia.

Niinpä autonomisten alueiden yhteiskunnallinen konsensus ei viime kädessä koskaan perustunut vapauteen, ekologiaan, naisten vapautukseen sekä valtion ja kapitalismin syrjäyttämiseen, vaan yhteiseen tarpeeseen puolustautua ISISin ja Jabhat al-Nusran kaltaisia vihollisia vastaan. Myös Syyrian keskushallinnon tiedettiin rankaisevan julmasti kaikkia yhteisöjä, jotka uskalsivat uhmata sen valtaa. YPG saavutti kansan suuren osan luottamuksen, koska se oli ainoa voima, joka kykeni puolustamaan yhteiskuntaa, ja koska lukuisat ihmiset taistelivat sen riveissä jossain vaiheessa, kun heidän omat kylänsä tai kaupunkinsa joutuivat hyökkäyksen kohteiksi.

Vuonna 2013 YPG ja YPJ onnistuivat vapauttamaan Serekaniyen ja Til Temirin kaupungit sen jälkeen, kun raskaasti aseistautuneet ja monin tavoin edistyneemmät Jabhat al-Nusran joukot olivat miehittäneet ne. Myös Til Koçer ja Rabia vapautettiin saman vuoden syksyllä. Tuohon aikaan YPG:llä ei ollut juuri mitään aseita kalashnikovien lisäksi, jotka nekin oli saatu kaatuneilta vihollisilta. Koulutuksen järjestäminen ei aina ollut mahdollista ja verrattain monet oppivat ampumaan kiväärillä siinä vaiheessa kun vihollinen jo ampui heitä kohti.

Kertomukset tuosta aikakaudesta ovat tietysti usein jokseenkin romantisoituja, mutta kiistämättä vallankumouksen henki oli elinvoimaisimmillaan, kun YPG ei vielä saanut mitään tukea kansainvälisiltä voimilta. Kyläläiset perustivat kommuuneja, jotka ottivat haltuun aiemmin valtio-omisteisen infrastruktuurin, komiteat alkoivat rakentaa uusia koulutus- ja terveydenhuoltojärjestelmiä, ja luotiin täysin vapaaehtoiseen ja palkattomaan työhön perustuva kehittynyt siviilihallinto. Kaikista koettelemuksista huolimatta monet muistavat edelleen nuo vuodet ja miettivät, mihin vallankumouksellinen henki on haihtunut.

Nyt välittömät viholliset on lyöty, vapautetut alueet ovat kasvaneet pienestä kaistaleesta Turkin rajalla lähes kolmannekseen koko Syyrian pinta-alasta, ja itsepuolustuvoimista on kehittynyt Ranskan ja Yhdysvaltain tukema ja niiden osittain kouluttama todellinen armeija raskaine aseineen. Suurin osa väestöstä elää turvallista, taloudellisesti vakaata elämää, joka on parempaa kuin missään muualla Syyriassa tai monilla alueilla naapurimaissa. Toivo uuden, todella oikeudenmukaisen ja vapaan yhteiskunnan rakentamisesta on kuitenkin alkanut väistyä eräänlaisen fatalistisen pragmatismin tieltä.

Naisten maatalousosuuskunnan työläisiä Kobanessa.

II.

Samaan aikaan kun olosuhteet paranivat, Rojava alkoi käydä riippuvaiseksi liittolaisista, jotka – kuten kaikki tiesivät – saattaisivat silmänräpäyksessä kadota tai kääntyä suoraan vallankumousta vastaan. Totaalisen tuhon pysyessä välittömänä uhkana tehtiin poliittisia päätöksiä pragmaattisin perustein ja lyhyellä tähtäimellä. Ikään kuin se kapinallinen voima, joka vuonna 2015 puski armotta vallankumousta eteenpäin kaikkialla, olisi muuntunut joksikin synkäksi ja pahaenteiseksi, joka ei enää toiminut meidän vaan suurten valtioiden hyväksi, eikä vienyt enää kohti vallankumousta vaan kurimusta.

Merkittävin virhe oli tukeutuminen korkeampiin voimiin, jotka alkuun saivat meidät yli-itsevarmoiksi mutta jotka luovat nyt fatalismia ja tappiomielialaa. Kyseessä on nykyaikainen muoto siitä messiaanisesta ajatuksesta, että vallankumous tulee jostain ulkoapäin ja meidän täytyy ainoastaan hypätä sen kyytiin jonkin jumalallisen voiman ohjeistaessa, mitä on milloinkin tehtävä. Uskossa sinänsä ei ole mitään vikaa. Mutta uskommeko ulkoisiin voimiin, fyysisiin tai metafyysisiin, jotka ovat täysin kontrollimme ulkopuolella, vai tovereihimme – niin eläviin kuin kaatuneisiin – ja yhteisiin arvoihimme?

Meille vallankumouksellisille, jotka opiskelemme Rojavan vallankumousta ja sen ympärillä tapahtuvaa poliittista prosessia, yksi keskeisimmistä tekijöistä on ollut liikkeen militanttien moraalinen ja ideologinen johdonmukaisuus. Sen juuret ovat Kurdistanin työväenpuolueessa PKK:ssa. Puolueen sisällä tai sen nimissä tehtyjä rikoksia mitenkään vähättelemättä tai rationalisoimatta voi sanoa, että tämä tekijä erottaa sen monista muista militanteista liikkeistä, joita se joiltakin muilta osin muistuttaa. Riippumatta sisäisistä kamppailuista, jotka ovat määrittäneet ja osittain edelleen määrittävät liikkeen historiaa, ovat aito toveruus, epäitsekkyys ja myötätunto olleet aina pohjana liikkeen militanttien keskinäisille suhteille ja heidän suhteilleen ympäröiviin ihmisiin. Lukuisat taistelijat, tukijat, siviilit ja jopa eronneet jäsenet ja vihamiehet tuovat tämän esiin kertomuksissaan.

Käytännöllisesti katsoen kaikki tämän liikkeen riveissä ISISiä sekä Syyrian ja Turkin valtioita vastaan taistelleet kansainväliset vapaaehtoiset ovat mitä erilaisimmista alkuperäisistä motivaatioistaan riippumatta nimenneet mainitut ominaisuudet tärkeimmäksi syyksi sille, että he edelleen jatkavat liikkeen kanssa ja ovat valmiita antamaan henkensä kamppailulle. Tunne rehellisestä ja myötätuntoisesta toveruudesta ihmisten kanssa, jotka on tavannut ehkä vain muutamia minuutteja aiemmin, ei rajoitu ainoastaan rintamille (missä se kyllä on koettavissa kaikista vahvimmin) vaan on nähtävissä kaikilla vallankumouksellisen liikkeen osa-alueilla. Tunne on selvästi vahvempi kuin se yhteys, jonka ihmiset luonnostaan kehittävät käytyään yhdessä läpi raskaita aikoja, ja vahvempi kuin perhe- ja seurustelusuhteissa. Tämä toveruus, tai hevaltî, on syvällinen ja tietoinen pyrkimys tehdä vallankumouksellisesta etiikasta käytäntöä ja rakentaa uusi maailma ja vapaa elämä tässä ja nyt. Se syntyy jaetusta filosofisesta viitekehyksestä, keskinäisestä luottamuksesta, käytännöllisestä konfliktin ratkaisun metodologiasta sekä jatkuvasta henkilökohtaisen kehityksen tavoittelusta ja arvioinnista.

Hevaltî ei ole luonut mitään utooppista harmoniaa tai poistanut kaikkia hierarkioita tovereiden väliltä. Autoritäärisyys, dogmaattisuus ja yksityisomistukseen liittyvät mentaaliset rakenteet ovat aitoja ongelmia vallankumouksellisessa toiminnassa, mutta hevaltî on ollut vuosikymmenten yli yksi johtavista periaatteista ja omalta osaltaan kitkenyt yllä mainittuja taantumuksellisia taipumuksia ja mahdollistanut vallankumouksellisen käytännön jatkuvuuden tähän päivään asti. PKK:n taistelu vaikutti syvästi Syyrian kurdeihin, ja antoi heille sekä identiteetin että suunnan kamppailussa baathistista valtiota vastaan. En voi liikaa korostaa tätä militanssin varhaisen kehittymisen tärkeyttä kurdiliikkeessä Rojavan vallankumouksen synnylle, nykyhetkelle ja tulevaisuudelle.

Voimme tiivistää tämän niin, että Abdullah Öcalanin filosofiaa seuraavat vallankumoukselliset olivat vähemmistö vallankumouksen alkuvaiheessa, mutta he saivat jatkuvasti lisää kannatusta työskentelemällä väsymättömästi yhteisöissä ja tarjoamalla käytännöllisiä ratkaisua infrastruktuuria, elintarvikkeiden tarjontaa ja muita yhteiskunnan perusasioita koskeviin kysymyksiin. Vallankumouksellisten rakenteiden, kuten paikallisdemokratian, naisten autonomisten rakenteiden ja maareformin luominen oli suoraan sidoksissa YPG:n menestykseen sodassa ja ammattimaisten militanttien alulle panemaa, vaikkakin laajalti tuettua.

Talousohjelmaan kuului valtiolta pakkolunastettujen viljelymaiden jakaminen paikallisille neuvostoille ja niiden viljelyyn perustettujen osuuskuntien käyttöön, mutta keskeisin taloudellinen toiminta liittyi välttämättömien tarvikkeiden logistiikkaan, josta vastasivat pääosin militanteista muodostetut ja hierarkkisesti järjestäytyneet talouskomiteat. Muihin toimenpiteisiin lukeutuivat muun muassa hintasäännöstely, viljamyllyjen rakentamisohjelmat, apurahojen ja lainojen järjestely uusien osuuskuntien ja paikallisten pienyritysten avaamiseen, sekä suurempien yritysten valvonta ja joskus myös rajoittaminen, vaikka yleisesti taloudellinen sääntely on pidetty vähäisenä. Yksityisomistukseen ei juurikaan puututtu lukuunottamatta aiemmin valtio-omisteisia kiinteistöjä ja yrityksiä, ja pienyritykset ovat saaneet toimia ilman verotusta ja muutenkin vähäisellä kontrollilla.

Tätä mallia on joskus kutsuttu sotakommunismiksi, mutta sillä ei ole juuri mitään tekemistä Neuvosto-Venäjän talouspolitiikan kanssa. On selvää, että tämä talouspolitiikka on palvellut pragmaattisia päämääriä hyvin: esimerkiksi ehkäissyt nälänhädän syntymisen ja tyydyttänyt yhteiskunnan perustarpeet tilanteessa, jossa suuri osa taloudellisesta toiminnasta ja materiaalisista resursseista oli kanavoitava lukuisille rintamille.

Liikkeen sisältä on kuulunut paljon ääniä, jotka ovat vastustaneet liian pehmeää ja liberaalia lähestymistapaa ja sanoneet, että “sota voidaan voittaa vain syventämällä yhteiskunnallista vallankumousta”, mutta pragmaattinen suuntaus on tähän asti ollut vahvempi ja osuuskunnat ja muut yhteisöllisen talouden muodot ovat edelleen marginaalissa.

Samanlaisia huomioita voidaan tehdä poliittisesta muutoksesta. Radikaalin ruohonjuuritason neuvostoihin perustuvan demokratian rakentaminen on jäänyt alhaisemman prioriteetin tasolle, kun samaan aikaan on haluttu luoda yhtenäistä poliittista entiteettiä, joka voisi saavuttaa valtioiden diplomaattisen tunnustuksen.

Kurditaistelijoita ja ”amerikkalaisia liittolaisia”.

III.

Monet vallankumoukselliset sanovat, että vallankumouksen tavoitteista on saavutettu vasta kaksi prosenttia. Ohjelma, jota vastaan tätä kehitystä peilataan, on eittämättä “Parezname” eli Demokraattisen sivilisaation manifesti, Abdullah Öcalanin viisiosainen kirjasarja, jossa hän analysoi nykysivilisaatiota ja sen historiaa ja esittää vision vapaasta yhteiskunnasta. Tätä vallankumouksellista teoriaa kutsutaan usein uudeksi paradigmaksi. Parezname ei ole konkreettinen opas yhteiskunnalliseen vallankumoukseen, mutta siinä kritisoidaan voimakkaasti mm. kaikkia pakkovallan instituutioita, positivismia, patriarkaattia ja individualismia. Siinä myös hahmotellaan paikoin yleisellä tasolla ja paikoin hyvinkin pikkutarkasti konfederalistisesti järjestäytyneen, vapaan ja kollektiivisuuteen perustuvan yhteiskunnan muotoa, sekä sen poliittisia, yhteiskunnallisia ja taloudellisia rakenteita, jotka syrjäyttäisivät valtion ja puolustaisivat proaktiivisesti yhteiskuntaa kaikkia taantumuksellisia hyökkäyksiä vastaan. Pareznameen perehtyminen osoittaa nopeasti, ettei Syyrian autonomisilla alueilla olla vielä lähelläkään tämän paradigman ihanteita.

Tänä keväänä kriittiset äänet ovat voimistuneet ja moninkertaistuneet uudestaan. Kun ISIS kukistettiin alueellisena hallintona Baghuzissa ja Turkin miehityssodan uhka näyttää olevan tältä erää ohitettu, ei ole enää syitä yhteiskunnallisen vallankumouksen viivyttämiseen.
Tämän uuden vallankumouksellisen kehityksen kauden on haastettava dogmaattisuuden dynamiikka, byrokratia ja institutionalisoitunut valta, jotka ovat kehittyneet viime vuosina osana vallankumouksellista liikettä ja uhkaavat sitä sisältäpäin. Öcalanin käyttäminen symbolina oikeuttamaan olosuhteita, jotka ovat ristiriidassa hänen filosofiansa kanssa; siviilineuvostoja läpinäkymättömästi kontrolloivat militantit; yhteiskunnalliset instituutiot, jotka sortuvat moralismiin kriittisen ajattelun sijaan – nämä ovat joitakin esimerkkejä ongelmista, joita on seuraavaksi ratkaistava. Vallankumouksellisten on etsittävä merkityksellisiä ratkaisuja yhteiskunnan konkreettisiin ongelmiin sen sijaan, että ainoastaan hallinnoimme asioita sellaisina kuin ne ovat nyt.

Köyhyys ja yhteiskunnallinen eriarvoisuus ovat jälleen nousussa samalla kun monet ihmiset ovat skeptisiä yleiskokousten ja muiden suoran demokratian instituutioden suhteen ja osallistumisaste pysyy paikallaan. Suurin osa naisista on edelleen perheenjäsenten ja patriarkaalisten dogmien asettamien roolien ja rajoitusten alaisuudessa. Ekologinen kriisi syvenee jatkuvasti, kun pohjavesivarannot ehtyvät ja viljelykelpoinen maa tuhoutuu eroosion, aavikoitumisen ja huononevien sääolosuhteiden myötä. Lisäksi Rojavan poliittinen eristys tulee johtamaan sen yhä syvenevään riippuvuuteen USA:n kaltaisista imperiaalisista voimista tai Assadin hallinnon kaltaisista paikallishallinnoista, ellei ympäröivillä alueilla tehdä uusia aloitteita.

Abdullah Öcalan – Kurdistanin työväenpuolueen johtaja ja Kurdistanin vallankumouksen soihdunkantaja.

IV.

Tässä vaiheessa saatat ajatella, että olen ollut tarpeettoman kriittinen enkä ole antanut tunnustusta Rojavan vallankumouksen uskomattomille saavutuksille. Olen kyllä tietoinen niistä. Jos en olisi, tuskin vaivautuisin kirjoittamaan tätä tekstiä. Voit ajatella, että olen ollut valikoiva, keskittynyt tiettyihin asioihin ja jättänyt muut ristiriidat huomiomatta. En kiistä sitä, mutta toistan, ettei aikomukseni ollut tiivistää koko Rojavan vallankumousta tähän tekstiin tai kuvailla sitä objektiivisesti. Kuten kuka hyvänsä Öcalanin opiskelija sanoo, vallankumouksellisten on oltava kaikkein kriittisimpiä itseämme ja tovereitamme kohtaan. Emme voi poistaa tai kieltää ristiriitojamme, eikä meidän kuulukaan, sillä niiden ymmärtäminen ja ylittäminen on tärkein mentaalista ja vallankumouksellista kehitystä eteenpäin vievä dynamiikka.

Rojavaan ei pidä lyödä länsimaisen poliittisen ajattelun leimoja, sillä se on osa kamppailua, jolla on erityinen historiansa, kulttuurinsa ja estetiikkansa. Silti se on osa globaalia ja historiallista sosialistista liikettä, joka tavoittelee vapautta ja tasa-arvoa. Libertaarikommunisteina ja anarkisteina emme välttämättä käytä samaa terminologiaa, mutta voimme nähdä Pareznamessa samat perustavanlaatuiset ihanteet ja eettiset ja filosofiset perusteet, jotka muodostavat pohjan ja päämäärät omalle kamppailullemme.

Lännessä olemme tottuneet suhtautumaan vallankumoukseen kaukaisena ja abstraktina asiana, joka on erillään nykyisestä yhteiskunnallisesta todellisuudesta. Siitäkin syystä voimme oppia paljon Mesopotamian vallankumouksellisesta metodologiasta, toveruudesta, yhteisöllisestä elämästä ja militantista organisaatiosta.

Vaikka konfederalistinen liike on saanut maailmanlaajuista huomiota Kobanen taistelun jälkeen, liian harvat liikkeen ulkopuolella ovat opiskelleet sen teoriaa tai pyrkineet aktiivisesti kehittymään sen metodeilla. Monet länsimaiset anarkistit, jotka suhtautuvat myönteisesti Öcalaniin – ja usein tuppaavat maalaamaan Rojavasta idealisoitua kuvaa myyttisenä utopiana – mainitsevat usein heti perään Murray Bookchinin, ja väittävät että Öcalanin teoria on “Bookchinin ideoiden soveltamista Lähi-idän kontekstiin”. Tämän kaltaiset väitteet kertovat länsimaisten sosialististen liikkeiden ideologisesta ylimielisyydestä.

Vaikka Bookchin on merkittävä teoreetikko ja toveri omilla ansioillaan ja yksi monista kirjoittajista, jotka inspiroivat Öcalania uuden paradigman muotoilussa, Parezname menee paljon Bookchinia pidemmälle. Siinä muotoillaan metodit ja perspektiivit niin Kurdistanin ja Lähi-idän kansoille kuin kaikille muillekin, jotka kyseenalaistavat vallitsevan yhteiskunnallisen järjestyksen.

Bookchinin esittäminen helposti lähestyttävämpänä ja alkuperäisempänä versiona Öcalanista muistuttaa sitä, kuinka Franz Fanon otettiin lännessä vakavasti vasta sen jälkeen, kun valkoinen intellektuelli (Sartre) antoi Fanonin Sorron yöstä -kirjalle siunauksensa ylistävällä esipuheella.

Karkeasti ottaen konfederalistiseen liikkeeseen on kolme globaalia päälähestymistapaa. Ensimmäisen mukaan liike ei ole vallankumouksellinen, vaan väitteen esittäjän poliittisen taustasta riippuen joko Venäjän tai USA:n talutusnuorassa, nationalistinen, opportunistinen tai muista syistä ei tukemisen arvoinen. Toinen on myönteinen, mutta pragmaattinen: Rojava nähdään symbolina, jota voi käyttää propagandistisesti herättämään eloon menneiden vallankumousten henkeä, tai paikkana, jossa voi oppia käytännöllisiä ja sotilaallisia taitoja, mutta vallankumouksen ristiriidat nähdään syynä pitää siihen tiettyä etäisyyttä. Kolmas lähestymistapa puolestaan lähenee konfederalistisen liikkeen dogmaattisinta osaa, pitää liikettä maailmanvallankumouksen etujoukkona, tukee kritiikittömästi sen julkilausumia ja käytäntöjä, ja näkee niissä totuuden, joka voidaan kopioida eri puolille maailmaa.

Yksikään näistä lähestymistavoista ei ole sisäistänyt uutta paradigmaa. Sen viesti – ja Kurdistanin vallankumouksellisten kamppailun syvempi merkitys paikallisten ja aikaan sidottujen olosuhteiden tuolla puolen – on uuden aikakauden avaaminen ihmiskunnan taistelussa vapautensa puolesta. Parezname on eittämättä ristiriitainen ja vaillinainen teos monella tavalla, ja epämääräinen esimerkiksi yksityisomaisuuden, luokan, etnisyyden ja materiaalisten suhteiden analyysissä. Se kuitenkin tarjoaa erittäin syvällistä aiempien vapaudellisten kamppailujen ja teorioiden kritiikkiä, 1900-luvun vallankumouksellisten liikkeiden epäonnistumisten syiden erittelyä sekä metafyysisiä metodeja ja konkreettisia visioita, joita Euroopan vallankumouksellisesta ajattelusta on puuttunut, ja joiden avulla voidaan analysoida 2000-luvun yhteiskunnallista todellisuutta sekä avata uusia ovia matkalla kohti vapautta.

Toverit ovat Lähi-idässä alkaneet tehdä tästä uudesta kamppailusta historiallista todellisuutta. He ovat pioneereja, mutta meidän ei tule olettaa heidän olevan etujoukko. Ne, jotka nykyään valittavat Pohjois-Syyrian olevan liberaali minivaltio sen ollessa eristetty ja saarrettu ilman vakavasti otettavaa vallankumouksellista tukea mistään päin maailmaa, eivät ole oppineet historiasta mitään. Demokraattista konfederalismia ei voi toteuttaa yhdessä maassa.

Hedie Yusif, entinen Rojavan siviilihallinnon johtaja.

V.

Palataksemme todellisuuteen länsimaissa, ihmiset kohtaavat yhä kasvavaa köyhyyttä sekä elämän sosiaalisen ja taloudellisen perustan murenemista. Liberalismi on käynnistänyt mentaalisen ja fyysisen kolonisaation oman imperiuminsa ytimessä ja avannut viime vuosisadan nationalismin luomat haavat eurooppalaisissa yhteiskunnissa. Vanhat ja uudet materiaaliset ja identitaariset konfliktit lähestyvät räjähdyspistettä.

Uuden oikeiston ja radikaalin islamismin piiriin lukeutuvat liikkeet ovat olleet paljon parempia analysoimaan ja hyödyntämään näitä kehityskulkuja kuin yksikään sosialismin spektrin liikkeistä. Vasemmisto on pääosin ohittanut kysymyksen identiteeteistä katsoen sen olevan yhteiskunnallisen muutoksen tiellä. Siten identiteettien kritiikit ovat jääneet ontoiksi, ja ne toimivat lähinnä hegemonisten assimilointipyrkimysten apuna. Vasemmisto ei ole ottanut vakavasti sitä sosiaalista ja hengellistä tyhjyyttä, jota järjestelmän rattaiksi muutetut ja taloudellisten pakkojen ja konformistisuuden kahleissa elävät ihmiset kokevat. Liian monet ovat jo hyväksyneet liberaalien väitteen, että valtio on paras välittäjä yhteensovittamattomille yhteiskunnallisille ristiriidoille.
Vallankumoukselliset eivät ole jättäneet huomiotta näitä raskaita olosuhteita, sillä he ovat osa yhteiskuntaa ja kokevat samat tuskat kuin ne ihmiset, joiden vapautta he haluavat.

Vallankumouksellisille konfederalistinen järjestäytyminen voi olla keino ylittää jakolinjat kamppailevien luokkien sisällä ja tehdä tyhjäksi assimilaatioon ja ylivaltaan perustuvat projektit. Naisten vapautuksen ja ekologisen kamppailun asettamisella keskiöön voidaan saavuttaa laaja tuki yhteiskunnalliselle muutokselle. Toveruuden, tai hevaltîn, filosofia ja metodit voivat luoda militantin vahvuuden ja strategisen yhtenäisyyden, joka kestää järjestelmän vastaiskut.

Marttyyrit eivät koskaan kuole.

VI.

Sosialistit ovat pahamaineisia nostalgikkoja ja muistelevat mielellään menneiden vallankumousten loistoa. Libertaarikommunisteille ja anarkisteille Pariisin kommuuni (1871) ja Espanjan vallankumous (1936) ovat ehkä kaikista yleisimpiä muistoja, jotka symboloivat heidän toiveitaan. Molemmissa tapauksissa yhteiskunnallinen vallankumous kesti kuitenkin vain joitakin kuukausia. Espanjassa maiden ja tehtaiden kollektivisointi ja yhteiskunnallisen elämän vapauttaminen alkoivat kääntyä vastatuuleen jo kuukausia ennen kun stalinistit alkoivat avoimesti tukahduttaa vallankumouksellisia organisaatioita. Espanjan anarkistiliikeessä oli myös vakavia sisäisiä ristiriitoja, jotka vaikuttivat sen tappioon.

Nykypäivänä voimme helposti kuvitella Rojavan tuhoutumisen. Esimerkiksi kuinka ISIS olisi voittanut Kobanen taistelun ja sen jälkeen pala palalta kukistanut kaiken vastarinnan Pohjois-Syyriassa. Siinä tapauksessa puhuisimme jo nyt katkerina mutta myötätuntoisina siitä utopian häivähdyksestä, jota Rojavassa elettiin muutamia kuukausia tai vuosia. Kertoisimme toisillemme, että se oli liian hyvää ollakseen totta, ja syyttäisimme Erdogania, Obamaa tai Baghdadia sen tuhoutumisesta. Kirjoittaisimme siitä lauluja ja huutaisimme sen iskulauseita kaduilla, mutta emme olisi oppineet siitä yhtään mitään.

Rojava ei ole myytti vaan elettyä todellisuutta. Ihmiset ovat taistelleet yli seitsemän vuotta, kukistaneet aineellisesti paljon voimakkaammat viholliset, ja murtaneet aiemmin koskemattomat etnisyyteen ja sukupuoleen perustuvat jakolinjat. Rojavan vallankumouksella on paljon opetettavaa niille, jotka ovat tulleet elämään sitä, ja niille, jotka ovat päättäneet ryhtyä kamppailuun yhteiskunnallisen vallankumouksen puolesta muissa osissa maailmaa. Vallankumous on vasta alkanut.

Hannes Dove

Katso myös:

%d bloggers like this: