Kansainvälinen Earth Strike -liike julisti globaalin yleislakon maapallon puolesta syyskuun 2019 viimeiselle perjantaille. Ilmastolakkolaiset ympäri maailman kutsuivat ammattiliittoja mukaan lakkoon, jonka tarkoituksena oli vaatia tiukempia toimia ilmastonmuutoksen vastustamiseksi. Suomalaiset liitot ilmaisivat sympatioita liikkeen ilmastotavoitteille, mutta suhtautuivat enimmäkseen penseästi lakkoon toimintamuotona ympäristökriisin torjumisessa. SAK:n kansainvälisten asioiden asiantuntija Pia Björkbacka muotoili SAK:n kannan Helsingin Sanomissa seuraavasti:
[…]tuemme heidän kansainvälisen liikkeensä ilmastotavoitteita, mutta keino, eli lakko, ei toimi. Kyseessähän olisi poliittinen lakko, kun työehtosopimukset ovat voimassa, ja se kohdistuisi Suomen hallitusta vastaan. Meidän mielestämme hallituksella on kansainvälisesti verrattuna todella kunnianhimoiset tavoitteet ilmastoasioissa. […] Selitin nuorille, että on vähän eri asia, kun koululaiset ovat lakossa verrattuna siihen, että työntekijät olisivat laajasti lakossa. Silloin taloudellisia menetyksiä voisivat kohdata nekin yritykset, jotka tekevät hyödyllistä työtä ilmastonmuutosta vastaan.[i]
SAK:n kielteistä suhtautumista ilmastolakkoon juuri lakkona voisi helposti lukea yhtenä merkkinä ammattiyhdistysliikkeen kesyyntymisestä. Pääomaa ja valtiota jo liki unhoitetussa menneisyydessä kauhistuttaneesta uhmakkaasta leijonasta näyttäisi polveutuneen työnantajien ja hallitusten kintuissa lempeästi kehräävä kotikissa. Ehkä voimme kuitenkin pessimismiin vaipumisen sijasta tarkastella SAK:n ilmastolakkokantaa siltä kantilta, mitä se voi kertoa ilmastolakosta ei ainoastaan koululaisten vaan myös niin sanottujen ”työikäisten” toimintamuotona. SAK:n väite hallituksesta ja yrityksistä ilmastolakon kohteina on nähdäkseni valaiseva – valaiseva siksi, että vaikka näkemys on mielestäni puutteellinen, se avaa kuitenkin keskustelun siitä, mihin ilmastolakko kohdistuu. Ilmastolakon voi toki katsoa kohdistuvan myös hallituksiin ja yrityksiin, eikä liene syytä monopolisoida lakon käyttövoiman kohdistamista vain johonkin tiettyyn tahoon. Ehdotan kuitenkin, että ilmastolakon voimistamiseksi ja sen mahdollisuuksien laajentamiseksi sitä tulisi muiden näkökulmien ohessa tarkastella suoraan työhön pureutuvana toimintamuotona, taisteluna työtä vastaan. Jos ilmastolakon katsoo kohdistuvan työhön itsessään, ei ”päättäjiin” tai tähän tai tuohon työnantajaan, vaan työhön kapitalismissa pääoman arvonlisäystä tuottavana toimintana, mitä lakko ympäristökriisiä vastaan suuntautuvana toimintamuotona tällöin merkitsee?
Lakon aikana työntekijä kieltäytyy luovuttamasta työvoimaansa työnantajan käyttöön, eli kieltäytyy työstä, jota työnantaja käyttää työntekijän hallitsemisen ja oman voimansa kasvattamisen välineenä. Lakko kollektiivisena työstäkieltäytymisenä kumoaa näin hetkellisesti työnantajan ja työntekijän välisen valtasuhteen, joka on työnantajien vallan ja rikkauden perusta. Rahan ja tuotantovälineiden omistaja ei kykene toimimaan kapitalistina, mikäli hän ei kykene käyttämään muiden työvoimaa varallisuutensa arvon uusintamiseksi ja kasvattamiseksi. Raha ja tuotantovälineet eivät muutu pääomaksi, jos niiden avulla ei pystytä organisoimaan ihmisiä työhön tuottamaan lisäarvoa. Siksi lakko ei kumoa ainoastaan yksittäisen työnantajan valtaa, vaan näyttäytyy uhkana koko pääoman arvonlisäyksen logiikalle alistetulle yhteiskuntamuodolle, toisin sanoen kapitalismille. Kollektiivisen työstäkieltäytymisen hirvittävyyttä pääoman hännystelijöiden silmissä havainnollistaa se loputon määrä kauhistelua, syyllistämistä ja moralisoimista, jonka liki jokainen lakko päästää porvarilehdistössä valloilleen.
Nykyisin on yhä yleisempää tarkastella kapitalismia ja sen pakkoa jatkuvaan kasvuun ja laajenemiseen ympäristökriisin aiheuttajana, ja ajaa ilmastonmuutoksen vastustamiseksi ”järjestelmänmuutosta”. Ilmastolakko ei välttämättä tarjoa minkäänlaista vaihtoehtoisen järjestelmän mallia, mutta se iskee nykyisen järjestelmän perustaan, eli pääoman arvonlisäykselle alistettuun tuotantoon. Siksi ilmastolakko ei pelkästään painosta ilmastonmuutosta rajoittavien reformien asettamiseksi kapitalismin puitteissa, vaan avaa näkymän ja maaston, vaikkakin vain hetkellisesti, koko ympäristöä tuhoavan tuotantotavan purkamiselle.
Kun kapitalismia on käsitelty ympäristökriisin aiheuttajana, on puhuttu antroposeenin sijasta kapitaloseenista ja fossiilitalouden sijaan fossiilikapitalismista. Ilmastolakon viitekehyksessä olisi katsoakseni aihetta mennä vielä askel pidemmälle, ja käyttää fossiilityöväenluokan (ja miksei samalla myös luokkaseenin) käsitettä kartoittamaan niitä voimia, jotka toisaalta aiheuttavat ilmastonmuutoksen, ja joilla toisaalta tai pikemminkin juuri siksi on avaimet käsissään ympäristökriisin päihittämiseksi. Kapitalistit eivät saa aikaan edes ympäristötuhoa ilman sitä inhimillisten kykyjen kokonaisuutta, joka kussakin historiallisessa kokoonpanossaan tuottaa pääoman arvonlisäyksen, ilman sitä työvoiman yhteistoiminnan kulloistakin sommitelmaa, jota työväenluokaksikin kutsutaan[ii]. Ilman työvoiman niihin puhaltamaa eloa maailman turuilla ja toreilla kohisuttavat fossiiliset polttoaineet eivät ole mitään muuta kuin sottaista rojua ja esihistoriallista mönjää.
Jos työvoima katsotaan kapitalismin ja fossiilisten polttoaineiden toimijuuden lähteeksi, on jälkimmäisiä sellaisenaan vaikea osoittaa ainakaan ensisijaisiksi ilmastonmuutoksen aiheuttajiksi. Vielä hankalampaa on nähdä, että pääoma tai fossiilienergia kumoaisivat itse ekologista tuhoa aiheuttavan olemassaolonsa, nostettiin niitä kuinka paljon jalustalle tahansa. Kapitalistit eivät järjestäydy kumotakseen valtansa, öljy ei tee vastarintaa, kivihiili ei kapinoi. Työväenluokka sen sijaan kykenee, vähintään potentiaalisesti, järjestäytymään pääomaa vastaan, tekemään vastarintaa, nousemaan kapinaan. Ilmastolakko voidaan nähdä käytäntönä, jonka puitteissa työväenluokka kieltäytyy osastaan tuottavana kapasiteettina ilmastonmuutosta aiheuttavan tuotannon järjestyksessä ja asemoituu poliittiseksi voimaksi pääoman maailmaa vastaan. Työväenluokka lakkaa olemasta tuottavassa mielessä luokka sillä hetkellä, kun työläiset kieltäytyvät työstä, kieltäytyvät luovuttamasta työvoimaansa kapitalistien vallan uusintamiseen. Toisaalta työväenluokka poliittisessa mielessä on olemassa vain niin kauan, kuin on olemassa se tuotantosuhde työvoiman ja rahanomistajan välillä, jota vastaan luokka sen poliittisen kokoonpanon muodossa hyökkää. Ilmastolakko kollektiivisen työstäkieltäytymisen hetkenä havainnollistaa näin sitä, että taistelussa ympäristökriisiä vastaan työväenluokalla ei lopulta ole muuta vihollista kuin itsensä. Haasteena on ilmastolakon jatkaminen, sen tekeminen pysyväksi, toisin sanoen työvoiman ja rahanomistajan välisen luokkasuhteen täydellinen kumoaminen sen hetkellisen katkaisemisen sijasta. Siten ilmastolakko asettaa myös välittömän kysymyksen tuotantovälineiden haltuunotosta, kysymyksen siitä, miten voisimme käyttää kykyjämme ja maapallon resursseja muilla tavoin kuin pääoman arvonlisäystä ja ekologista tuhoa edesauttaen. Tuotantovälineiden haltuunotto, työväenluokan itsepurkautuminen ja pääoman tuhoaminen ovat näin katsottuna yksi ja sama prosessi. Työväenluokan tarvitsee hävittää vain itsensä luokkana hävittääkseen kapitalismin.
Ongelmana tietysti on, kuten läpi kapitalismin historian, miten muuntaa työväenluokan vallankumouksellinen potentiaali käytännön poliittisiksi aloitteiksi, eli miten järjestäytyä kulloiseenkin tilanteeseen soveltuen mutta sitä kuitenkin haastaen, miten luoda nykyisten olosuhteiden pohjalta materiaalinen perusta niiden kumoamiselle. Mikään teesi luokasta ei ole itsessään kumouksellinen ilman konkreettisia menetelmiä sen todentamiseen käytännön luokkataistelun kentällä – vanha totuus siitä, ettei ole olemassa vallankumouksellista teoriaa ilman vallankumouksellista liikettä[iii], pätee myös tällä vuosikymmenellä. Olisi siis etsittävä ja etsittävä hartaasti sellaisia järjestäytymisen käytäntöjä ja kamppailun muotoja, joiden soveltaminen ympäristökriisin varjostamaan nykyisyyteen saisi työväenluokan ottamaan askeleita pääoman tuhoamisen ja ilmastonmuutoksen kapitalististen edellytysten hävittämisen suuntaan. Otan tässä esille esimerkkinä työväenliikkeen historiallisen taistelun työajan lyhentämisestä ja ehdotan sen tiivistämistä nykyisessä tilanteessa kamppailuksi kolmen päivän viikonlopusta.
Kolmen päivän viikonloppu. Miksi? Eri tutkimusten mukaan palkkatyöajan lyhentämisellä olisi merkittävä vaikutus kasvihuonepäästöjen vähentämisessä.[iiii] Kolmen päivän viikonloppu merkitsisi vähemmän saasteita, vähemmän työn rasitusta, enemmän aikaa hyvinvoinnille ja läheisille, enemmän aikaa ja voimia toimia ilmastonmuutosta vastaan, tai sitten vain yksinkertaisesti enemmän aikaa tehdä työn sijasta ihan mitä vaan sattuu huvittamaan. Perjantaisin ympäri maailmaa järjestettävä koululaisten ja nuorten ilmastolakko on jo kolmen päivän viikonlopun esiaste, jolloin aloite työviikon lyhentämiseksi pohjautuisi jo käynnissä olevaan kamppailuun. Nuorten ja koululaisten perjantailakosta tulisi vain rakentaa pysyväisluontoinen kaikenikäisten toimintamuoto – koko yhteiskunta tukilakossa ilmastonmuutosta vastaan. Ei myöskään liene syytä väheksyä sitä merkitystä, joka taistelulla kahdeksan tunnin työpäivästä oli menneinä vuosisatoina maailman mullistaneen globaalin työväenliikkeen joukkovoiman kokoamisen ja koko sen olemassaolon kannalta. Onnistunut vaatimus ei ole pelkkä ulkopuoliselle taholle osoitettu pyyntö tai puolustuksellinen reaktio, vaan ryhmittäytyminen hyökkäykseen ja siten järjestäytyneen toimintakyvyn muodostamisen ja laajentamisen hetki, joka parhaassa tapauksessa kantaa muuhunkin, kuin varsinaisen vaatimuksen läpiviemiseen. Ehkä tämä on jotakin, jota voimme ottaa vanhalta työväenliikkeeltä opiksi ympäristökriisin vastaisessa taistelussa.
On toki helppo esittää joitain huomioita kolmen päivän viikonlopun rajoittuneisuudesta kamppailun kohteena. Joissakin ammateissa päivittäisten työajan vähentäminen voisi toimia paremmin, kuin yhden vapaapäivän lisääminen. Sosiaalisten suhteiden tuottamiseen, kommunikaatioon ja luovaan ideointiin vahvasti perustuvassa jälkiteollisessa kapitalismissa työtä tehdään potentiaalisesti milloin, missä, ja kenen kanssa tahansa, jolloin arvontuotanto ei rajoitu pelkästään palkkatyöaikaan, minkä johdosta koko ajatus erityisestä ”työajasta” ja sen vähentämisestä saattaa joillakin tuotannon aloilla tuntua epäluontevalta. Kuitenkaan edes niin sanottu immateriaalinen työ ei tapahdu aineettomassa tyhjiössä. Se vaatii kasvualustakseen materiaalisen infrastruktuurin ja logistiikan, joiden tuottaminen ja uusintaminen perustuu ainakin tällä hetkellä vahvasti sekä ajallisesti rajattuun palkkatyöhön että fossiilienergian käyttöön. Fossiilisia polttoaineita suoraan hyödyntävässä teollisuudessa tai energiantuotannossa työskenteleminen ei ole sen enempää tai vähempää saastuttavampaa kuin tietotyö kahvilassa läppärin äärellä. Eri tuotannon sektorit ovat läpeensä riippuvaisia toisistaan ja yhteiskunnan kokonaistuotanto on kauttaaltaan fossiilienergian kyllästämä. Fossiilityöväenluokan käsite ei siten ole mitään erityistä ammattialaa syyllistävä moite, vaan kutsu yhteiseen kamppailuun. Vaatimus kolmen päivän viikonlopusta voisi olla yksi, muttei tietenkään ainut osa tätä kamppailua tai sen minkäänlainen lopullinen päämäärä.
Tästä jatkaen voisi kysyä, miksi vain kolmen päivän viikonloppu, miksei saman tien neljän tai vaikka viiden? Tai onko kolmen päivän viikonloppu turhan maltillinen vaatimus, joka vesittäisi ilmastoliikkeen radikaalin potentiaalin koko kapitalistisen yhteiskuntamuodon haastajana? On päivänselvää, että kolmen päivän viikonloppu ei ole tarpeeksi. Jos työväenluokka haluaa kukistaa kapitalismin eli toisin sanoen purkaa itse itsensä, sen on aina sanottava ”enemmän”, sen on aina sanottava ”tämä ei riitä”. Jokaisen vaatimuksen yhteydessä on asetettava kysymys tuotantovälineiden haltuunotosta, valtion hävittämisestä ja pääoman vallan tuhoamisesta. Tätä nähdäkseni tarkoittaa vallankumous työväenluokan minimiohjelmana.
Vähintään yhtä selvää kuin kolmen päivän viikonlopun rajoittuneisuus tavoitteena on kuitenkin se, että koko vallankumous on pelkkä tyhjä suureellinen hokema, ellei sille kyetä antamaan konkreettisia muotoja luokkataistelun käytännön kentällä. Kolmen päivän viikonloppu neljän tai viiden tai välittömän, koko kapitalistisen maailmanvallan yhdessä illassa palasiksi repivän globaalin kansannousun sijasta yksinkertaisesti siksi, että se näyttää nykyisessä tilanteessa kyllin realistiselta mutta kuitenkin tarpeeksi mahdottomalta avatakseen vaihtoehdottomaksi esitetyn nykyisyyden muutokselle. Se on sopivan lähellä mutta kuitenkin sen verran kaukana, että sen ympärille on toisaalta mahdollista, mutta toisaalta myös mielekästä organisoida kamppailu. Se on jotakin, jonka taakse ryhmittäytyä, jotakin, jolla iskeä pääomaa vastaan. Se ei tarjoa ennustetta tulevaisuudessa koittavasta onnelasta, minkäänlaista ihanteellisen yhteiskunnan pohjapiirustusta, mutta se tarjoaa näkymän taisteluun; näkymän taisteluun, jossa kuoriutuu kokonainen uusi maailma, se ainoastaan kamppailusta syntyvä työväen voima ja solidaarisuus, joka, jos sitä rakkaudella ja hellästi hoivataan, voi johdattaa meidät pakoon pääoman tyrannian alta.
Toteutuessaan kolmen päivän viikonloppu merkitsisi joka tapauksessa vuositasolla viittäkymmentäkahta arjelta vapautettua päivää vuodessa. Hapanta reformismia kenties kaikille heille, jotka tähyävät alas elämän näyttämölle suurten vallankumouksellisten visioiden tai huippuunsa hahmoteltujen ideaaliyhteiskuntien tuonpuoleisista aitioista. Viisikymmentäkaksi maallisten ilojen juhlapäivää työläisten kovalle pakanarodulle.
Kolmen päivän viikonlopun vaatimuksen soveltuvuus luokkataistelun edistämiseen voi tietenkin olla myös virhearvio. Tämän mahdollisuutta ei voi selvittää muutoin kuin kokeilemalla. Olisi siis viskattava nopat pöydälle, katsottava mitä tapahtuu, ja tehtävä tarvittavat johtopäätökset. Jos kolme päivää osoittautuisi auttamattoman maltilliseksi vaatimukseksi, mikäs sen parempaa.
Syyskuun 2019 viimeisen perjantain ilmastolakko osoitti työväenliikkeen vanhojen instituutioiden kyvyttömyyden tai haluttomuuden toimia ilmastonmuutoksen edessä. Ilmastolakon täysi toteuttaminen yleislakkona ja kamppailu työajan lyhentämiseksi näyttäisi edellyttävän uudenlaisia organisatorisia kokeiluja – vähintään painostamaan vanhat ammattiyhdistysliitot ilmastolakon taakse. On joka tapauksessa varmaa, että hallitusten, työnantajien tai ay-pomojen suunnalta on turha odottaa mitään. Työväenluokan ainut pelastus vihamielisessä maailmassa piilee sen kyvyssä järjestäytyä oma-aloitteisesti pääoman komentoa vastaan. Jos emme tartu tähän tehtävään, jos heitämme toivomme aina jonkun muun, joko vanhojen instituutioiden tai epämääräisen yleisen spontaanin vastarinnan harteille, jäämme ikuisiksi ajoiksi eduskuntatalon rappusille kuuntelemaan poliitikkojen lässytystä, ”herättämään keskustelua”, esittämään tuohtunutta kritiikkiä.
Mikä sitten olisi nykyiseen tilanteeseen parhaiten soveltuvin muoto sellaiselle proletaariselle organisoitumiselle, joka ei tavoittele fossiilienergiassa kylpevän porvarillisen yhteiskunnan valta-asemia vaan niiden hävittämistä? Mikä olisi organisaatiomalli fossiilityöväenluokalle, joka ei pyri nousemaan hallitsevaksi luokaksi harjoittaakseen ilmastopolitiikka, vaan taistelee ottaakseen haltuun elämänsä edellytykset, lakkauttaakseen itsensä luokkana ja murtamaan näin ympäristökriisin perustan? Puhummeko nyt esimerkiksi ilmastosyndikalismista, vai jostakin aivan muusta?
Uusi vuosikymmen on alkanut. On taas aika heittää noppaa.
Joel Kilpi
[i] HS 17.9.2019: Voivatko työntekijät mennä lakkoon ilmaston puolesta? SAK ei näe syytä, mutta tarjoaa lakkolaisille vegaanista hernerokkaa.
https://www.hs.fi/politiikka/art-2000006242015.html, 8.1.2020.
[ii] Luokkakokoonpanon käsitteestä ks. esim. Joel Kilpi, Myyrä Kasvihuoneessa, kumu.info, 2019, http://kumu.info/myyra-kasvihuoneessa/.
[iii] Mario Tronti: Workers and Capital, translated by David Broder, Verso, 2019 [1966], s. 9–10.
[iiii] Ks. esim. Andreas Hayden & John M. Shandra: Hours of Work and the Ecological Footprint: An Exploratory Analysis, Local Environment 14(6):575-600, 2009; Kyle W. Knight & Eugene A. Rosa: Could Working Less Reduce Pressures on the Environment? A Cross-National Panel Analysis of OECD Countries, 1970–2007, Global Environmental Change 23(4):691–700, 2013.
Toimitus 