Englannintajan huomio: Giorgio Agamben on pyytänyt minua kääntämään tämän lyhyen kirjoituksen, joka toimii epäsuorana vastineena hänen aiemmin julkaisemalleen tekstille Italian reaktiosta koronavirukseen.
Pelko on huono neuvonantaja, mutta se saa monet sellaiset asiat esille mitä aiemmin teeskenteli olevansa näkemättä. Ongelma ei koske näkemysten esittämistä sairauden vakavuudesta, vaan sen kysymistä, millaisia eettisiä ja poliittisia seurauksia epidemialla on. Ensimmäinen asia minkä maan pysäyttänyt paniikkiaalto ilmiselvästi näyttää on se, että yhteiskuntamme uskoo enää ainoastaan paljaaseen elämään. Italialaiset ovat selvästi valmiita uhraamaan käytännössä kaiken — elämän tavalliset olosuhteet, sosiaaliset suhteet, työn, jopa ystävyydet, tunteet sekä uskonnolliset ja poliittiset vakaumukset — sairastumisen vaaran takia. Paljas elämä — ja sen menettämisen vaara — ei ole jotain mikä yhdistää ihmiset, vaan sokaisee ja erottaa heidät. Toiset ihmiset, kuten Alessandro Manzonin romaanissa kuvatun ruton aikaan, nähdään nyt yksinomaan mahdollisina ruton levittäjinä, joita on vältettävä kaikin mahdollisin keinoin ja joihin on pidettävä vähintään metrin verran etäisyyttä. Kuolleilla — meidän kuolleillamme — ei ole oikeutta hautajaisiin ja ei ole selvää mitä rakkaidemme ruumiille tapahtuu. Meidän lähimmäisemme on peruttu ja on mielenkiintoista, että kirkot ovat aiheesta vaiti. Mitä ihmissuhteista tulee maassa, joka totuttaa itsensä elämään tällä tavalla ties kuinka kauan? Ja millainen on yhteiskunta, jolla ei ole selviytymisen lisäksi muuta arvoa?
Toinen asia, ei vähääkään ensimmäistä vähemmän huolestuttava, jonka epidemia on saanut selvästi tulemaan esiin on se, että poikkeustila, johon hallitukset ovat totuttaneet meitä jo jonkin aikaa, on todella tullut normaaliksi olotilaksi. Aiemmin menneisyydessä on ollut vakavampia epidemioita, mutta kukaan ei ole aiemmin edes ajatellut siitä syystä tämänkaltaisen jopa meitä liikkumasta estävän poikkeustilan julistamista. Ihmiset ovat niin totutettuja elämään ikuisen kriisin ja ikuisen hätätilan olosuhteissa, että he eivät tunnu edes huomaavan että heidän elämänsä on pelkistetty puhtaasti biologiseen tilaan, ja sen myötä he eivät ole menettäneet pelkästään siihen kuuluvia sosiaalisia ja poliittisia vaan myös elämänsä inhimilliset ja affektiiviset ulottuvuudet. Pysyvässä poikkeustilassa elävä yhteiskunta ei voi olla vapaa yhteiskunta. Me elämme itse asiassa yhteiskunnassa, joka on uhrannut vapauden niin kutsutuista “turvallisuussyistä” ja on näin ollen tuominnut itsensä elämään pysyvässä pelon ja turvattomuuden tilassa.
Ei ole yllättävää, että puhuessa viruksesta puhutaan sodasta. Hätätoimenpiteet velvoittavat meitä itse asiassa elämään ulkonaliikkumiskiellon olosuhteissa. Kaikista sodista absurdein on kuitenkin sellainen sota, jota käydään jokaisessa toisessa ihmisessä mahdollisesti piilevää näkymätöntä vihollista vastaan. Todellisuudessa kyse on sisällissodasta. Vihollinen ei ole ulkopuoli, se on meidän piirissämme.
Huolestuttavaa ei ole niinkään tai ainoastaan nykyhetki, vaan se mitä tulee sen jälkeen. Aivan kuten sodat ovat jättäneet perinnöksi haitallisia teknologioita, piikkilanka-aidoista ydinvoimaloihin, on myös hyvin todennäköistä, että terveyshätätilan jälkeen tullaan jatkamaan sellaisia kokeita mitä hallitukset eivät kyenneet toteuttamaan aikaisemmin: yliopistojen ja koulujen sulkemista sekä oppituntien järjestämistä pelkästään verkossa, poliittisista ja kulttuurisista syistä järjestettyjen yhteisten tapaamisten ja keskustelujen lopettamista lopullisesti sekä viestien vaihtamista ainoastaan digitaalisesti toinen toistemme kanssa, korvaamaan koneilla jokaisen ihmisten välisen kontaktin — jokaisen tartunnan — aina kun se on mahdollista.
Giorgio Agamben
Tämä kirjoitus on julkaistu englanniksi 17. maaliskuuta 2020 An und für sich -blogissa. Italiankielinen versio löytyy täältä.
Katso myös:
Toimitus 