Tämä Giorgio Agambenin äärimmäisen ajankohtainen kirjoitus poikkeustilasta on julkaistu alunperin vuonna 2004 Megafoni-verkkolehdessä, jonne sen käänsi Markus Termonen.

Teoksessaan Poliittinen teologia (Politische Theologie) Carl Schmitt näytti toteen olemuksellisen läheisyyden poikkeustilan ja suvereniteetin välillä. Mutta vaikka hänen kuuluisaa määritelmäänsä suvereenista sinä, ”joka voi julistaa poikkeustilan” on kommentoitu monia kertoja, meiltä puuttuu yhä aito teoria poikkeustilasta julkisoikeudessa. Oikeusteoreetikoista ja -historioitsijoista näyttää ikään kuin ongelma olisi enemmänkin tosiasioita koskeva kysymys kuin autenttinen oikeuskysymys.

Jo termin määritelmä on monimutkainen, sillä se sijaitsee lain ja politiikan rajalla. Laajalle levinneen käsityksen mukaan poikkeustila sijaitsisi ”epäselvässä ja epävarmassa reunuksessa laillisen ja poliittisen leikkauspisteessä” ja muodostaisi ”valtiollisen lain ja poliittisen tosiasian välisen epätasapainopisteen”. Sen rajojen määrittämisen tehtävä ei kuitenkaan ole sen vähempää kuin kiireellistä. Ja todellakin, jos poikkeustilaa luonnehtivat poikkeukselliset toimenpiteet ovat poliittisen kriisin vaiheiden tulos ja jos ne tästä syystä on ymmärrettävä pikemmin politiikan maaperän kuin laillisen tai perustuslaillisen maaperän kautta, ne löytävät itsensä sellaisten juridisten toimenpiteiden paradoksaalisesta asemasta, joita ei voida ymmärtää oikeuden näkökulmasta, ja poikkeustila esittää itsensä laillisena muotona sille, millä ei voi olla lain muotoa.

Ja lisäksi, jos suvereeni poikkeus on se alkuperäinen järjestely, jonka kautta laki on suhteessa elämään voidakseen sisällyttää sen juuri samaan eleeseen, joka keskeyttää oman harjoittamisensa, silloin teoria poikkeustilasta olisi alustava ehto elävän olennon ja lain välisen siteen ymmärtämiselle. Nostaa verho, joka peittää tätä epävarmaa maaperää, yhtäältä julkisoikeuden ja poliittisen tosiasian sekä, toisaalta, laillisen järjestyksen ja elämän välillä, tarkoittaa tarttumista tämän poliittisen ja laillisen sekä lain ja elämän välisen eron, tai oletetun eron, merkitykseen. Niiden osasten joukosta, jotka tekevät poikkeustilan määrittämisestä ohdakkeista, löydämme sen suhteen sisällissotaan, kapinaan ja vastarinnan oikeuteen. Ja, itse asiassa, koska sisällissota on normaalin valtion vastakohta, sillä on tapana sulautua poikkeustilaan, josta tulee valtion välitön vastaus, kun se on vakavimman laatuisen sisäisen konfliktin edessä. Tällä tavoin 20. vuosisata on tuottanut ”lailliseksi sisällissodaksi” määritetyn paradoksaalisen ilmiön.

Katsokaamme natsi-Saksan tapausta. Heti Hitlerin tultua valtaan (tai ollaksemme tarkempia, heti kun hänelle tarjottiin valtaa), 28. helmikuuta 1933, hän julisti ”asetuksen kansan ja valtion suojelusta”. Tämä asetus keskeyttää kaikki Weimarin perustuslain yksilöllisiä vapauksia ylläpitävät artiklat. Koska asetusta ei koskaan kumottu, voimme sanoa, että juridisesta näkökulmasta koko kolmas valtakunta oli 12 vuoden pituinen poikkeustila. Ja tässä mielessä voimme määrittää modernin totalitarismin laillisen sisällissodan instituutioksi, joka, poikkeustilan kautta, ei salli ainoastaan poliittisten kilpailijoiden, vaan myös kokonaisten kansalaisten kategorioiden eliminoimisen, kategorioiden, jotka jostain syystä eivät ole integroitavissa poliittiseen järjestelmään. Siten tahallisesta poikkeustilan luomisesta on tullut nykyaikaisten valtioiden, mukaan lukien ns. demokratiat, yksi tärkeimmistä toimenpiteistä. Eikä ole välttämätöntä, että poikkeustila julistetaan termin teknisessä merkityksessä.

Globaali sisällissota

Siinä missä ranskalainen ja italialainen oikeusdoktriini puhuvat ”kuvitellusta piiritystilasta” ja anglosaksinen perinne käyttää termiä martial law, saksalainen traditio puhuu poikkeustilasta tai hätätilasta. Natsien oikeusteoreetikot puhuivat ehdottomasti ”tahallisesta poikkeustilasta” pystyttääkseen kansallissosialistisen valtion. Maailmansotien aikana turvautuminen poikkeustilaan levisi kaikkiin sotaakäyviin valtioihin. Tänään, sen jonkin, joka voitaisiin määrittää ”globaaliksi sisällissodaksi”, jatkuvan etenemisen edessä poikkeustilalla on taipumuksena yhä enemmän esittää itsensä nykyaikaisen politiikan vallitsevana hallintoparadigmana. Heti, kun poikkeustilasta on tullut sääntö, on vaarana, että tämä siirtymä poikkeukselliseen ja väliaikaiseen hallintotekniikkaan uhkaa muuttaa radikaalisti – ja on jo itse asiassa tuntuvasti muuttanut – perustuslain muotojen perinteisen erottelun merkitystä ja rakennetta.

Poikkeustilan perusmerkitys alkuperäisenä rakenteena, jonka kautta laki sisällyttää elävän olennon, ja tekee sen keskeyttämällä itsensä, on noussut esiin täydellä selvyydellä sotilaallisessa määräyksessä, jonka USA:n presidentti ilmoitti marraskuun 13. päivä 2001. Ilmoituksen tarkoituksena oli tehdä terroriteoista epäillyt ei-kansalaiset erikoistuomiovallan alaisiksi, tuomiovallan, johon sisältyisivät ”rajaton säilöönotto” ja military commissions. Jo USA:n Patriot Act lokakuun 26. päivänä 2001 oli oikeuttanut yleisen syyttäjän jokaisen kansallisen turvallisuuden uhkaamisesta epäillyn vierasmaalaisen säilöön ottamiseen. Tämä vierasmaalainen oli kuitenkin seitsemän päivän kuluessa joko karkotettava tai asetettava syytteeseen jostakin rikoksesta. Bushin määräyksessä oli uutta se, että se hävitti perin pohjin näiden yksilöiden laillisen statuksen ja tuotti juridisesti nimeämättömiä ja luokittelemattomia olentoja. Afganistanissa vangitut talibanit eivät ole poissuljettuja ainoastaan Geneven sopimuksen määrittämästä sotavangin statuksesta, vaan mikään USA:n lain asettama tuomiovalta ei koske heitä: he eivät ole vankeja eivätkä syytettyjä, he ovat yksinkertaisesti säilöön otettuja, he ovat puhtaan de facto -suvereniteetin alaisia, sellaisen säilöönoton, joka ei ole rajaton ainoastaan ajallisessa mielessä, vaan myös luonteeltaan, koska se on lain ja kaiken laillisen kontrollin ulkopuolella. Guantánamon lahden säilöön otettujen myötä alaston elämä palaa suurimpaan määrittelemättömyyteensä.

Jyrkin yritys rakentaa teoriaa poikkeustilasta löytyy Carl Schmittin tuotannosta. Hänen teoriansa olennaisimmat asiat voidaan löytää teoksesta Die Diktatur, kuten myös teoksesta Poliittinen teologia, joka julkaistiin vuotta myöhemmin. Koska nämä 1920-luvun alussa julkaistut kaksi kirjaa asettavat paradigman, joka ei ole ainoastaan ajankohtainen, vaan on saavuttanut nykyään kehityksensä täydellisyyden, on välttämätöntä kerrata niiden perusteesit.

Suvereniteetin doktriini

Molempien näiden kirjojen tavoite on kirjata poikkeustila juridiseen kontekstiin. Schmitt tietää täydellisen hyvin, että poikkeustila, siinä määrin kuin se saa aikaan ”koko juridisen järjestyksen pidättämisen”, näyttää pakenevan ”kaikkea oikeustarkastelua”; mutta hänelle kyse on suhteen turvaamisesta poikkeustilan ja juridisen järjestyksen välillä. ”Poikkeustila on jotakin muuta kuin anarkia ja kaaos ja juridisessa mielessä siinä on yhä olemassa järjestys, vaikkakaan se ei ole juridinen järjestys.” Tämä muotoilu on paradoksaalinen, sillä se, minkä pitäisi olla kirjattu oikeuteen, on olemuksellisesti sille ulkopuolista, siis ei enempää eikä vähempää kuin itse juridisen järjestyksen pidättämistä. Mikä tahansa onkaan poikkeustilan oikeusjärjestykseen kirjaamisen suorittajan luonne, Schmittin on tarpeen näyttää, että oikeuden pidättäminen on yhä peräisin oikeuden piiristä eikä yksinkertaisesta anarkiasta. Tällä tavoin poikkeustila tuo oikeuteen anomian tai laittomuuden vyöhykkeen, joka Schmittin mukaan tekee mahdolliseksi todellisuuden toimivan asettamisen. Nyt ymmärrämme, miksi Poliittisessa teologiassa poikkeustilan teoria voidaan esittää suvereniteetin doktriinina. Suvereeni, joka voi päättää poikkeustilasta, varmistaa sen ankkuroinnin juridiseen järjestykseen. Mutta sikäli kuin päätös koskee tässä itsensä kumoamista, ja sikäli kuin poikkeustila siis edustaa tilan, joka ei ole ulkona eikä sisällä, kiinni ottamista ja sisään sulkemista, ”suvereeni seisoo normaalisti pätevän juridisen järjestyksen ulkopuolella ja kuitenkin kuuluu siihen, koska hän on vastuussa päätöksestä, voidaanko perustuslaki keskeyttää in toto”.

Ekstaasikuuluminen

Olla ulkopuolella ja kuitenkin kuulua: sellainen on poikkeustilan topologinen rakenne, ja vain koska poikkeuksesta päättävän suvereenin olemista määrittää loogisesti juuri tämä rakenne, häntä voidaan luonnehtia myös oksymoronilla ”ekstaasikuuluminen”.

1. Vuonna 1990 Jacques Derrida piti New Yorkissa luennon nimeltä Force de loi: le fondement mystique de l’autorite [”Lain voima: auktoriteetin mystinen perusta”]. Luento, joka oli itse asiassa Walter Benjaminin Zur Kritik der Gewalt -esseen [”Väkivallan kritiikkiä”] luentaa, aiheutti suuren väittelyn filosofien ja oikeusteoreetikoiden välillä. Se, että kukaan ei ollut ehdottanut analyysia luennolle nimensä antaneesta näennäisen arvoituksellisesta muotoilusta, ei ole ainoastaan merkki filosofista ja laillista kulttuuria erottavasta syvästä erosta, vaan myös jälkimmäisen rappiosta. Syntagma force de loi viittaa roomalaisen ja keskiaikaisen lain perinteeseen, jossa se merkitsee ”tehokkuutta, kykyä pakottaa”. Mutta vasta modernilla aikakaudella, Ranskan vallankumouksen kontekstissa, tämä ilmaisu alkoi tarkoittaa kansan edustajakokousta ilmaisevien tekojen ylintä arvoa. Vuoden 1791 perustuslain yhdeksännessä artiklassa force de loi tarkoittaa lain koskematonta luonnetta, jota suvereeni itse ei voi kumota eikä muokata. Tekniseltä näkökannalta on tärkeää panna merkille, että modernissa, kuten myös vanhassa doktriinissa, syntagma force de loi ei viittaa lakiin itseensä, vaan asetuksiin, joilla on, kuten ilmaisu kuuluu, force de loi. Niitä toimeenpaneva valta voi tietyissä tapauksissa merkille pantavimmin olla oikeutettu antamaan. Käsite force de loi teknisenä laillisena terminä määrittää eron lain toimivuuden ja sen muodollisen olemuksen välillä, eron, jonka mukaan asetukset ja toimenpiteet, jotka eivät ole muodollisesti laillisia, saavuttavat yhä lain voiman.

Anominen tila

Tämäntyyppinen sekaannus toimeenpanevan vallan ja lainsäädännöllisen vallan välillä on poikkeustilan välttämätön luonteenpiirre. (Äärimmäisimmän tapauksen ollessa natsihallinto, jossa ”Führerin sanoilla on lain voima”, kuten Eichmann väsymättä toisti.) Ja nykyaikaisissa demokratioissa lakien luominen hallituksen päätöksistä, jotka parlamentti jälkeenpäin ratifioi, on tullut normaali käytäntö. Tänään tasavalta ei ole parlamentaarinen. Se on hallinnollinen. Mutta teknisestä näkökannasta se, mikä on erityistä poikkeustilassa, ei ole niinkään valtojen sekaannus, vaan lain voiman eristäminen laista itsestään. Poikkeustila määrittää lakitilan, jossa normi on voimassa, mutta sitä ei sovelleta (koska sillä ei ole voimaa) ja jossa asetukset, joilla ei ole lain arvoa, ottavat lain voiman. Tämä merkitsee viime kädessä, että lain voima häilyy määrittelemättömänä elementtinä, jota voivat vaatia itselleen valtion auktoriteetti tai vallankumouksellinen organisaatio. Poikkeustila on anominen ja laiton tila, jossa panoksena on lain voima ilman lakia. Sellainen lain voima, jossa voima ja teko ovat radikaalisti erotettuja, on varmasti jotakin mystisen kaltaista, tai pikemminkin fiktio, jonka avulla laki pyrkii tekemään anomiasta ja laittomuudesta osan itseään. Mutta kuinka on mahdollista ajatella sellaista mystistä elementtiä ja millä tavoin se toimii poikkeustilassa, on ongelma, jota on yritettävä selvittää.

2. Poikkeustilan erityinen laatu ilmenee selvästi, jos tutkimme tiettyä toimenpidettä roomalaisessa laissa, toimenpidettä, jota voidaan pitää sen todellisena arkkityyppinä, iustitiumia. Kun Rooman senaattia varoitettiin tilanteesta, joka näytti uhkaavan tasavaltaa tai pakottavan tinkimään tasavallasta, se julisti senatus consultum ultimumin, jolla konsulit (tai heidän sijaisensa ja jokainen kansalainen) pakotettiin kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin valtion turvallisuuden varmistamiseksi. Senatus consultum edellytti määräystä, jolla julistettiin tumultus, toisin sanoen ulkoisen vaaran, sisäisen epäjärjestyksen tai kapinan aiheuttama poikkeustila, jonka seuraus oli iustitiumin kuuluttaminen.

Termi iustitium – joka on konstruoitu aivan kuten solstitium – merkitsee kirjaimellisesti ”oikeuden pidättämistä, pysäyttämistä”. Roomalaiset kieliopintutkijat selittivät termin seuraavalla tavalla: ”iustitiumiksi sanotaan seisahtunutta oikeutta, kuten aurinkoa päivänseisauksessaan”. Tämän seurauksena iustitium ei ollut niinkään oikeuden käytön keskeytymistä, vaan oikeuden sellaisenaan keskeytys. Jos haluaisimme saada otteen poikkeustilan luonteesta ja rakenteesta, meidän olisi ensin ymmärrettävä tämän laillisen instituution paradoksaalinen status, instituution, joka koostuu yksinkertaisesti kentän, tyhjiön tuottamisesta, kokonaan vailla iusta olevan tilan tuottamisesta. Pohtikaa iustitiumia, jonka Cicero mainitsee yhdessä ”filippiläiskeskusteluistaan”. Marcus Antoniuksen armeija marssii kohti Roomaa, ja konsuli Cicero puhuu senaatille seuraavin käsittein: ”Pidän välttämättömänä tumultusin julistamista, iustitiumin kuuluttamista ja sota-asuihin pukeutumista”. Iustitiumin tavallinen käännös ”oikeuslomana” näyttää tässä melko tarkoituksettomalta. Päinvastoin, vaarallisen tilanteen edessä kysymyksessä on lain virkamiesten toiminnalle asettamien rajoitusten tuhoaminen – toisin sanoen, olennaisesti sen kiellon tuhoaminen, ettei kansalaista saa tappaa ilman turvautumista julkiseen tuomioon. Tämän anomisen tilan edessä, joka väkivaltaisesti sulautuu yhteen kaupungin tilan kanssa, sekä vanhat että modernit kirjoittajat näyttävät heilahtelevan kahden ristiriitaisen käsityksen välillä: joko saattaa iustitium vastaamaan täydellisen anomian tai laittomuuden tilaa, jonka sisäisesti tuhotaan kaikki valta ja kaikki lailliset rakenteet, tai käsitetään se juuri lain täyteytenä, jossa se on yhtäpitävä todellisuuden totaliteetin kanssa.

Lain ei-toimeenpaneminen

Tästä syystä kysymys: mikä on iustitiumin aikana tehtyjen tekojen luonne? Siitä hetkestä, kun ne toteutetaan laillisessa tyhjiössä, niitä tulisi pitää pelkkinä tosiasioina ilman laillisia konnotaatioita. Kysymys on tärkeä, koska pohdimme tässä toiminnan piiriä, joka tarkoittaa ennen kaikkea lupaa tappaa. Siten historioitsijat ovat esittäneet kysymyksen, voidaanko virkamies, joka tappaa kansalaisen iustitiumin aikana, panna oikeuden eteen taposta sitten, kun iustitium on ohi. Tässä edessämme on sen tyyppinen toiminta, joka näyttää ylittävän perinteisen laillisen jaottelun lainsäädännön, toimeenpanon ja rikkomuksen välillä. Virkamies, joka toimii iustitiumin aikana, on kuin upseeri poikkeustilan aikana, upseeri, joka ei toteuta lakia eikä riko sitä, yhtä vähän kuin hän on uuden lain luomisen prosessissa. Käyttääksemme paradoksaalista ilmaisua, voisimme sanoa, että hän on lain ”ei-toimeenpanemisen” prosessissa. Mutta mitä lain ei-toimeenpaneminen tarkoittaa? Kuinka meidän pitäisi käsittää tämä erityinen, koko inhimillisten toimintojen alan sisäinen luokka?

Yrittäkäämme nyt kehittää genealogisen iustitiumin tutkimuksemme tuloksia yleisen poikkeustilan teorian näkökulmasta.

– Poikkeustila ei ole diktatuuri, vaan tila vailla lakia. Roomalaisessa perustuslaissa diktaattori oli tietyn tyyppinen virkamies, joka sai valtansa kansan äänestämästä laista. Iustitium sen sijaan, kuten moderni poikkeustila, ei tarkoita uuden virkamiehen luomista, ainoastaan anomian vyöhykkeen luomista, vyöhykkeen, jolla kaikki juridiset määräykset on tehty toimettomiksi. Tässä mielessä, yleisestä näkemyksestä huolimatta, Mussolinia eikä Hitleriä ei voi teknisesti nimittää diktaattoreiksi. Erityisesti Hitler oli valtakunnankansleri, presidentin laillisesti nimittämä. Se, mikä luonnehtii natsihallintoa ja mikä tekee siitä niin vaarallisen mallin, on se, että se salli Weimarin perustuslain olla olemassa, samalla kahdentaen sen toissijaisella ja laillisesti epämuodollisella rakenteella, joka ei voinut olla olemassa ensimmäisen rinnalla ilman yleistetyn poikkeustilan tukea.

– Syystä tai toisesta tämä oikeuden tyhjä tila näyttää niin olennaiselta laillisen järjestyksen itsensä kannalta, että jälkimmäinen yrittää kaikkea mahdollista varmistaakseen suhteen ensin mainittuun, ikään kuin voidakseen taata toimivuutensa lain olisi välttämättä pidettävä yllä suhdetta anomiaan tai laittomuuteen.

Tuleva väkivalta

3. Juuri tästä näkökulmasta meidän on luettava Walter Benjaminin ja Carl Schmittin väittelyä poikkeustilasta 1928–1940. Keskustelun lähtöpiste sijoitetaan normaalisti Benjaminin Poliittisen teologian luentaan 1923 ja moniin Schmittin suvereniteettiteorian sitaatteihin, jotka ilmestyivät teoksessa Ursprung des deutschen Trauerspiels. Sitä, että Benjamin tiedosti Schmittin vaikutuksen omaan ajatteluunsa, on aina pidetty skandaalimaisena. Menemättä tämän todentamisen yksityiskohtiin, on mielestäni mahdollista kääntää skandaalisyytös ylösalaisin vihjaamalla, että Schmittin suvereniteettiteoriaa voidaan lukea vastauksena Benjaminin väkivallan kritiikkiin. Mikä on ongelma, jonka Benjamin esittää teoksessaan Zur Kritik der Gewalt? Hänelle kyse on siitä, kuinka näyttää toteen mahdollisuus tulevasta väkivallasta lain ulkopuolella tai sen tuolla puolen, väkivallasta, joka voisi murtaa dialektiikan lakia asettavan ja lakia säilyttävän väkivallan välillä. Benjamin kutsuu tätä väkivaltaa ”puhtaaksi”, ”jumalalliseksi” tai ”vallankumoukselliseksi”. Se mitä laki ei voi sietää, se mitä kohtaan se tuntee kaunaa sietämättömänä uhkana, on sille ulkoisen väkivallan olemassaolo, eikä tämä johdu ainoastaan siitä, että sen päämäärät eivät sopisi yhteen laillisen järjestyksen tarkoituksen kanssa, vaan sen ”ulkopuolisuuden yksinkertaisesta tosiseikasta”.

Nyt ymmärrämme merkityksen, jossa Schmittin suvereniteettioppia voidaan pitää vastauksena Benjaminin kritiikkiin. Poikkeustila on juuri se tila, jossa Schmitt yrittää käsittää ja sisällyttää teesiin, että lain ulkopuolella on puhdas väkivalta. Schmittille ei ole olemassa mitään sellaista kuin puhdas väkivalta, ei ole olemassa absoluuttisesti nomosin ulkopuolista väkivaltaa, koska heti kun poikkeustila vakiinnutetaan, vallankumouksellinen väkivalta huomaa tulleensa sisällytetyksi lakiin. Poikkeustila on siten Schmittin keksimä keino, jolla vastata Benjaminin teesiin puhtaan väkivallan olemassaolosta.

Ratkaiseva dokumentti Benjamin/Schmitt-asiakirjoissa on varmastikin historian käsitystä koskevista teeseistä kahdeksas: ”Alistettujen traditio opettaa meille sen, että ’poikkeustila’, jossa elämme on sääntö. Meidän tulee päästä tätä vastaavaan historiankäsitykseen. Silloin edessämme olevana tehtävänä on todellisen poikkeustilan aikaansaaminen; se parantaisi asemiamme taistelussa fasismia vastaan.”

Poikkeustila sääntönä

Se, että poikkeustilasta on sen jälkeen tullut sääntö, ei merkitse ainoastaan sitä, että sen ratkaisemattomuus on saavuttanut kulminaatiopisteen, vaan myös sitä, että se ei enää pysty täyttämään Schmittin sille antamaa tehtävää. Hänen mukaansa laillisen järjestyksen toimivuus lepää viime kädessä järjestelyssä, poikkeustilassa, jonka tavoitteena on tehdä normista soveltamiskelpoinen sen harjoittamisen väliaikaisen keskeyttämisen kautta. Mutta jos poikkeuksesta tulee sääntö, tämä järjestely ei voi enää toimia ja Schmittin poikkeustilateoria hajoaa.

Tästä näkökulmasta Benjaminin ehdottama erottelu tehokkaan ja fiktiivisen poikkeustilan välillä on olennainen, vaikkakin vähän huomattu. Se voidaan löytää jo Schmittiltä, joka lainasi sen ranskalaisesta oikeusdoktriinista; mutta heistä jälkimmäinen, koska se sopi hänen kritiikkiinsä valtiota hallitsevan lain liberaalia ideaa vastaan, pitää fiktiivisenä mitä tahansa poikkeustilaa, joka väittää olevansa lain hallitsema.

Jättiläisten taistelu

Benjamin muotoilee vastakkainasettelun uudestaan kääntääkseen sen Schmittiä vastaan: heti kun sellaisen poikkeustilan, jossa poikkeus ja normi ovat ajallisesti ja tilallisesti erillisiä, mahdollisuus on pudonnut pois, se mistä tulee toimivaa, on poikkeustila, jossa elämme ja joka on täysin päättämätön suhteessa sääntöön. Tässä tapauksessa katoaa kaikki fiktio sen ja lain väliltä: on vain anomian tila, jota hallitsee puhdas väkivalta ilman juridiikan verhoa.

Nyt olemme asemassa, josta ymmärtää paremmin Schmittin ja Benjaminin välistä väittelyä. Kiista tapahtuu siinä anomisessa (laittomuuden) tilassa, jonka Schmittille täytyy pitää yllä yhteyttään lakiin hintaan mihin hyvänsä, siinä missä Benjaminille se täytyy irrottaa ja vapauttaa tästä suhteesta. Se mistä tässä on kyse, on suhde väkivallan ja lain välillä, toisin sanoen väkivallan statuksesta poliittisen toiminnan salakirjoituksena. Sanakiista anomiasta näyttää olevan yhtä ratkaiseva läntiselle politiikalle kuin ”jättiläisten taistelu olemisesta”, joka on määrittänyt läntistä metafysiikkaa. Puhdas oleva, puhdas olemassaolo metafysiikan paikkana saa tässä vastaansa puhtaan väkivallan politiikan äärimmäisenä kohteena, politiikan ”asiana”; onto-teo-logista strategiaa, joka on kääntynyt pyydystämään puhdasta olevaa logoksen hihoista, vastaa poikkeuksen strategia, jonka on varmistettava suhde lain ja väkivallan välillä. On ikään kuin laki ja logos tarvitsisivat anomisen/laittomuuden tai ”aloogisen” pidättämisen vyöhykettä voidakseen perustaa suhteensa elämään.

4. Rakenteellisella läheisyydellä lain ja anomian välillä, puhtaan väkivallan ja poikkeustilan välillä, on myös nurin käännetty hahmo, kuten usein on asian laita. Historioitsijat, etnologit ja folkloristit tuntevat hyvin anomiset festivaalit, roomalaisten saturnuksen juhlan, juhlallisen metelöinnin ja keskiaikaisen karnevaalin, jotka keskeyttävät ja kääntävät nurin normaalia järjestystä määrittävät lailliset ja sosiaaliset suhteet. Herrat luovuttavat itsensä palvelijoidensa palvelukseen, ihmiset pukeutuvat eläimiksi ja käyttäytyvät kuin eläimet, huonot tavat ja rikokset, jotka olisivat normaalisti laittomia, ovatkin äkkiä oikeutettuja. Karl Meuli oli ensimmäinen, joka korosti suhdetta näiden anomisten festivaalien ja tiettyjä muinaisia rangaistusinstituutioita luonnehtivien pidätetyn lain tilanteiden välillä. Tässä, kuten iustitiumissa, on mahdollista tappaa ihminen, tuhota hänen talonsa, ottaa hänen omaisuutensa joutumatta oikeuden eteen. Sen sijaan, että ne uusintaisivat mytologista menneisyyttä, karnevaalien epäjärjestys ja väkivaltainen tuhoaminen metelöiden juhlimalla aktualisoivat uudelleen anomian historiallisen tilanteen. Näin tuodaan valoon epäselvä suhde lain ja anomian välillä: poikkeustila muutetaan hillittömäksi festivaaliksi, jossa ilmaistaan puhdasta väkivaltaa täydessä vapaudessa siitä nauttimiseksi.

5. Läntinen poliittinen järjestelmä näyttää siten kaksoiskoneistolta, joka perustuu dialektiikkaan kahden eriaineksisen ja ikään kuin vastakohtaisen elementin välillä: nomosin ja anomian, laillisen oikeuden ja puhtaan väkivallan, lain ja elämänmuotojen, joiden artikuloinnin poikkeustilan on määrä taata. Niin kauan kuin nämä elementit pysyvät erotettuina, niiden dialektiikka toimii, mutta kun ne suuntautuvat kohti molemminpuolista epävarmuutta ja fuusiota ainutlaatuiseksi kaksipuoliseksi voimaksi, kun poikkeustilasta tulee sääntö, poliittinen järjestelmä muuttuu kuoleman koneistoksi. Kysymme: miksi nomosilla on konstitutiivinen anomian tarve? Miksi lännen politiikan on täytettävä tämän sisäpuolisen tyhjyyden mitta? Mikä sitten on poliittisen substanssi, jos se olennaisesti annetaan lailliselle tyhjiölle? Niin kauan kuin emme pysty vastaamaan näihin kysymyksiin, emme pysty vastaamaan myöskään tähän toiseen kysymykseen, joka kulkee poikki koko läntisen poliittisen historian: mitä tarkoittaa toimia poliittisesti?

Käännetty ja muokattu Make-world -lehden kolmannen numeron artikkelista State of Exception, joka on kooste luennosta Centre Roland-Barthes’ssa (Universite Paris VII, Denis-Diderot) ja teoksesta Lo stato di eccezione. Homo Sacer II (Bollati Boringhieri, Torino 2003).