Puun ja Green New Dealin välissä

Emme voi laillistaa ja kuluttaa tietämme ulos ilmaston lämpenemisestä.

Avaruudesta katsoen Kiinan Bayan Obo -kaivos, jossa louhitaan ja jalostetaan 70% maailman harvinaisista maamineraaleista, näyttää melkein maalaukselta. Radioaktiivisten ornamenttien varjostamat kilometrien pituiset lammet väkevöittävät maapallon piilotetut värit: mineraaliakvamariinit ja okran värit, joita taitelija voisi käyttää imarrellakseen kuolevan imperiumin johtajia.

Green New Deal esittää, että Yhdysvaltojen talous voidaan muuttaa päästöttämäksi ja täysin uusiutuvaa energiaa käyttäväksi. Jotta sen vaatimuksiin pystyttäisiin vastaamaan, tarvitaan paljon enemmän Bayan Obon kaltaisia kaivoksia, jotka kaivetaan maapallon kovaan kuoreen. Tämä on tehtävä sen vuoksi, että lähes kaikki uusiutuvan energian lähteet ovat riippuvaisia ei-uusiutuvista ja usein vaikeasti saavutettavista mineraaleista: aurinkopaneelit käyttävät indiumia, turbiinit käyttävät neodymiumia, pattereissa käytetään litiumia, ja kaikkiin tarvitaan tonneittain terästä, tinaa, hopeaa ja kuparia. Uusiutuvan energian tuotantoketju on monimutkaista ruutuhyppelyä jaksollisen järjestelmän ja maailman ympärillä. Tehokkaan aurinkopaneelin valmistamiseen vaaditaan kuparia (atomiluku 29) Chilestä, indiumia (49) Australiasta, galliumia (31) Kiinasta ja seleniumia (34) Saksasta. Suurin osa tehokkaimmista suoravetotuulivoimaloista tarvitsee pari kiloa harvinaista maametallia, neodymiumia, ja jokaisessa Teslassa on noin 140 kiloa litiumia.

Ei ole sattumaa, että hiilikaivostyöläiset olivat suurimman osan 1800- ja 1900-lukuja kapitalistisen kurjuuden perikuva – työ on uuvuttavaa, vaarallista ja rumaa. Émile Zola kutsuu hiilikaivosta nimellä Le Voreux, ”kyltymätön”, romaanissaan Kivihiilenkaivajat, joka kuvaa luokkataistelua ranskalaisessa tehdaskaupungissa. Kaivosta peittävät hiileä polttavat savukasat, ja näin se on labyrintti ja minotaurus yhdessä: ”kyykistyen kuin hirviö luolansa pohjalla… puuskuttaen ja läähättäen hitain ja syvin henkäyksin kuin se yrittäisi sulattaa ihmisliha-annoksen.” Klassisessa mytologiassa hirviöt ovat maan tuotteita, Gaian lapsia. Ne syntyivät luolissa, ja sivistyneen rodun jumalat metsästävät niitä. Kuitenkin kapitalismissa hirviömäistä on se, miten nuo sivistyttävät energiat ovat elollistaneet maan. Kokonainen luokallinen ihmisiä heitetään kuoppaan vaihtokauppana näistä maallisista aarteista, joita käytetään junien, laivojen ja tehtaiden energiana. Lämpenevä maa toimii yhdessä näiden meidän luomien hirviöiden kanssa. Näitä ovat kuivuus, siirtolaisuus, nälänhätä ja myrsky. Oikeastaan uusiutuva energia ei ole pelastus. Vuoden 1930 Hawk’s Nest Incident on pahin Yhdysvaltojen historiassa tapahtunut teollisuusonnettomuus, ja se liittyi uusiutuvaan energiaan. Union Carbiden vesivoimalaan porattiin kolmen kilometrin pituista tuloaukkoa. Tuolloin 5000 työläistä sairastui, kun he osuivat paksuun kvartsisuoneen. Heistä 800 kuoli lopulta kivikeuhkoon. Energia ei ole koskaan ”puhdasta” niin kuin Muriel Rukeyser osoittaa selkeästi eeppisessä dokumenttirunossaan ”The Book of the Dead”, jonka hän kirjoitti Hawk’s Nestistä. ”Kuka kulkee sähköjohtoja pitkin?”, ”Kuka puhuu pilkaten jokaisesta tiestä?”. Modernin maailman infrastruktuuri on valettu sulasta surusta.

Sisäisessä Mongoliassa sijaitsevassa Bayan Obo -kaivoksessa esiintyy Tšernobylistä muistuttavia syöpälukuja. Tämä alue on täynnä ”kuolleita kyliä”, joissa vilja ei kasva. Mutta toisaalta kuolleet kylät ovat jo täällä. Niitä tulee lisää, jos emme tee mitään ilmastonmuutokselle. Mitä väliä on muutamalla kuolleella kylällä, jos puolet maapallosta muuttuu elinkelvottomaksi? Mitä väliä on Sisä-Mongolian harmailla taivailla, jos vaihtoehtona on, että taivas muuttuu loputtoman valkoiseksi rikkisistä aerosoleista niin kuin viimeiseksi esitetyt geoinsinöörien ennusteet povaavat. Moralistit, nojatuolifilosofit ja pienemmän pahan kannattajat saattavat yrittää vakuuttaa sinut siitä, että nämä ongelmat ratkeavat ostoskärryongelmaksi: älä tee mitään, ja kärry kiidättää vauhtiaan kohti radan loppua eli massakuolemaa. Tee jotain ja vaihdat kärryn suuntaa radalle, jossa harvemmat ihmiset kuolevat, mutta jossa sinä olet aktiivisemmin vastuussa heidän kuolemistaan. Kun miljoonien ja jopa miljardien eloonjääminen on kyseessä, niin kuin ilmastomuutoksen kanssa on, muutama kuollut kylä voi vaikuttaa ihan hyvältä diililtä, vihreältä diililtä, uudelta diililtä. Ilmastonmuutos ei kuitenkaan yksinkertaistu ostoskärryongelmaksi. Ennemminkin se on koko planeetan laajuinen kytkentäkenttien sokkelo, jossa jokaisen radan tulos on massakuolema.

Ei ole edes selvää, pystymmekö saamaan tätä tavaraa tarpeeksi maasta tällä aikataululla. Päästöttömyyden saavuttaminen vuonna 2030 tarkoittaisi, että kaivosten pitäisi tuottaa nyt eikä 5 tai 10 vuoden päästä. Kilpailu siitä, miten tuotteet saadaan käyttöön, on todennäköisesti likainen useammalla kuin yhdellä tavalla. Puolihuolimattomat tuottajat kompuroivat rahastamaan kultakaivoksen hinnalla, käyvät läpi kaikki nurkat ja perustavat kaivoksia, jotka ovat vaarallisia, epäterveellisiä eivätkä erityisen vihreitä. Kaivokset vaativat valtavasti kustannusmenoja heti kärkeen, ja investointien vasteet ovat tyypillisesti pieniä paitsi sellaisena tavarabuumina, jonka Green New Deal saa aikaan. Voi kulua vuosikymmen tai enemmän, ennen kuin lähteet saadaan kehitettyä.

Ei ole myöskään selvää, kuinka paljon näiden kaivoksen hedelmät auttavat meitä pääsemään eroon hiilestä, jos energian kulutus kasvaa. Vaikka Yhdysvallat on päällystänyt itsensä kasvihuonekaasuja päästämättömillä aurinkopaneeleilla, sen teknologiat eivät ole hiilineutraaleja. Vaatii energiaa, että nuo mineraalit saadaan pois maasta, että ne saadaan muokattua pattereiksi, valosähköisiksi aurinkopaneeleiksi ja jättimäisiksi tuulimyllyjen propelleiksi, energiaa tarvitaan niistä eroon pääsemiseksi, kun ne vanhentuvat. Kaivokset toimivat ensisijaisesti kaasua polttavilla välineillä. Uusiutuvia energianlähteitä kuljettavat rahtilaivat kuluttavat niin paljon polttoainetta, että ne ovat vastuussa kolmesta prosentista planeetan päästöistä. Sähköiset, akkukäyttöiset moottorit rakentamislaitteisiin ja rahtilaivoihin ovat juuri ja juuri prototyyppivaiheessa. Minkälainen massiivinen akku tarvittaisiin rahtilaivan kulkemiseen Tyynenmeren yli. Ehkä pieni ydinreaktori olisi paras vaihoehto.

Päästöjen laskeminen valtion rajojen sisällä on sama kuin laskisi kaloreita mutta vain aamiaisen ja lounaan ajalta. Jos puhdistautuminen Yhdysvalloissa tekee muut paikat likaisemmiksi, pitää sekin lisätä tilikirjaan. Hiilenkäyttömäärät ovat varmasti pienemmät kuin muuten, mutta vähennykset eivät ole niin isoja kuin ajateltiin erityisesti, jos tuottajat ovat epätoivoisia rahastamaan uusiutuvien lottovoitosta ja tekevät asiat mahdollisimman halvasti ja nopeasti, mikä tässä tilanteessa tarkoittaa fossiilisia polttoaineita. Toisaalta ympäristöön liittyvä korjausliike on kallista kaikin tavoin. Halutaanko pelastaa ne varjostetut lammet, haudata jätteet syvälle maan alle ja pitää pohjavedet suojassa myrkyiltä? Tarvitaan moottoreita, joissa poltetaan todennäköisesti öljyä.

Vahvistuva tieteellinen mielipide, viimeisin hallituksen sisäinen paneeli koskien ilmastonmuutosta, raportoi projekteista, joissa biopolttoaineita käytetään näissä tapauksissa – rakentamiseen, teollisuuteen ja liikenteeseen, kaikkialla, missä moottoreita ei voi helposti sähköistää. Biopolttoaineet päästävät hiiltä ilmakehään, mutta se on hiiltä, joka oli jo imeytynyt kasvaviin kasveihin, joten nettopäästöt ovat nolla. Ongelma on, että biopolttoaineet tarvitsevat muuten viljalle tai hiiltä imevälle kasvistolle tarkoitettua maata. Ne kuuluvat kaikkein vähiten tiiviisiin energianlähteisiin. Tarvittaisiin tusina hehtaareja yhden maanosien välillä kulkevan lentokoneen täyttämiseen. Päästöt ovat vain silmiinpistävin osa laajempaa ekologista kriisiä. Ihmisasutus, laiduntaminen ja teollisuus haarautuen jäljellä olevan luonnon läpi kaikkein tuhlaavimmalla ja tuhoavimmalla tavalla on lähettänyt skokkiaaltoja planeetan ja eläinkunnan läpi. Tähän kuuluvat myös hyönteisten massakuolemat, joissa populaatiot vähenevät neljällä viidenneksellä joillain alueilla. Hyönteismaailmaa ymmärretään hyvin heikosti, mutta tieteilijät uskovat, että kuolemat ja sukupuutot ovat vain osittain ilmastonmuutoksen syytä, kun taas ihmisten maankäyttö ja tuholaismyrkyt ovat suurin syyllinen. Planeetan kahden miljoonan tonnin eläinmassasta hyönteiset muodostavat puolet. Jos hyöteismaailman pilarit otetaan pois, ruokaketju romahtaa.

Jotta Yhdysvaltojen energiankulutus voitaisiin korvata uusiutuvilla, pitäisi luovuttaa ainakin 25-50% USA:n maasta aurinko-, tuuli-, ja biopolttonaine-energialle energiatieteiden kokeneen asiantuntijan Vaclav Smilin arvioiden mukaan. Onko sille ja kasvavalle ihmisasutukselle tilaa? Sille ja massiiviselle liha- ja maitoteollisuuden laidunnalle? Sille ja metsille, joita tarvitsemme pitämään hiilen poissa ilmasta? Ei, jos kapitalismi jatkaa sitä, mitä se ei saisi jatkaa, eli kasvamista. Kapitalismin laki on suuremman määrän laki — suurempi määrä energiaa, suurempi määrä tavaraa, suurempi määrä ainetta. Se esittelee tehokkuuden vain yhtenä keinona pilata planeetta. Ilmastokriisille ei ole ratkaisua, jotka jättäisivät kapitalismin pakkomielteet kasvusta koskemattomiksi. Ja tämä on se, mitä lipevän uusliberalistin Thomas Friedmanin keksimä termi, Green New Deal, ei ota huomioon. Siinä ajatellaan voivan pitää kapitalismi ja kasvu, mutta poistaa vahingolliset seuraukset. Kuolleet kylät ovat täällä kertomassa, ettei niin voi tehdä. Mitkään ruusut eivät kuki siinä pensaassa.

Kaivostyöläiset Chilessä, Kiinassa ja Zambiassa kaivavat 50 miljoonan aurinkopaneelin ja tuulimyllyn lisäksi vielä sen vuoksi, että Green New Deal ehdottaa energiaverkoston rakentamista uudestaan tehokkaampaan muotoon, kaikkien rakennusten parantamista korkeimpien ympäristöstandardien mukaisiksi, ja vähähiilisen liikenneinfrastruktuuri kehittämistä, joka perustuu sähkökulkuneuvoihin ja korkean nopeuden junaratoihin. On sanomattakin selvää, että tämä tarkoittaisi suunnatonta hiili-intensiivisten materiaalien, kuten betonin tai teräksen, käyttöä. Biljoonien dollarien arvosta raaka-aineita pitäisi virrata Yhdysvaltoihin muuttuakseen juniksi ja sähköautoiksi. Tämä koskisi myös kouluja ja sairaaloita, koska vihreiden aloitteiden ohella GND ehdottaa universaalia terveydenhoitoa ja ilmaista koulutusta – puhumattakaan elämiseen riittävän palkkatyön takaamisesta.

Mikään uusi politiikassa ei ole koskaan oikeasti ja täysin uutta, joten se, että Green New Deal muistuttaa 1930-lukua, on yhtä yllätyksetöntä kuin se, että Ranskan gilets jaunes elvyttää Ranskan vallankumouksen ruumiin ja laittaa sen tanssimaan Arc de Triomphen alla. Ymmärrämme nykyisyyden ja tulevaisuuden menneisyyden kautta. Niin kuin Marx huomauttaa Louis Bonaparten brumairekuun kahdeksastoista –teoksessaan: ”Ihmiset tekevät itse historiaansa, mutta he eivät tee sitä mielensä mukaan, he eivät tee sitä omavalintaisissa, vaan välittömästi olemassaolevissa, annetuissa ja perinnöksi jääneissä olosuhteissa.” Jotta uudenlaisia luokkataisteluja voidaan tehdä järkeenkäyvästi, niiden partisaanit katsovat menneisyyteen, ”lainaavat niiden nimiä, taistelutunnuksia ja pukuja esittääkseen maailmanhistorian uutta näytöstä näissä kunnianarvoisissa vanhoissa valepuvuissa ja tällä lainakielellä.” Green New Dealissa ”uuden” pitääkin ilmaista itseään erittäin vanhalla kielellä, joka vetoaa isoisosiän kadonneeseen workerismiin[1] ja WPA[2]-julisteiden graafiseen tyyliin.

Puvuilla leikkiminen voi olla edistyksellistä taaksepäin katsomisen sijaan niin kauan kuin se koostuu ”uusien taistelujen ylistäminen eikä vanhojen parodiointi, sen tarkoituksena oli kyseisen tehtävän isottelu mielikuvituksessa eikä sen todellisen ratkaisemisen pakoilu, sen tarkoituksena oli vallankumouksen hengen uudelleen löytäminen eikä sen aaveen toimittaminen vaellukselle.” Päinvastoin vuoden 1848 vallankumousten aattona, jolloin Marx kirjoitti, Ranskan vallankumouksen symboliikka vaikutti niin, että se tukahdutti kaiken, mikä oli siinä hetkessä vallankumouksellista. Napoleon Bonaparten veljenpoika Napoleon III oli Euroopan vapauttajan parodia. Eurooppa tarvitsi radikaalia taukoa eikä jatkumoa.

Yhdeksännentoista vuosisadan yhteiskunnallinen vallankumous voi ammentaa runoutensa vain tulevaisuudesta, mutta ei menneisyydestä. Se ei voi aloittaa tehtävänsä suorittamista ennen kuin on pyyhkäissyt o1emattomiin kaiken menneisyyteen liittyvän taikauskon. Varhaisemmat vallankumoukset tarvitsivat menneisyyden maailmanhistoriallisia muistoja hämätäkseen oman sisältönsä. Yhdeksännentoista vuosisadan vallankumouksen täytyy antaa kuolleiden haudata kuolleensa tajutakseen oman sisältönsä. Ennen fraasi oli sisältöä tärkeämpi, nyt on sisältö fraasia tärkeämpi.

Pärjäisimme hyvin pitämällä nämä sanat mielessä seuraavina vuosikymmeninä sekä välttämällä etääntymistä oikeista ratkaisuista sekä ripustautumista mielikuvitusratkaisuihin. Green New Deal ei ole projektina yhtään samanlainen kuin 1930-luvun New Deal, lukkun ottamatta kaikkein pinnallisimpia tapoja. New Deal oli vastaus hetkelliseen taloudelliseen hätätilaan, suureen lamaan, eikä tulevaisuuden ilmastokriisiin: sen tavoitteena ei ole palauttaa kasvu taloudessa, joka oli kutistunut 50% ja jossa joka neljäs ihminen oli työtön. New Dealin tavoite oli saada kapitalismi tekemään sitä, mitä se jo halusi tehdä: laittaa ihmiset töihin, riistää heitä ja sitten myydä heille heidän oman työnsä tuotteita. Valtio oli tarpeellinen katalysaattorina ja välittäjänä tasapainottaen voitot ja maksut etenkin vahvistamalla työvoiman kättä liiketoiminnan kustannuksella. Sen lisäksi että sen rahamenot ovat paljon suuremmat, Green New Dealilla on paljon vaikeampi tavoite: sen sijaan, että se saisi kapitalismin tekemään, mitä kapitalismi haluaa, sen täytyy ottaa polku, joka on varmasti epäedullinen omistajille pitkällä aikavälillä.

Siinä missä New Dealin piti vain saada kasvu uudistettua Green New Dealin pitää saada aikaan kasvua ja vähentää päästöjä. Ongelma on, että kasvu ja päästöt ovat lähes jokaisella mittarilla syvästi korreloivia. Green New Dealissa on siis riski, että siitä tulee loputon reformi, jossa päästövähennysten kiveä työnnetään mäkeä ylös joka päivä vain, jotta kasvava energianälkäinen talous voisi potkaista sen joka yö takaisin alas.

Vihreän kasvun edustajat lupaavat ”päästöjen ja kasvun irtikytkentää”, jossa lisätty energiayksikkö ei lisää hiildioksidia ilmakehään. Vaikka se olisi teknologisesti mahdollista, vaikka olisi mahdollista tuottaa päästötöntä tai vähäpäästöistä energiaa ei ainoastaan riittävästi vaan ylenmääräisesti tarpeeseen nähden, sellainen vaatisi enemmän sääntelyvaltaa kapitalistien käytökseen kuin mitä New Deal koskaan pystyi.

Franklin Delano Roosevelt ja hänen koalitionsa hallituksessa käyttivät vaatimatonta hallintaa yritysten yli John Kennetg Galbraithin sanoin ”tasapainottavan voiman”-prosessissa, kallistamalla pelilautaa vieden valtaa kapitalisteilta suhteessa työntekijöihin ja kuluttajiin sekä tehden uusista investoinneista viehättävämpiä. Valtio kyllä otti hoitaakseen suoria investointeja – se rakensi teitä, siltoja, voimalaitoksia, puistoja ja museoita, mutta se ei tehnyt sitä korvatakseen yksityisiä investointeja vaan luodakseen ”ikuisen mittatikun kiristystä vastaan” kuten Franklin D. Roseveltin korkealentoiset sanat kuuluvat. Valtion voimalaitokset paljastaisivat esimerkiksi sähkön todellisen (alhaisemman) hinnan estämällä energiamonopoleja kiskomasta hintaa.

Green New Deal korostaa tätä New Dealin aspektia, koska näennäisesti niin lähellä sitä, mitä he ehdottavat. The Tennessee Valley Authority, jopa kahdeksan vuotta toiminut julkinen energiayhtiö, on kuuluisin näistä projekteista. Julkinen infrastruktuuri, puhdas energia ja taloudellinen kehitys — TVA yhdisti monia olennaisia Green New Dealin elementtejä. Rakentamalla patoja ja vesivoimalaitoksia Tennessee-joen varrelle se tarjosi puhdasta, halpaa sähköä yhdelle maan taloudellisesti taantuneimmista alueista. Vesivoimalaitokset olivat puolestaan linkitetty nitraatteja tuottaviin laitoksiin. Nitraatit ovat energiaintensiivinen raaka-aine, jota tarvitaan sekä lannoitteisiin että räjähteisiin. Palkat ja viljasadot kasvoivat, energiahinnat laskivat. TVA toi halpaa energiaa, halpoja lannoitteita ja hyviä työpaikkoja alueelle, joka aiemmin tunnettiin malariasta, huonosta maaperästä, tulotasosta, joka oli puolet maan keskiarvosta, sekä hälyttävän suuresta työttömyydestä.

Ongelmana siinä, että tätä skenaariota pidettäisiin Green New Dealin mallina on, että uusiutuvat eivät ole merkittävästi halvempia kuin fossiiliset polttoaineet. Valtio ei voi saada halpaan, uusiutuvaan energiaan johtavaa polkua loistamaan tyydyttämällä kuluttajat halvoilla hinnoilla ja tuottajat hyväksyttävillä voitoilla. Monet ajattelivat kerran, että öljy- ja hiilivarantojen loppuminen pelastaisi meidät, kun fossiilisten polttoaineiden hinnat nousisivat uusiutuvien hintojen yli, mikä pakottaisi muutoksen taloudellisena välttämättömyytenä. Valitettavasti messiaaninen hintataso on karannut yhä pidemmälle tulevaisuuteen, kun viime vuosikymmenenä esitellyt uudet porausteknologiat ovat mahdollistaneet öljyn pumppaamisen särötyksellä maankuoresta ja uusia varantojen hyödyntämisen kentiltä, jotka luultiin jo loppuunkäytetyiksi. Öljyn hinta on pysynyt itsepintaisen alhaisena, ja Yhdysvallat on tuottamassa sitä kaikkien yllätykseksi enemmän kuin kukaan muu. Tuomiopäivän mielikuvat ”öljyhuipusta” ovat nyt vuosituhannen vaihteen kuriositeetti niin kuin Y2K tai Al Gore. Pahoittelut väärästä tuomiopäivästä.

Jotkut saattavat kertoa, että uusiutuvat pystyvät kilpailemaan fossiilisten kanssa vapailla markkinoilla. Tuuli- ja vesivoima sekä maalämpö ovat toki tulleet sähkölähteinä joissain tapauksissa hiiltä ja maakaasua halvemmiksi. Ne eivät silti ole tarpeeksi halpoja. Syynä on, että voidaakseen ajaa fossiilikapitalistit konkurssiin uusiutuvien pitää tehdä enemmän kuin voittaa fossiiliset pennillä tai kahdella kilowattituntia kohden. Fossiilisen energian infrastruktuuriin on käytetty biljoonia dollareita, ja näiden investointien omistajat valitsevat ennemmin saada takaisin osansa investoinneista kuin ovat saamatta yhtään mitään. Näiden etujen pakottaminen nollaan ja energiakapitalistien pakottaminen investoimaan uusiin tehtaisiin vaatisi, että uusiutuvat olisivat vielä halvempaa valtavasti halvempia, mahdottoman verran halvempia. Ainakin tähän johtopäätökseen päätyi insinööriryhmä, jonka Google kutsui koolle tutkimaan ongelmaa. Olemassa olevat teknologiat eivät koskaan tule olemaan tarpeeksi halpoja ajamaan konkurssiin hiilellä toimivia voimalaitoksia: tarvitsisimme jotakin nykyisin vasta tieteiskirjallisuuden tasolla olevaa, kuten kylmäfuusiota. Ongelma ei ole vain alennetut hinnat, sillä aurinko- ja tuulisähkö eivät ole irrotettavissa tarpeen vaatiessa. Ne ovat saatavilla vain silloin ja siellä, missä aurinko paistaa ja tuuli puhaltaa. Jos sitä halutaan välittömästi, sitä täytyy varastoida (tai kuljettaa tuhansia kilometrejä), ja se nostaa hintaa.

Suurin osa antaisi vastaukseksi tähän ongelmaan likaisen energian verotuksen tai suoran kiellon samalla, kun puhdasta tuetaan. Järkevästi toimeenpantu hiilivero voi keikauttaa tilanteen uusiutuvien eduksi, kunnes ne pystyvät voittamaan fossiilisen energian omillaan. Uudet fossiililähteet ja infrastruktuuri voidaan kieltää ja veroista saadut voitot voidaan käyttää rahoittamaan uuden teknologian tutkimusta, tehokkuusparannuksia ja kuluttajien tukemista. Nyt kuitenkin puhutaan jostain muusta kuin New Dealista raivaten tietä yhä tuottavammalle kapitalismille, jossa voitot ja palkat voivat nousta yhdessä. Planeetalla on 1,5 biljoonaa barrelia todistettuja öljyvarantoja. Samojen laskelmien mukaan öljyä on noin 50 biljoonan arvosta, jos oletamme hyvin alhaisen hinnan eli 35 dollaria yhdelle barrelille. Tämän hinnan öljy-yhtiöt ovat laskeneet matemaattisissa kuvannuksissaan. Jos hiiliverot ja -kiellot laskevat hintaa kymmenkertaisesti, fossiilikapitalistit tekevät kaikkensa välttääkseen, kääntääkseen tai kumotakseen ne. Laskettujen hintojen ongelma on yhä voimassa. Jos noiden varastojen arvo tuhotaan, saatetaan fossiilisten polttoaineiden hintaa laskea kieroutuneesti rohkaisten suurempaan kuluttamiseen ja isompiin päästöihin, samalla kun öljyntuottajat kompuroivat myymään ylijäämäänsä hiiliverottomiin maihin. Vertauksena planeetalla on 300 biljoonan dollarin arvosta vaurautta, josta suurin osa on omistavan luokan käsissä. Maailmanlaajuinen bruttokansantuote, eli tuotettujen kaikkien tavaroiden ja palveluiden arvo vuodessa, on noin 80 biljoonaa dollaria. Jos ehdotetaan 50 biljoonan dollarin poispyyhkimistä, kuudennuksen planeetan vauraudesta eli kaksi kolmasosaa maailmanlaajuisesta bruttokansantuotteesta, voidaan tämän vaurauden omistajien odottaa taistelevan vastaan kaikin keinoin, mikä tarkoittaa suurin piirtein kaikkea mahdollista.

Green New Deal esittää haasteen kriitikoille, kuten tuhannen sivun romaani MacGuffinilla tai tyylillinen skandaali jokaisella sivulla. On vaan niin paljon tasoja, joilla se ei ikinä toimi. On lukemattomia maailmoja, joissa GND epäonnistuu – miljoona presidentti Sandersia tai jopa välittömämmin Ocasio-Cortezia johtamassa katastrofia. Voitaisiin kirjoittaa kokonainen essee esimerkiksi sen poliittisesta mahdottomuudesta Yhdysvalloissa, joka on yhtiöiden etujen sekä oikealle kallistuvan puoluesysteemin ja vallanjakautumisen kyllästämä. Jos se edes olisi poliittisesti mahdollista toinen essee voitaisiin kirjoittaa siitä, että useiden biljoonien dollareiden vuosittaiset kustannukset todennäköisesti tuhoaisivat dollarin ja ajaisivat siten oletettuja kustannuksia ylöspäin. Essee uskotuista eduista ja niiden julistamasta sodasta. Essee siitä, että vaikka nuo molemmat esteet ylitettäisiin, viimeaikaisten talouteen kohdistuvien rahallisten interventioiden (4,5 biljoonaa dollaria upotettiin talouteen Obaman kauden aikana, 1,5 biljoonaa dollaria Trumpin leikkauksissa) osoittaa, että Green New Dealilla olevan vaikeuksia rohkaista yrityksiä käyttämään rahaa tarkoittamallaan tavalla, siis sijoituksiin enemmin vihreään infrastuktuuriin kuin kiinteistö- ja osakekauppoihin, kuten tapahtui kaikissa aiemmissa tapauksissa.

Tässä on helppo takertua lillukanvarsiin ja unohtaa olennainen. Jokaisessa näistä skenaarioista, jokaisessa surullisessa ja lämpenevässä planeetassa, Green New Deal epäonnistuu kapitalismin vuoksi. Koska kapitalismissa pieni joukko omistajia ja johtajia, kilpailussa toistensa kanssa, löytää itsensä tekemässä kapeita päätöksiä siitä, mihin investoida ja mitä, luomassa hintoja, palkkoja ja muita olennaisia talouden määreitä. Vaikka nämä omistajat haluaisivat säästää meidät uppoavilta kaupungeilta ja miljardeilta siirtolaisilta vuonna 2070, he eivät pystyisi siihen. Heidät myytäisiin alihintaan ja heidän yrityksensä joutuisivat konkurssiin muiden vuoksi. Heidän kätensä ovat sidotut ja heidän valintansa rajoitettuja siitä syystä, että heidän täytyy myydä olemassaolevan koron mukaan tai kadota. Luokka kokonaisuudessaan päättää, eivät sen yksilölliset jäsenet. Tämän vuoksi marxilaisten (ja Marxin) lauseet kohtelevat rahaa ennemmin toimijana kuin objektina. Halu kohti jatkuvaa kasvua ja sen myötä kasvavaa energiankulutusta ei ole valittua vaan pakotettua. Se on edellytys voittoon, voiton ollessa edellytys olemassaoloon.

Jos öljyä verotetaan, pääoma myy sen muualla. Jos kasvatetaan raaka-aineiden kysyntää, pääoma vaatii hyödykkeiden hintojen nousua ja kiirehtii materiaalien siirtymistä markkinoille kaikkein kuluttavimmalla ja energiaintensiivisimmällä tavalla. Jos aurinkopaneeleille, tuulivoimaloille ja biopolttoaineviljelyille vaaditaan miljoonia hehtaareja, pääoma nostaa kiinteistöjen hintaa. Jos tarvittavalle tuonnille asetetaan tulleja, pääoma lähtee paremmille markkinoille. Jos yritetään asettaa maksimihinta, joka ei salli voittoa, pääoma yksinkertaisesti lakkaa investoimasta. Leikkaa hydran yksi pää, kohtaa toinen. Investoi biljoonia dollareita infrastruktuuriin Yhdysvalloissa ja joudut kohtaamaan hätkähdyttävän tuhlaavan, hitaan ja tuottamattoman rakennusteollisuuden, jossa yhden kilometrin rakentaminen voi olla 20 kertaa kalliimpaa ja kestää neljä kertaa pidempään. Täytyy kohdata Bechtelin ja Fluor Corpin maalliset hirviöt, jotka ovat tottuneet syömään hallituksen juottoaltaasta ja laskuttamaan 50 dollarin huijauksista. Jos tämä ei saa nöyräksi, ajatellaan Yhdysvaltain armeijan, joka on maailman suurin öljynkuluttaja ja vähemmän yllättäen maailman öljyn pääpoliisi, maailmanhistoriallista tehottomuutta. Pentagon on tilittävä musta-aukko, johon kipataan kansakunnasta kynnetty vauraus, ja josta ei tule valonpilkahdustakaan. Sen tilikirja on tyhjä.

Uskon monien Green New Dealin ajajien tietävän tämän. He eivät oikeasti ajattele sen tapahtuvan luvatulla tavalla. He myös tietävät, ettei se toimi jos se tapahtuu. Luultavasti tämän takia tarjolla on niin vähän konkreettisia yksityiskohtia. Keskustelu on tähän asti pyörinyt enimmäkseen budjetoinnin ympärillä, kun modernin rahateorian (MMT) kannattajat ovat argumentoineet, ettei hallituksella ole ylärajaa rahan käytölle Yhdysvaltain kaltaisessa maassa, ja verota-kuluta-vasemmistolaiset ampuvat takaisin kaikenlaisilla vastaskenaarioilla. MMT:n kannattajat ovat teknisesti ottaen oikeassa, mutta vähättelevät Yhdysvaltain velan omistajien valtaa vaikuttaa dollarin arvoon ja sitä kautta hintoihin ja voittoihin. Samalla Green New Dealin kriitikot rajoittavat keskustelunsa vähiten ongelmallisiin kohtiin. Älkää ymmärtäkö väärin, kymmenien biljoonien dollarien tilauksessa budjettikohdat ovat iso asia. Mutta salkun turvaaminen on tuskin suurin ongelma. Toteutus on se, missä Green New Deal oikeasti kuolee, ja harvoilla sen saarnamiehillä on mitään sanottavaa näistä yksityiskohdista.

Green New Deal ehdottaa hiilestä luopumista suurimmassa osassa taloudesta 10 vuoden aikana. Se on hienoa, mutta kukaan ei puhu siitä, miten se tapahtuu. Tämä johtuu siitä, että monille sen arvo on pääasiassa retorinen; siinä on kyse keskustelun siirtämisestä, poliittisen tahdon keräämisestä ja ilmastokriisin kiireellisyyden alleviivaamisesta. Se on ennemmin iso tunnetila kuin suuri suunnitelma. Monet sosialistit tunnistavat, että ilmastonmuutoksen lieventäminen voittoja tuottavassa systeemissa on mahdotonta, mutta he ajattelevat, että Green New Dealin kaltainen projekti on sitä, mitä Leon Trotski kutsui ”siirtymäohjelmaksi” liitettynä ”siirtymävaatimukseen”. Toisin kuin vähimmäisvaatimus, johon kapitalismi helposti yltää, ja enimmäisvaatimus, johon se selvästi ei yllä, siirtymävaatimus on jotain, johon kapitalismi mahdollisesti pystyisi yltämään, jos se olisi rationaalinen ja inhimillinen systeemi, mutta se ei oikeasti pysty yltämään siihen. Agitoimalla tämän siirtymisvaatimuksen ympärillä sosialistit paljastavat kapitalismin erityisen tuhlaavana ja tuhoavana ihmistoiminnan ohjaajana kyvyttömäksi toimittamaan omaa potentiaaliaan ja tässä tapauksessa vastuulliseksi sanoinkuvaamattomaan määrään kuolemia tulevaisuudessa. Näin paljastettuna kapitalismista voitaisiin turvallisesti luopua. Kapitalistisen luokan vastustuksen ja venytetyn hallintobyrokratian edessä Green New Dealin ympärille valitut virkamiehet voisivat turvalisesti massojen tuen avulla pakkolunastaa kapitalistisen luokan ja uudelleenjärjestää valtion sosialismin ideoiden mukaan. Tai niin tarina kertoo.

Olen aina halveksinut siirtymäohjelman käsitettä. Ajattelen ensinnäkin, että se toimii alentuvalla tavalla olettaesaan, että massoille täytyy kertoa yksi asia, jotta ne voisivat lopulta vakuuttua toisesta. Uskon myös, että siinä on suurena vaarana kääntyä itseään vastaan. Vallankumoukset alkavat kyllä usein siellä, missä reformit epäonnistuvat. Mutta ongelmana on, että siirtymävaatimukset rohkaisevat rakentamaan instituutioita ja organisaatioita yhdenlaisille tavoitteille toivoen, että ne voidaan nopeasti muuttaa toisiksi ajan ollessa kypsä. Mutta instituutiot ovat valtavan vastahakoisia rakenteita. Jos rakennetaan puolue tai muita instituutioita sen idean ympärille, että ilmastonmuutos ratkaistaan kapitalisimin sisällä, ei pidä yllättyä, jos iso osa kyseisestä puolueesta vastustaa yritystä muuttaa se vallankumoukselliseksi organisaatioksi. Sosialististen ja kommunististen puolueiden historia antaa syytä varovaisuuteen. Jopa sen jälkeen, kun toisen internationaalin johtajat pettivät jäsenensä lähettämällä heidät teurastamaan toisiaan ensimmäisessä maailmansodassa ja sen jälkeen, kun Venäjän vallankumouksen aattona oli valtavia jakolinjoja vallankumouksellisten järjestöjen muodostamisessa, monet tukivat sitä yhä tottumuksesta ja siksi koska se oli rakentanut paksun verkoston kultuurillisia ja sosiaalisia rakenteita, joihin he olivat kytköksissä miljoonilla siteillä. On varottava, ettei siirtymäohjelman rakentamisella rakenneta samalla tulevaisuuden vihollisen voimia.

Sanokaamme sen sijaan se, minkä tiedämme olevan totta. Green New Dealin tarjous polusta ilmaston tasaantumiseen alle kahden asteen on mielikuvituksellinen. Oikeastaan nykyisellään ainoat mahdolliset ratkaisut kapitalisimin kehyksissä ovat kauhistuttavia, georakentamisen riskialttiita muotoja, valtameren tai taivaan kemiallista myrkyttämistä hiilen imemiseksi tai auringonvalon rajoittamiseksi, kapitalismin ja sen isännän, ihmiskunnan, säilyttämistä taivaan (silloin ilman säätiloja) tai valtameren (silloin elottomana) hinnalla. Toisin kuin päästöjen vähennykset nämä projektit eivät vaadi kansainvälistä yhteistyötä. Mikä tahansa valtio voisi aloittaa georakentamisen juuri nyt. Mikä estää Kiinaa tai Yhdysvaltoja heittämästä rikkiä taivaaseen, jos asiat muuttuvat tarpeeksi kuumiksi ja tarpeeksi pahoiksi.

Green New Dealin ongelma on, että se lupaa muuttaa kaiken säilyttäen kaiken ennallaan. Se lupaa vaihtaa modernin yhteiskunnan energiaperustan samaan tapaan kuin autosta vaihdetaan akku. Ostat yhä uuden iPhonen joka toinen vuosi, mutta päästöttömänä. Green New Dealin maailma on tämä maailma, mutta parempi – tämä maailma, mutta ilman päästöjä, universaalilla terveydenhuollolla ja maksuttomalla yliopistokoulutuksella. Vetoomus on ilmiselvä, mutta yhdistelmä on mahdoton. Emme voi säilyttää tätä maailmaa. Säilyttääksemme ekologisen lokeron, jossa me ja lajiemme ryhmä on elänyt viimeisen 11 000 vuoden ajan, meidän on järjestettävä yhteiskunta täysin uudelleen muuttaen sen missä, miten ja kaikista tärkeimpänä miksi elämme. Nykyisellä teknologialla ei ole mitään mahdollisuutta käyttää enemmän energiaa ihmistä kohden, enemmän maata ihmistä kohden, enemmän kaikkea ihmistä kohden. Tämän ei tarvitse tarkoittaa niukkuuden harmaata maailmaa, vaikka se on tulossa jos epätasa-arvoisuus ja kodittomuus jatkuvat. Vapautunut yhteiskunta, jossa kukaan ei voi pakottaa toista työskentelemään omaisuuden vuoksi, voisi tarjota iloa, merkitystä, vapautta, tyytyväisyyttä ja jonkinlaista runsautta. Voimme helposti saada tarpeeksi sitä, millä on merkitystä — säästäen energiaa ja muita resursseja ruokaan, suojaan ja lääkkeisiin. Niin kuin on selvää kelle tahansa, joka käyttää runsaat 30 sekuntia oikeasti katsomiseen, puolet siitä, mikä ympäröi meidät kapitalismissa, on tarpeetonta roskaa. Perustavanlaatuisten tarpeidemme tärkein runsaus on ajan runsaus, ja aika on – onneksi – hiilineutraalia ja ehkä jopa hiilinegatiivista. Jos vallankumoukselliset niissä yhteiskunnissa, jotka käyttivät neljäsosan siitä energiasta, mitä me käytämme, ajattelivat, että kommunismi on aivan kulman takana, niin ei ole mitään tarvetta kahlita itseämme julmiin kasvun vaatimuksiin. Yhteiskunta, jossa kaikki ovat vapaita tavoittelemaan oppimista, leikkimistä, urheilua, viihtymistä, kumppanuutta ja matkustamista, tässä näemme runsauden, jolla on merkitystä.

Ehkä läpimurto eli hiilestä luopuminen ja päästöttämät teknologiat ovat melkein täällä. Olisi tyhmää ottaa pois tämä mahdollisuus. Mutta salamaniskun odottaminen ei ole politiikkaa. On lähes 70 vuotta siitä, kun viimeisin paradigmaa muuttanut teknologia keksittiin: transistori, ydinvoima ja genomit ovat kaikki peräsin 1900-luvun puolivälistä. Huolimatta perspektiivien illuusiosta ja sovellusten loputtomasta virrasta, teknologisen muutoksen tahti on ennemmin hidastunut kuin kiihtynyt. Joka tapauksessa, jos kapitalismi yhtäkkiä löytää itsensä lieventämässä ilmastonmuutosta, voimme siirtyä puhumaan jostain muusta niistä 10 syystä, miksi meidän täytyisi lopettaa se.

Emme voi säilyttää asioita ja samalla muuttaa kaikkea. Tarvitsemme vallankumouksen, irtioton pääomasta ja sen tappavista pakkomielteistä, vaikka se, miltä se näyttää 2000-luvulla, on hyvin paljon avoin kysymys. Vallankumous, jonka tavoitteena olisi koko ihmiselämän kukoistaminen, tarkoittaisi varmasti välitöntä hiilestä luopumista, nopeaa teollistuneen globaalin pohjoisen energian käytön laskua, sementin käytön lopettamista, erittäin vähäistä terästä, ei lähes ollenkaan lentomatkustamista, siirtyvää ihmisasutusta, passiivista lämmitystä ja viilennystä, täydellistä maatalouden muutotas sekä laiduneläinten vähentämistä ainakin nykyisest suuruusluokassa. Kaikki tämä on mahdollista, paitsi jos jatkamme puolen maailman vaurauden lapioimista pääoman kitaan, jos uhraamme osan jokaisesta sukupolvesta lähettämällä heidät kaivoksiin, jos sallimme, että he, joiden ainoa tavoite on voitto, voivat päättää elämästämme.

Toistaiseksi horisontissa ei näy vallankumousta. Olemme jumissa puun ja green new dealin välissä, ja voin tuskin syyttää siitä ketään, joka haluaa mielummin tarttua tarjolla olevaan toivoon kuin hämyisään epätoivoon. Ehkä työ lakireformeiden aikaansaamiseksi tarkoittaa asettumista ei-ajateltavissa olevan ja täysin kestämättömän välille. Mutta älkäämme valehdelko toisillemme.

*Huomautus: Esseen aikaisempi versio väitti, että laivakuljetuksen päästöt ovat 17%. Kiitos Alyssa Battistonille korjauksesta.

Jasper Bernes

Viitteet:

[1]           Suom. huom. antikapitalistinen teoria, jossa korostetaan (teollisuus)työläisten poliittista tärkeyttä ja keskeisyyttä. Joskus myös tällaisesta tendenssistä negatiivisesti käytetty ilmaus.

[2]   Suom. huom. Work Progress Administration (Työ Edistys Hallinto) joka oli alkuperäisen New Dealin aikoihin työtä koskevien uudistusten virasto.

Jasper Bernes on Communen toimituspäällikkö. Hän on kirjoittanut teoksen The Work of Art in the Age of Deindustrialization (Stanfrod, 2017) sekä kaksi runokirjaa: We Are Nothing and So Can You ja Starsdown. Hän asuu Berkelyssä perheensä kanssa. Kirjoitus on julkaistu kesällä 2019 Commune-lehden numerossa 3 sekä myöhemmin verkossa täällä.

Katso myös: