Kapinantorjunta: Minneapolisin liekeistä ja niiden tukahduttamisesta

Kun ihmiset nousevat poliisiväkivaltaa ja rakenteellista rasismia vastaan, mitä kapinantorjunnan keinoja valtiot käyttävät hyökätäkseen liikettä vastaan ja tukahduttaakseen sen?

George Floydin murhasta 25. toukokuuta Minneapolisisssa alkanut ja koko Yhdysvaltoihin levinnyt kapina on minkä tahansa muun kapinallisen liikkeen tavoin kohdannut poliisin kapinantorjuntastrategiat. Poliisin kapinantorjuntakeinoja kansaa vastaan on dokumentoitu kattavasti vuosien mittaan. Kaikista näkyvin keino on suoraviivainen ja kylmä väkivalta: poliisi ja kansalliskaarti ovat pidättäneet ja pahoinpidelleet tuhansia ihmisiä samaan aikaan kun poliisi ja valkoiset asehullut ovat murhanneet lisää mustia ihmisiä kapinan yhteydessä. Siitä huolimatta ihmiset ovat pitäneet pintansa, pysyneet kaduilla, jakaneet varallisuutta ryöstämällä ja keskinäisellä avulla, tukeneet toisiaan horisontaalisesti järjestäytyneillä ensiapu- ja lakitukirakenteilla, hyökänneet poliisia ja infrastruktuuria vastaan vaikuttaakseen suoraan poliisin kykyyn aiheuttaa harmia ihmisille, sekä tuhonneet monia yrityksiä, jotka aluperin johtivat gentrifikaatioon, ulossulkemiseen ja poliisiväkivaltaan.

On sanomattakin selvää, että tämä on uskomattoman suuri saavutus. Ihmiset selviävät näinkin vaarallisesta, väkivaltaisesta ja mahdollisesti traumatisoivasta tilanteesta kollektiivisella voimallaan. Juuri siitä syystä kapinantorjunnan toinen puoli, joka jakaa liikkeet ja saa ne taistelemaan keskenään, on kaikista vaarallisin tällaisina aikoina – eikä vähiten sen takia, että liikkeen jäsenet tekevät sen mahdolliseksi.

Väkivallattomuus

Siitä lähtien, kun Iso-Britannia kävi kolonialistisia sotia Keniassa ja Intiassa, poliisin strategistit ovat havainneet välttämättömäksi pitää vastarintaliikkeet väkivallattomuuden ja sanallisen vastustuksen tasolla. Tämä on kapinantorjunnan perimmäinen tarkoitus: suhtautua yhteiskuntaan kuin vihamieliseen väestöön ja estää sitä nousemasta avoimeen kapinaan.

Aiemmissa poliisin vastaisissa kapinoissa pormestarit, poliisipäälliköt ja omansa elämänsä protestijohtajat ovat alusta lähtien yhdistyneet vaatimaan, että ainoastaan symbolinen protestointi on oikeutettua. Näin tapahtui Oaklandissa Oscar Grantin murhan jälkeen ja Fergusonissa Mike Brownin murhan jälkeen. Onneksi olemme kuitenkin kasvaneet niistä ajoista. Ihmiset ovat nähneet, että poliisit saavat murhasyytteitä ainoastaan silloin, kun ihmiset mellakoivat. Olemme myös löytäneet vastarinnan historioita, jotka hallitsevat instituutiot tahtoivat meiltä piilottaa. Muistamme uudestaan, että melkein kaikki voitot menneisyydessä, niin työväenliikkeessä, sodan vastaisisssa liikkeissä kuin myös kansalaisoikeusliikkeesä, ovat olleet mellakoiden, kapinoinnin ja tottelemattomuuden tuloksia, erityisesti silloin kuin olemme onnistuneet olemaan hallitsemattomia.

Georgen Floydin murhaa seuranneina päivinä juuri kukaan ei puhunut väkivallattomuuden puolesta, sillä se olisi selvästi osoittanut, että puhuja arvostaa enemmän omaisuutta kuin mustien ihmisten henkiä. Poliisiaseman ja ketjukauppojen polttamisen jälkeen jopa Minneapolisin pormestari väitti, että hän ymmärtää mellakoitsijoiden vihaa. Liikkeen kesyttämiseen tarvittiin hienostuneempia strategioita. Tässä vaiheessa ulkopuoliset agitaattorit astuivat kuvaan.

Abolitionistit ja rikolliset maahanmuuttajat

Ulkopuolisen agitaattorin käsite on ikivanha temppu. Yksi sen ensimmäisiä käyttötarkoituksia oli orjakapinoiden torjunta, ja käsitteeseen sisältyi ajatus, etteivät orjat itse haluaisi kapinoida tai olisi riittävän älykkäitä siihen, vaan he ovat olleet pohjoisesta tulleiden pahansuopien valkoisten orjuuden vastustajien vietävissä. Toinen käyttötarkoitus oli hyökätä anarkisteja vastaan, jotka varsinkin Yhdysvalloissa olivat usein siirtolaisia ja kärsivät siten ksenofobisista ennakkoluuloista.

Ulkopuolinen agitaattori -temppu on psykologinen operaatio, jonka tarkoitus on uskotella, ettei kapinointi ole oikeutettua. Ne, jotka tulevat ulkopuolelta, uhkaavat suljettua ja paikallista sortajan ja sorretun järjestelmää. Ulkopuoliset liitetään pahuuteen, kun taas virkavalta esitetään ainoastaan tuon suljetun järjestelmän turvaajina. Ja tietysti he haluavat suojella sitä, sillä sortajina he hyötyvät kyseisestä järjestyksestä. Solidaarisuutta ja kollektiivista voimaa marginalisoidaan, kun ihmisiä saadaan uskomaan, ettei kehenkään pienen perhe- ja naapuripiirin ulkopuoliseen voi luottaa. Kuuliaisuutta normalisoidaan samaan aikaan kun kapinointi esitetään uhkaavana.

Ulkopuolinen agitaattori -salaliittoteorian toinen häiritsevä puoli on se, että se antaa ymmärtää, että orjuutta vastustavat valkoiset ovat vastuuttomia ja että muissa maissa syntyneet ovat jotenkin epäilyttäviä, jos myös he kertovat kärsivänsä kapitalismista. Käsitteen rasistiset ja elitistiset seuraukset näkyvät myös provokaattori-käsitteen nykyaikaisessa käytössä. Kapinantorjunnan tarkoitus on levitä yli puoluerajojen: jokainen, jolla on virallisesti tunnustettu oikeus kommentoida tapahtumia, ja jokainen, joka on päästetty ääneen valtavirtamediassa, on varoitellut ulkopuolisista agitaattoreista. Trump on tehnyt niin, suurin osa poliisipäälliköistä on tehnyt niin, demokraattipormestarit [katso suomentajan viite] ovat tehneet niin, ja jopa demokraattipuolueen ”edistyksellinen siipi”, kuten Ilhan Omar ja Alexandria Ocasio-Cortez ovat tehneet niin. Oikeistolaiset lisäävät näihin väitteisiin ainoastaan ilmeisen antisemitistisen syytöksen, että nämä agitaattorit olisivat George Sorosin palkkaamia ”ammattimaisia anarkisteja”, mutta kaikki yllä mainitut väitteet ovat lähtökohtaisesti rasistisia.

Koko hallinto toistaa samaa mantraa ”ulkopuolisista agitaattoreista”, mutta kukaan ei ole pystynyt selittämään keitä he ovat ja miten he muka voisivat onnistua järjestämään mellakoita kaikissa osavaltioissa ja lähes kaikissa suuremmissa kaupungeissa?

Poliisille työskentelystä

Niiden keskuudessa, jotka todellisuudessa osallistuvat poliisiväkivallan vastaiseen protestiin, tyypillisin muunnos tästä salaliittoteoriasta väittää, että ulkopuoliset agitaattorit ovat itse asiassa poliiseja: agent provocateur. Mutta miten poliisin syyttäminen mellakoiden järjestämisestä voisi pelata poliisin pussiin?

Tämä on itse asiassa yksi tehokkaimmista ja haitallisimmista kapinantorjunnan narratiiveista, koska sitä levittävät ihmiset eivät huomaa, että he itsevät kesyttävät protestia ja työskentelevät poliisille.

Sillä ei ole oikeastaan suurta merkitystä, jos ainoastaan media tai poliitikot väittävät, että liikkeemme ovat epäpäteviä tai keinomme liian radikaaleja. Tiedämme joka tapauksessa, että meidän on puolustauduttava hallitusta ja mediaa vastaan. Häviämme vain silloin, kun liike kääntyy itseään vastaan. Kuten dokumentoin kirjassani The Failure of Nonviolence, mielenosoittajien identifioiminen soluttautujaksi – myös silloin kun pasifistit tekevät sitä – asettaa heidän väkivallan kohteeksi. Se on merkki väkijoukolle, että leimattu henkilö on uhka: hän ei ole sitä, mitä sanoo olevansa. Mellakoijat osaavat itse asiassa olla varsin harkitsevia ja kohteliaita. Ei ole lainkaan tavatonta, että keskellä mellakkaa, liekkien loimutessa, kuulee huudettavan esimerkiksi ”älä sytytä tuota autoa, se on halpa malli, ei rikkaiden” tai ”hei, otetaan nuo palosammuttimet, tuolla pankin yläpuolella on asuntoja eikä liekkejä saa päästää liian isoiksi.” Toki useimmiten tällaiset keskustelut käydään sanattomasti (esimerkiksi käsimerkeillä), mutta usein mellakan kauneus piilee siinä, että toisilleen ventovieraat ihmiset pitävät huolta toisistaan.

Mutta siinä vaiheessa kun ihmistä syytetään soluttautujaksi, feikkimielenosoittajaksi, dialogi käy mahdottomaski, koska rehellistä keskustelua varjostaa oletukset siitä, kuka tuo keskustelija mahdollisesti on. Ne, jotka levittävät tällaisia syytöksiä, toivovat itse asiassa että väkijoukko siirtyisi likaisempiin toimintatapoihin, joita sillä on käytettävissään: pahoinpitelemään oletetun provokaattorin ja heittämään hänet poliisin armoille.

Juuri tällä tavoin poliittiset puolueet pakottivat Katalonian itsenäisyysliikkeen pasifismiin lokakuussa 2017. He käyttivät valtaansa levittääkseen huhuja, että poliisin provokaattorit suunnittelisivat väkivaltaisia provokaatioita protesteissa. Kaksoisstandardit näkyvät tässä selvästi: väkivallattomuuden nimissä ihmiset alkoivat pahoinpidellä omaisuusvahinkoja tehneitä mielenosoittajia. Se osoitti, etteivät he alunperinkään ajatelleet omaisuusvahinkoa tehneiden olleen poliiseja, sillä he tuskin olisivat alkaneet pahoinpidellä poliiseja. Sen sijaan provokaattorisyytöksillä tietyiltä mielenosoittajilta riistettiin legitimiteetti ja oikeus fyysiseen koskemattomuuteen.

Ironisesti ne, jotka osallistuvat tämän kaltaiseen vasikointiin, tekevät pääpiirteissään samaa, mitä Amy Cooper teki New Yorkin Keskuspuistossa. Hän soitti poliisit ja valehteli tulleensa uhkailluksi, tietäen täysin hyvin että hänen syytöstensä kohteet joutuisivat poliisiväkivallan maalitauluiksi. Olemme nähneet useissa kaupungeissa, kuinka tätä narratiivia toistavat mielenosoittajat pahoinpitelevät mielenosoittajia, jotka ovat osallistuneet omaisuustuhoihin, ja luovuttavat heitä poliisille. He selkeästi arvostavat enemmän omaisuutta kuin ihmisten henkeä ja terveyttä, ja uusintavat juuri sitä ajattelutapaa, joka on poliisimurhien taustalla.

Yhdysvaltain suurimpiin kauppaketjuihin kuuluvan Targetin liiketila tyhjennettiin Minneapolisissa ja sen omaisuus jaettiin alueen köyhän väestönosan kesken.

Tämän narratiivin toinen ongelma on se, että se siirtää keskustelun pois todellisesta väkivallasta. Rehellisesti sanoen, ketä kiinnostaa jos jonkun kauppaketjun liike tuhotaan? Ihmisiä murhataan samaan aikaan. Yhdysvaltain musta väestö joutuu päivittäin elämään peläten ennenaikaista kuolemaa. Niiden, jotka jauhavat omaisuustuhoista, sietäisi hävetä omia prioriteettejään.

Mellakointi voidaan tehdä joko hyvin tai sitten huonosit, eli vaarantaen muita ihmisiä. Sosiaalinen media ei kuitenkaan ole se paikka, jossa tällaista kriittistä keskustelua käydään. Emme voi edes tietää, onko jokin kommentoija oikeasti ollut paikan päällä tai näkyykö jaetussa videossa koko tilanne vai jääkö kontekstista jotain uupumaan.

Usein tätä kritiikkiä levitetään juuri protestoinnin hetkellä, ja tästä voi olla hyötyä jos sitä tehdään hyvässä ja rakentavassa hengessä. Joskus ei ole mahdollista kommunikoida riittävän hyvin mielenosoituksen kaaoksessa ja poliisin hyökkäyksen keskellä. Mutta kaikilla vakavasti otettavilla yhteiskunnallisilla liikkeillä on muita foorumeita tällaisten konfliktien käsittelyyn ja kokemattomampien jäsenten kouluttamiseen mielenosoituskäynnöistä. Sen hyväksyminen, että sosiaalinen media on vihoviimeinen paikka tällaisten keskustelujen käymiseen, auttaisi huomattavasti pysäyttämään erilaiset huhumyllyt ennen kuin ne pääsevät kunnolla käyntiin.

Viimeisin ongelma näissä provokaattori-huhuissa on se, että ne levittävät käsitystä, jonka mukaan poliisi tarvitsisi oikeutuksen mielenosoitukseen hyökkäämiseen ja ihmisten tappamiseen. Sehän on viime kädessä tämän salaliittoteorian perimmäinen tarkoitus. Miksi poliisi hajottaa ikkunoita tai jättää tyhjän poliisiauton mielenosoittajien poltettavaksi? Jotta he saisivat oikeutuksen protestin hajottamiseen.

Mistä lähtien poliisi on tarvinnut minkäänlaista oikeutusta toiminnalleen?

Mutta mistä lähtien poliisi on tarvinnut minkäänlaista oikeutusta toiminnalleen? On todellista poliisin valkopesua väittää, että poliisi edes esittäisi reaktiivista ja toisi arsenaalinsa esiin vain jos on hyvä syy uskoa, että sille olisi käyttöä. Millä planeetalla tähän uskovat ihmiset elävät? Kuinka monta mustaa ihmistä pitää joutua murhatuksi ja kuinka monta rauhanomaista mielenosoittajaa pahoinpidellyksi ilmeisen sadististen poliisien käsissä ennen kuin tämä ajatus poliisin tarvitsemasta ”oikeutuksesta” poistuu ihmisten mielistä? Ajatus siitä, että poliisi olisi reaktiivinen, on täysin ristiriidassa poliisin lakkauttamista ajavan kamppailun logiikan kanssa.

Salaliittoteoriat, jotka syövät toiminnan pohjaa

Tämän kaltainen salaliittoteorioihin taipuva ajattelu levittää käsitystä, ettei meillä itsellämme ole toimijuutta, että poliisit hallitsevat protesteja katalilla juonillaan ja kaikki mitä teemme, pelaa heidän pussiinsa. Tämä näkökulma siirtää keskustelun pois siitä, miten itse voimme toimia ja reagoida tapahtuneeseen. Tärkein kysymys ei ole se, mitä poliisit haluavat meidän tekevän. Tärkein kysymys on se, kuinka poliisiterroria kokevien rodullistettujen ihmisten on reagoitava tähän systemaattiseen väkivaltaan. Ja toissijaisesti se, millaisia strategioita heitä tukevilla on tukeakseen rodullistettuja ja vastustaakseen valtiollista väkivaltaa, joka koskettaa myös monia valkoisia sorron intersektionaalisen luonteen takia.

Poliisit eivät ole erehtymättömiä. He käyttävät soluttautujia. Useimmiten soluttautujia käytetään tiedustelutiedon keräämiseen, joskus pidätysten tekemiseen ja silloin tällöin provosoimaan toimintaa, joka asettaa mielenosoittajat ansaan. Vaikka poliisit tuhoaisivat omaisuutta, se ei yllä lähellekään siihen määrään kertoja kuin ne kerrat, jolloin poliisit käskevät mielenosoittajia olemaan väkivallattomia. Ja silloinkin kun he soluttautuvat, he ovat harvoin erityisen mestarillisia. Useimmiten poliisit eivät ole lainkaan niin fiksuja. Esimerkiksi vuoden 1905 vallankumous Venäjällä syttyi osittain siitä, että poliisin soluttautuja meni liian pitkälle. Meidän on keskityttävä omiin valintoihimme, omiin tarpeisiimme ja omiin strategioihimme. Olemme tietoisempia vihollisesta, kun emme kadota mielestämme omia tavoitteitamme.

Ei ole sattumaa, että kaikki edistykselliset poliitikot, oikeistopoliitikot ja poliisipäälliköt peräänkuuluttavat väkivallattomuutta. Se ei tarkoita sitä, että meidän pitäisi sokeasti tehdä juuri päinvastoin kuin he sanovat. Se ei kuitenkaan myöskään tarkoita sitä, että meidän tulisi sokeasti hyväksyä se, mitä he yrittävät tehdä meille. Kapinantorjunnan tarkoitus on kesyttää kapina, jonka tukahduttaminen sotilaallisella voimalla olisi liian kallista tai vaikeaa. Päämäärämme tulisi olla mahdollistaa näiden kapinoiden vapaa leviäminen hyökkäämällä tukahduttavia rakenteita vastaan ja luomalla visioimaamme maailmaa tässä ja nyt.

Sen vuoksi on tärkeää ymmärtää ja levittää ymmärrystä kapinantorjunnan strategioista ja toimintakeinoista. Digiaikakaudella yksi keskeisimmistä asioista on opetella erottamaan salaliittoteoriat totuudesta ja soveltamaan yksinkertaisia todistus- ja vahvistuskeinoja. Se, että joku sosiaalisessa mediassa jakaa videota tietystä paikasta tiettyyn aikaan tai kuvaten tiettyä asiaa, ei tarkoita videon olevan totta. Itse asiassa, sosiaalisen median ”todisteet” ovat usein äärimmäisen arveluttavia. Esimerkiksi täällä Espanjassa levisi vuonna 2012 laajalle huhu, että yksi mustan blokin naamioituneista osallistujista paljastettiin poliisiksi. Ihmisillä ei näyttänyt hälytyskellot soivan, vaikka video itse näytti selkeästi, ettei kyseisellä poliisilla edes ollut naamiota eikä hänen vaatetuksensakaan vastannut mustan blokin tyyliä. Siitä huolimatta videoon liitetty viesti onnistui vaikuttamaan satojen tuhansien ihmisten mielikuviin.

On otettava käyttöön rutiininomainen prosessi, että hataraan aineistoon perustuvia huhuja levittävät ihmiset nimetään ja huhumyllyt suljetaan. Olemme paljon vahvempia, kun jokainen ymmärtää salaliittoteorioiden olevan oikeiston työkalu, myös silloin kun ne vaikuttavat pintapuolisesti kumouksellisilta. Otetaan esimerkiksi 9/11 hyökkäyksen ympärillä vellonneet salaliitot. Mikä voisi olla kumouksellisempaa kuin väittää hallituksen murhanneen 3000 oman maansa kansalaista terrori-iskussa? Ajan mittaan salaliittoteorian oikeistolainen luonne paljastui kuitenkin nopeasti: teoriaan sisältyi antisemitistisiä oletuksia, se perustui amerikkalaisten henkien yliarvostukseen ja huomattavasti irakilaisten ja afganilaisten kuolemien vähättelyyn, se hämmensi sodanvastaista liikettä, ja se synnytti ”syvävaltiota” koskeva paranoiaa, jota Trump ja muut äärioikeistolaiset ovat lypsäneet myöhemmin.

Kamppailu on suoraan silmiemme edessä

Tässä kamppailussa ei ole mitään ”salattua totuutta” löydettävissä. Todellisuus on suoraan silmiemme edessä. Poliisi murhaa mustia ja muita rodullistettuja ihmisiä joka päivä. He murhaavat trans ihmisiä. He murhaavat mielenterveysongelmista kärsiviä ihmisiä. He murhaavat kodittomia ihmisiä. He pitävät väkivalloin yllä eriarvoisuutta, jossa toiset nauttivat käsittämättömästä vauraudesta samalla kun toisilla ei ole edes pääsyä lääkärille tai asuntoon.

Kapina tätä todellisuutta vastaan on oikeutettua. Keinot, joita tämä liike kehittää, ovat oikeutettuja. Kamppailuun kuuluu konflikteja ja erimielisyyksiä, eikä siinä ole mitään väärää. Emme kuitenkaan saa antaa kapinantorjunnan strategioiden jakaa ja hallita tätä liikehdintää. Tärkeimmät voitot saadaan kaduilla, konfliktien ja luovuuden kukoistaessa. Mutta tavat, joilla puhumme liikkeestä, tarinat, joita kerromme, ja narratiivit, joita luomme vihollista ja ystävistämme, määrittävät tuleeko liike kasvamaan vai onnistuvatko poliisit jakamaan ja eristämään sen ”hajoita ja hallitse” -taktiikallaan.

Peter Gelderloos

Peter Gelderloos on anarkisti ja kirjailija. Hän on asunut Kataloniassa vuodesta 2007 lähtien ja toiminut siellä aktiivisesti asumiskamppailussa ja muissa yhteiskunnallisissa liikkeissä. Gelderloos tunnetaan muun muassa kirjoistaan How Nonviolence Protects the State (2007), Anarchy Works (2010), The Failure of Nonviolence: From the Arab Spring to Occupy (2013) sekä Worshipping Power: An Anarchist View of Early State Formation (2017). Tämä kirjoitus on julkaistu englanniksi ROAR-lehdessä 4.6.2020.

 Suomentajan huomautus: myöhemmin jopa Minneapolisin St. Paulin pormestari myönsi, että puheet ulkopuolisista agitaattoreista olivat puhdasta valetta. Palaa takaisin tekstiin.

Lue myös muita suomenkielisiä kirjoituksia Minneapolisin kansannoususta muiden autonomisten medioiden sivuilla: