Tämä Giorgio Agambenin kirjoitus on julkaistu alunperin italilaisessa Il Manifesto -lehdessä 26. helmikuuta 2020 nimellä “Lo stato d’eccezione provocato da un’emergenza immotivata”. Suomennettu englanninkielisestä käännöksestä. Kenties varhaisesta julkaisuajankohdasta johtuen Agamben vaikuttaa vähättelevän koronaviruksen vakavuutta, johon Jean-Luc Nancy kiinnitti huomiota vastineessaan. Koronaviruksen leviäminen laajemmalla Italiassa ei kuitenkaan vie pohjaa poikkeustilan poliittiselta analyysilta.
Ymmärtääksemme kiihkeitä, epärationaalisia ja erittäin heikoin perustein käyttöön otettuja hätätilatoimia niin kutsutun koronavirusepidemian suhteen, meidän on aloitettava Italian kansallisen tutkimusneuvoston (Italian National Research Council, CNR) julistuksesta, jonka mukaan ”Italiassa ei ole SARS-CoV2-epidemiaa”.
Se jatkuu: Joka tapauksessa ”tänä päivänä käytössä olevan kymmeniin tuhansiin tapauksiin perustuvan epidemiologisen datan perusteella infektio aiheuttaa 80-90% tapauksista kevyitä / maltillisia oireita (influenssan variaatiota). Tapauksista 10-15% sen on mahdollista johtaa keuhkokuumeeseen, joka on kuitenkin suurimmassa osassa tapauksista helppohoitoinen. Arviomme mukaan vain 4% potilaista tarvitsee tehohoitoa.”
Jos tämä on todellinen tilanne, miksi media ja viranomaiset tekevät kaikkensa lietsoakseen paniikkia, saaden näin aikaan todellisen poikkeustilan, joka rajoittaa vakavilla tavoilla liikkuvuutta sekä keskeyttää arkielämän ja työnteon kokonaisilla hallintoalueilla?
Tällaista suhteettoman suuria toimia voidaan selittää kahdella tekijällä.
Ensinnäkin on ilmeistä, että kyseessä on jälleen lisääntyvä taipumus käyttää poikkeustilaa tavallisena hallinnan paradigmana. Hallituksen välittömästi ”hygienian ja yleisen turvallisuuden vuoksi” hyväksymä lakiasetus (decreto legge) todellisuudessa militarisoi ”ne kunnat ja hallintoalueet, jossa on todettu ainakin yhdelle henkilölle positiivinen testitulos ja jonka tartunnan lähde on tuntematon, tai ne paikat jossa on todettu ainakin yksi tapaus joka ei kytkeydy henkilöön joka on hiljattain matkustanut tartunnan vaikutuspiirissä olevalle alueelle.”
Näin väljästi ja epämääräisesti määritelty kaava antaa hallitukselle nopeasti mahdollisuuden laajentaa poikkeustilan kaikille hallintoalueille, koska on käytännössä mahdotonta ettei tapauksia ilmenisi muualla.
Pohditaan millaisin vakavin seurauksin asetuksesta seuraavat toimenpiteet rajoittavat vapautta:
1. Vaikutuksen alaisena olevan kunnan tai hallintoalueen asukkaiden poistuminen on kielletty.
2. Vaikutuksen alaisena olevaan kuntaan tai hallintoalueelle ei saa tulla.
3. Kaikki tapahtumat perutaan (oli kyseessä sitten kulttuuriin, urheiluun, uskontoon tai viihteeseen liittyvät tapahtumat) sekä kaikki yksityisissä tai julkisissa tiloissa järjestetyt kokoontumiset on kielletty, mukaan lukien suljetut tilat jos ne ovat avoimia yleisölle.
4. Kasvatustehtävät keskeytetään päiväkodeissa ja kouluissa kaikilla asteilla, mukaan lukien korkeakoulutuksessa. Ainoastaan etäopiskelu sallitaan.
5. Museot ja muut kulttuuri-instituutiot, kuten ne määritellään kulttuuriperintöä- ja maisemaa koskevassa säädöksessä, suljetaan. Kaikki määräykset vapaasta pääsystä näihin instituutioihin jäädytetään.
6. Kaikki koulutusmatkat Italiassa ja ulkomaille keskeytetään.
7. Kaikki julkisesti pidetyt tentit ja muut julkisten virastojen toiminnot keskeytetään, paitsi välttämättömät perustehtävät ja yleishyödylliset palvelut.
8. Varmistettujen tartuntatapausten kanssa kontaktissa olleet ihmiset asetetaan karanteeniin ja heitä valvotaan aktiivisesti.
On räikeän selvää, että nämä rajoitukset ovat suhteettoman tiukkia suhteessa uhkaan, joka NRC:n mukaan on tavalliseninfluenssan kaltainen eikä eroa niistä taudeista, jotka vaikuttavat meihin vuosittain.
Voisimme sanoa, että kun terrorismilla perustellut poikkeustoimenpiteet menettivät oikeutuksensa, epidemian keksiminen voi tarjota ihanteellisen tekosyyn tällaisten toimien laajentamiselle ilman rajoituksia.
Toinen, eikä lainkaan vähemmän levottomuutta herättävä tekijä, on pelon tila, joka on viime vuosina levinnyt yksilöiden tietoisuuteen ja josta kumpuaa todellinen tarve kollektiivisen paniikin tilalle, jolle kulkutauti tarjoaa jälleen ihanteellisen verukkeen.
Tämän johdosta, tässä perverssissä noidankehässä, vapauden rajoittaminen hallitusten toimesta hyväksytään turvallisuuden halun nimissä, halun, jonka samat hallitukset ovat ensin luoneet ja nyt tekevät intervention tyydyttääkseen sen.
Giorgio Agamben
Toimitus 