Kamppailujen kuuma elokuu

scissors

Sotahuuto on heitetty ilmoille. Joukkovoima-verkoston koolle kutsuma Joukkovoima hallituspolitiikkaa vastaan –suurmielenosoitus on kerännyt Facebookissa jo lähes 10 000 osallistujaa. Mielenosoituksen kutsussa vaaditaan leikkausten perumista, riittävää toimeentuloa ja ihmis- ja perusoikeuksien kunnioittamista. Mediakohina tapahtuman tiimoilta on jo alkanut, ja mukaan on liittynyt aktivistien, taiteilijoiden ja kansalaisjärjestöjen lisäksi mm. ammattiliitto-osastoja, eläin- ja ihmisoikeusjärjestöjä, kehitysyhteistyöjärjestö Kepa, YK:n lastenjärjestö Unicef, Naisasialiitto Unioni ja Helsingin yliopiston ylioppilaskunta HYY.

Suurprotestista on odotettavissa tähänastisesti laajin ja monipuolisin leikkausten vastainen tapahtuma Suomessa. Se järjestetään lauantaina 22.8., seuraavana päivänä Suomen hallituksen neuvotteleman ”yhteiskuntasopimuksen” solmimisesta tai kaatumisesta, ja mielenosoituksen aikana on tarkoitus pysäyttää vartin ajaksi liikenne jollakin Helsingin keskustan kadulla vastalauseena hallituksen yritykselle pidentää päivittäistä työaikaa 15 minuutilla.

Mielenosoituksesta on kehkeytymässä mielenkiintoinen mittauspiste, jossa yhteiskunnalliset konfliktit tuodaan näkyviin ja vastakkainasettelu leikkauksia ajavan hallituksen ja niitä vastustavien toimijoiden välillä manifestoituu kadulla. Tällöin nähdään, mikä on yhteiskunnallisen konfliktin lämpötila, ja ketkä vastaavat kutsuun pistää loppu leikkauksille ja köyhien välisille vastakkainasetteluille.

22. päivä voi olla alku kuumalle kamppailujen syksylle, jos leikkauksien vastainen liikehdintä ei kangistu kaavoihinsa vaan haastaa totunnaiset tavat tehdä politiikkaa. Seuraavaksi esitämme muutamia ajatuksia, joiden pohjalta leikkausten vastaisen toiminnan ehtoja, dynamiikkaa ja mahdollisuuksia voi yrittää hahmottaa.

tumblr_m94kplTHKo1rb1hfno4_1280

Leikkauksissa ei ole kysymys vain taloudesta

Mielenosoituksen arvo punnitaan julkisessa tilassa, niin kaduilla kuin julkisessa keskustelussa, jossa on tähän asti vallinnut leikkausmyönteinen, uusliberaalin talouspuheen hegemonia, jota ei ole onnistunut horjuttamaan edes valtavirtaisten taloustieteilijöiden leikkauksiin kohdistama kritiikki. Jos mielenosoitus onnistuu tavoitteessaan, kukaan ei voi enää esittää, että Sipilän hallituksen leikkaukset ovat neutraaleja toimenpiteitä. Ne ovat hallituksen suorasukainen hyökkäys historiallisesta hyvinvointivaltiosta periytyviä turvaverkkoja kohtaan, jotka ovat tarjonneet heikossa asemassa oleville jonkinasteista taloudellista turvaa ja liikkumavaraa. Nyt näitä työväenliikkeen voittamia etuja puretaan kiihtyvällä tahdilla, mikä on mahdollista vain koska poliittisen eliitin leikkauspolitiikalle ei ole muodostunut uskottavaa vastavoimaa.

Leikkauksia ajetaan läpi vedoten Suomen valtiontalouden sopeutustarpeeseen, mutta välttämättömyyden ja yhteisen edun retoriikasta huolimatta on silmiinpistävää, että leikkaukset kohdistuvat väestön alempiin tuloluokkiin, eivätkä kosketa suurituloisia, joiden osallistuminen yhteisiin talkoisiin on kiinni rikkaiden vapaasta valinnasta. Leikkaustenvastaisessa toiminnassa onkin olennaista, että osoitetaan leikkausten luokkaluonne ja puretaan myyttiä, että leikkaukset olisivat välttämätön osa talouden toimintaa ja uudistumista.

Leikkaukset ovat välttämättömiä ainoastaan siinä uusliberaalin taloustieteen diskurssissa, joka pohjimmiltaan tähtää finanssialan autonomian turvaamiseen ja talouden irrottamiseen historiallisista kytköksistä, jotka sitovat sen valtion ja kansalaisyhteiskunnan yhteyteen. Siksi, kun leikkauksia kritisoidaan ja niille etsitään vaihtoehtoja, on hyvä muistaa että vääntöä ei käydä ainoastaan taloudellisista näkökulmista, vaan kyseessä on konflikti joka määrittelee koko yhteiskunnallista tilaa.

Leikkauspolitiikka on poliittisen eliitin radikaali aloite, jolla se pyrkii järjestämään uusiksi yhteiskunnalliset valtasuhteet ja purkamaan 1900-luvulta periytyvän yhteiskunnallisen kompromissin. Taloudellisen tehokkuuden nimissä hyökätään niin sosiaaliturvaa, irtisanomissuojaa, yliopistojen autonomiaa ja taiteen rahoitusta vastaan. Tavoitteena on muokata yhteiskunnan kenttä uudelleen niin, että pääomat voivat kasvattaa itseään riippumatta poliittisesta sääntelystä, työntekijöiden oikeuksista, ympäristöarvoista tai etiikasta. Olemme siis pisteessä, jossa kapitalismin ei tarvitse huomioida muita tarpeita kuin oma rajaton kasvunsa. Tämän se on tehnyt aina, mutta aikaisemmissa historian vaiheissa antagonistiset liikkeet ja kapitalismin muotojen välinen ideologinen ja taloudellinen kilpailu ovat pakottaneet kapitalismin tekemään myönnytyksiä, joista hyvinvointivaltion synnyttänyt luokkakompromissi on hyvä esimerkki.

Uudistamisen sijaan Suomen hallituksen ajamat leikkaukset vievät takaisin ensimmäisen tasavallan aikaiseen yhteiskuntamuotoon, jossa valtiolta on poistettu sen sosiaaliset tehtävät ja sen militaristista roolia on kasvatettu. 1930-luvusta muistuttaa myös äärioikeiston toiminnan hiljainen hyväksyminen ja sen ottaminen mukaan poliittiseen päätöksentekoon. Muualla Euroopassa ollaan myös jo nähty merkkejä poliittisten oikeuksien kaventamisesta, mistä esimerkiksi Espanjan ankaraa vastustusta herättänyt suukapulalaki.

scissors1

Puolustuskamppailusta vastahyökkäykseen

Hallituksen esittämien leikkausten taustalla on eurokriisin muodossa käyty varjopaini, jossa kolmannessa maailmassa teroitettu shokkidoktriini- ja kurjistuspolitiikka tuodaan eurooppalaiseen kontekstiin. Se poliittinen kehitys, joka Suomessa on tullut näkyviin Sipilän leikkauslinjassa, on pidemmälle kehittyneessä vaiheessaan Kreikassa, jossa valtion muodolliseen itsemääräämisoikeuteen on puututtu ennennäkemättömällä tavalla, päätösvalta maan taloudesta on siirretty velkojamaille ja väestö on alistettu talouskuritoimilla plebeijien asemaan. Siksi on tärkeää toimia juuri nyt Suomessa, sillä Kreikan tilannetta seuraamalla voidaan nähdä, millaisia yhteiskunnallisen kontrollin ja repression tekniikoita valmistellaan myös meidän varallemme, jos emme onnistu pysäyttämään uusliberaalia hyökkäystä ja kääntämään puolustuskamppailua aktiiviseksi vastahyökkäykseksi. Leikkaustenvastainen toiminta ei voi jäädä pelkälle reaktiivisen vastustuksen tasolle, vaan sen on pysyttävä muuntautumiskykyisenä ja tuotettava aloitteita, jotka laajentavat demokratian tilaa ja sallivat jatkuvan, luovan ja kestävän vastarinnan kehittymisen.

Sen sijaan että leikkausten vastustus jämähtäisi vanhan hyvinvointivaltiomallin ideologiseksi puolustamiseksi, meidän tulisi rakentaa liike, joka pyrkii uuden yhteiskuntamuodon luomiseen. Poliittisen eliitin rummuttamat rakenteelliset uudistukset ovat yleisen edistyksen kaavussa ajettua härskiä luokkapolitiikkaa. Puhe ”yhteisestä edusta”, kansakunnasta tai yhteisestä Euroopasta on vaarallista, sillä se hämärtää keskeisen jännitteen, jonka ympärille yhteiskuntamme jännittyy. Leikkaustenvastainen liike ei voi ottaa tällaista oletettua yhteisyyttä lähtökohdakseen, vaan ollakseen voittoisa sen täytyy huomioida yhteiskuntaluokkien välinen dynamiikka ja omia poliittiselta eliitiltä takaisin sen edistykseen nojaava retoriikka. Millaisia rakenteellisia uudistuksia ehdottaa liike, joka ajaa päättäväisesti, jopa häikäilemättömästi alistettujen etua? Jos otamme kamppailumme lähtökohdaksi alistettujen kokemuksen, voimme esitellä radikaalin käsityksen yhteisestä edusta, joka ei ole yhä laajempien ihmisjoukkojen poliittinen syrjäyttäminen ja syökseminen taloudelliseen ahdinkoon, vaan luokkajärjestelmän purkaminen ja tuotannon uudelleenjärjestäminen ihmisten, ei pääoman tarpeiden mukaan.

Leikkaustenvastaisen koalition muodostamisesta

Tähän asti leikkaustenvastainen liikehdintä on Suomessa pysynyt eristyneenä ja pistemäisenä, eikä kamppailujen välille ole muodostunut jatkuvuutta ja kommunikaatiota. Tähän 22. päivän suurmielenosoituksella on mahdollisuus tehdä muutos. Yksittäisen spektaakkelin sijaan suurmielenosoituksen potentiaali piileekin siinä, millaisia liittolaisuuksia mielenosoittajien välille muodostuu. Kun yhteisrintama muodostuu laajalla skaalalla anarkisteista puolueita lähellä oleviin järjestöihin, institutionaalisista tahoista pieniin kansalaisryhmiin, erimielisyydet ja risteävät näkemykset ovat odotettavissa. Kaikkia mielenosoituskutsuun vastanneita yhdistää kuitenkin leikkaustenvastaisuus, ja tällaisenaan laajapohjaisen, ulkoparlamentaarisen koalition muodostuminen on jotakin uutta Suomen poliittisella kentällä, jossa aloite on pysynyt oikeiston hallussa ja kurjistavan kehityksen herättämä vastustus on kanavoitunut lähinnä oikeistopopulisteille annettuina ääninä.

Leikkaukset osuvat ihmisiin yhteiskunnan eri tasoilta ja erilaisista lähtökohdista, ja moninaiset lähtökohdat synnyttävät monia eri kamppailun muotoja aina adresseista työväenliikkeen aktivoimiseen, hyvän mielen tempauksista kananmunien heittelyyn. Vaikka toimijoilla ei ole jaettua positiivista ohjelmaa ja niiden välillä on erimielisyyksiä, leikkausten haastamisen kannalta on mielekästä yrittää ymmärtää yhteiskunnallista dynamiikkaa, joka tekee liikehdinnästä uusiutuvaa ja kestävää.

Eräs työkalu tähän on ajatus taistelujen moninaisuudesta. Jako hyväksyttyihin ja vahingollisiin keinoihin (kuten hyviin ja pahoihin mielenosoittajiin) on median ylläpitämä ja liikkeisiin ulkopuolelta kohdistuva paine, joka viimeaikaisissa mielenosoituksissa on näkynyt järjestäjien vaatimuksina ”rauhanomaisuuteen”. Tällöin kuitenkin niputetaan mielivaltaisesti yhteen erilaisia mielenosoittamisen tapoja buuaamisesta ikkunoiden rikkomiseen ja asetetaan toiset (keskiluokkaisemmat) tavat muita (alaluokkaisia) tapoja vastaan. On kuitenkin tilanteita, joissa konfliktia ilmentävät kamppailun muodot ovat luovempia ja tehokkaampia kuin ne, jotka perustuvat valmiiden muotojen vahvistamiseen. Politiikkaa ei ole vain sisältö (”viesti”) vaan poliittisuus on muodossa, tavassa jolla politiikkaa tehdään. Leikkaustenvastainen toiminta, joka ei muodollaan onnistu politisoimaan leikkausten taustalla vaikuttavia yhteiskunnallisia ristiriitoja, ei voi odottaa että sen viesti tavoittaisi kohderyhmänsä: syrjäytetyt ja alistetut joihin leikkaukset kohdistuvat.

Osallistujien omien lähtökohtien kunnioittamisessa on olennaista myös puolueiden ulossulkeminen suurmielenosoituksesta. Oikeistopuolueiden ajaman leikkauslinjan vastustaminen ei ole punavihreän opposition yksinoikeus, vaikka puolueet ovatkin harjaantuneita hyödyntämään kansan keskuudessa politisoituneita kysymyksiä ja kasvattamaan niiden avulla kannatustaan. Puolueiden rajaaminen pois ehkäisee sitä vaaraa, että leikkausten vastustamisesta tulee vain oppositiopuolueiden pidennetty vaalikampanja, joka sitouttaa mielenosoittajien poliittisen kyvyn parlamentaristisen politiikan totunnaisiin uomiin. Todellisuudessa uutta luova, kaavoihin kangistumaton ja nonkonformistinen liikehdintä on kaikkein tehokkainta, sillä se puuttuu suoraan politiikan tekemisen tapoihin ja pakottaa parlamentaarisen politiikan alueen reagoimaan kaduilta tulevaan haasteeseen. Horisontaalinen järjestäytyminen, jossa jokainen osanottaja voi suoraan vaikuttaa ilman puolueiden ja järjestöjen edustusrakenteita, politisoi ihmisiä aloitteellisemmiksi ja kriittisemmiksi kuin konventionaaliset vaikuttamisen tavat.

scissors2

Lopuksi

Tapahtui 22. päivä mitä tapahtui ja muodostuupa sen merkitys millaiseksi tahansa, nyt ensimmäistä kertaa ollaan pisteessä, jossa leikkaustenvastainen vastarinta alkaa saavuttaa laajempaa kaikupohjaa, ja ollaan momentumissa jossa erilaisten poliittisten toimijoiden intressit risteävät vastarinnan nollapisteessä, jossa ainoa yhteinen nimittäjä on ”ei” leikkauksille. Tätä hetkeä ei kannata hukata, ja siksi kehotan kaikkia leikkausten vastustajia lähtemään kadulle tapaamaan toisensa kasvoista kasvoihin ja kysymään, mitä sitten tehtäisiin. Mikä on seuraava siirtomme? Mitä me haluamme? Vasta ajan kanssa nähdään, millaiseksi leikkauksien vastaisen kamppailun positiivinen sisältö muodostuu ja millaisia aloitteita se synnyttää. Toistaiseksi meillä on vain tämä ”ei”:mme ja sen me aiomme huutaa niin lujaa että se jää kaikumaan kaduille, muistuttamaan eliittiä, että leikkauspolitiikka on kaikkea muuta kuin riskitön bisnes.

Yön Kaspar

Mainokset
%d bloggers like this: