Poliittista toimintaa ei ole ilman teoriaa. Teoria on välttämätöntä, halusi sitä tai ei. Jokaisella on teorioita tai ainakin osia sellaisista, ja omistaan kannattaa olla tietoinen.
Toiminta edellyttää vähintään tiedostamattoman teorian siitä, mitä politiikka on ja miten muutos tapahtuu. Usein tapaa yhteiskunnallisia liikkeitä, joiden tavoite on “politisoida” jokin asia tai “herättää keskustelua”. Tavoite voi olla hyvä ja perusteltu. Onko liikkeessä kuitenkin ajateltu, mitä sitten tapahtuu, jos keskustelua onnistutaan herättämään?
Onko keskustelun herättäminen väline muuhun tavoitteeseen pääsemiseksi vai itseisarvo? Mitä, jos keskustelun herääminen johtaakin vastaiskuun ja julkiseen ajojahtiin? Edellyttääkö yhteiskunnallinen muutos keskustelua ja millaista? Mikä on liikkeen kahden tai viiden vuoden suunnitelma ja miksi?
Ehkä liikkeessä on mietitty, että keskustelulla voidaan muuttaa ihmisten asenteita ja esitellä poliittisia vaatimuksia, jotka hetki sitten tuntuivat mahdottomilta. Ehkä tämä on liikkeen teoria muutoksesta. Ehkä liikkeessä ajatellaan, että muutos tapahtuu keskustelemalla asioista valistuneessa hengessä. Oli miten tahansa, taustaoletukset kannattaa tiedostaa.
Sitten on ryhmiä, jotka sanoutuvat irti teorioista. Ehkä niissä kannatetaan välitöntä toimintaa. Ehkä niissä tavoitellaan kokonaisvaltaisesti erilaista elämänmuotoa, tai ehkä niiden ajattelussa länsimaisen teoreettisen ajattelun perinne nähdään väkivaltana luontoa kohtaan.
Itse ajattelen, että ”teoriattomuus” tarkoittaa yleensä sitä, että oma teoria on epäsuoraa ja hatarasti ajateltua.
Jos ei työstä teoriaa edes jollain tasolla, ulos tulee teoreettisia kliseitä. Silloin oma toiminta saattaa muodostua jonkun muun aikoinaan kehittämän teorian toistoksi. Näin on myös niiden kohdalla, jotka sanoutuvat irti teoriasta. Moni toimija (anarkisti, feministi, liberaali, konservatiivi), joka haukkuu esimerkiksi länsimaisen filosofian perinteen tunkkaiseksi tai sortavaksi, saattaa yhtä aikaa olla aivan oikeassa ja silti täysin tämän perinteen tuottaman teoreettisen ajattelun hallitsema.
***
Teoria on maailman työstämistä. Se vaatii välittömästä kokemuksesta irtautumista ja ajan ottamista.
Kun puhutaan politiikasta, filosofiasta tai vaikkapa kirjallisuudesta, “teoria” saattaa kuulostaa tylsältä ja miehiseltä (meemi yliopistojen “teoriapojista” on vahvasti todellisuuspohjainen). Tähän on historiallisia syitä.
Eurooppalaisessa poliittisen teorian keskustelussa tapahtui murros noin 1970-luvulla. Tuota murrosta ennen oli mahdollista luoda teoreettista ajattelua, joka väitti puhuvansa koko ihmiskunnan, työväenluokan, nais- tai miessukupuolen tai muun vastaavan yleiskategorian puolesta. Teoria kehtasi väittää olevansa universaalia ainakin jonkin historiallisen tilanteen sisällä.
1950-luvulta alkaen nousi vähemmistöjen ja marginaaliin tungettujen ryhmien liikkeitä ja teoreettisia avauksia, jotka lähtivät liikkeelle sorrettujen omasta paikallisesta kokemuksesta: feministit, mustien liikkeet, seksuaalivähemmistöjen järjestäytyminen, dekolonisaatiota ajavat liikkeet, erilaiset sissijärjestöt ja ympäristöliikkeet. Liikkeet osoittivat, että se, mitä aikaisemmin oli pidetty teoriana, oli lähinnä valkoisten miesten järjenkäyttöä, joka kuvitteli itsensä yleiseksi tietämättä kovin paljon sorrettujen ryhmien kokemuksesta.
Käänteestä seurasi joillakin ajattelun ja politiikan aloilla vaatimus teorian paikallisuudesta. Kehitys huipentui 1970-luvun poststrukturalismissa. Ei tullut enää kehittää kaikenkattavia maailmanselityksiä vaan piti luoda hienovivahteisempia ja jatkuvasti muuttuvia teoreettisia työkaluja. Feministien ja muiden tekemä käänne näkyi myös pahamaineisten valkoisten teoriamiesten ajattelussa. Esimerkiksi Gilles Deleuze ja Michel Foucault tekivät keskeisen teoreettisen työnsä juuri tuohon aikaan, kun feminismi ja dekolonisaatio alkoivat muuttaa maailmaa ennennäkemättömästi. Molempien ajattelussa näkyy suuntautuminen suhteelliseen, historialliseen ja muuttuvaiseen. Ei suuria ja universaaleja käsitteitä, vaan tilanteita, sommitelmia, virtauksia ja valtasuhteita.
***
Paikallinen teoria rakentuu puolueellisesti toimijoiden omista näkökulmista, tarpeista ja kokemuksesta käsin. Se ei silti ole yhtään vähemmän “teoriapitoista”.
Otetaan esimerkiksi #metoo: mikä on teoreettinen kehitys sen taustalla? Käsittääkseni hyvin abstraktisti ja pelkistetysti muotoiltuna kuvio on jotakuinkin seuraavanlainen.
Ensiksi piti kehittää seksuaalisen häirinnän käsite. Tuntuu täysin absurdilta, että oli aika, jolloin ei ollut olemassa seksuaalisen häirinnän ja ahdistelun käsitteitä. Kuitenkin seksuaalisesta häirinnästä alettiin puhua Yhdysvalloissa vasta 1970-luvulla, ja vasta 1990-luvulla siitä alettiin todella antaa rikostuomioita. Suomessa seksuaalista häirintää ei ole saatu rikoslakiin, mutta ahdistelu sentään saatiin – vuonna 2014.
Peruskäsitteiden lisäksi feministit ovat edellisen ainakin 60 vuoden ajan käsitelleet teoreettisesti erilaisia mekanismeja, joilla pääsääntöisesti naisten tekemä ilmainen tai alipalkattu hoivatyö on painettu näkymättömäksi ja joilla yhteiskunnassa vähemmän arvostettujen ihmisten kokemuksia on vähätelty. Teoreettista työtä on tehty lukupiireissä ja tiedostamisryhmissä, ja viime vuosina leimahtanutta liikettä on edeltänyt valtava määrä pieniä mielenosoituksia ja vähemmän näkyvää nettiaktivismia.
Vasta valtavan, vuosikymmeniä vieneen teoreettisen työn ja järjestäytymisen jälkeen #metoo levisi massiiviseksi maailmanliikkeeksi.
Ensin piti kehittää käsitteet, teoria ja pienimuotoinen järjestäytyminen. Leimahduspiste seurasi tätä työtä. Vastaavia kehityskulkuja voi löytää 1960-luvun liikkeiden, Black Lives Matterin ja lokakuun vallankumouksen takaa.
***
Olen ollut havaitsevinani, että juuri nyt suomeksi käsitellään teoriaa (tämän kirjoituksen merkityksessä) julkisesti melko vähän. En osaa sanoa, mistä se johtuu. Ehkä kokemus on pelkkä näkökulmaharha, joka liittyy siihen, etten ole enää säännöllisesti tekemisissä yliopiston kanssa.
Teoreettiselle keskustelulle ja kirjallisuudelle on selvästi tilausta. Kun Franco “Bifo” Berardin uudesta kirjasta Mahdollinen tulevaisuus ja voimattomuuden aika järjestettiin julkaisukeskustelu tammikuussa 2020, tila oli ääriään myöten täynnä, vaikka kirjalla ei ollut minkäänlaista ennakkohypeä. Tutkijaliiton Planetaarinen kommunismi -kesäkouluun syntyi pitkä ilmoittautumisjono, eivätkä kaikki halukkaat mahdu Deleuzen aakkoset -tapahtumaan. Katson myös, että kiinnostus esimerkiksi Mikä meitä vaivaa ja Poliittinen talous -podcasteja kohtaan viestii politiikan teoreettisen työstämisen tarpeesta.
Mutta miksi julkista poliittisen teorian käsittelyä ei ole enemmän? Missä ovat verkkolehdet ja muut alustat?
Itse kaipaan teoreettista keskustelua ja kiistelyä. Rakastan teoreettisia lehtiä, podcasteja, blogeja ja sekaviakin kokeiluja pienellä kynnyksellä. Minua ei varmasti olisi tietyssä mielessä edes olemassa, ellen olisin lukenut aikoinaan sellaisia teoreettisia verkkolehtiä kuin vanha Megafoni (2000-2008) tai sellaisia teoriablogeja kuin Mark Fisherin k-punk (2004-2015).
Suomessa 1960-luvun radikalismia ei olisi syntynyt ainakaan samalla voimalla ilman sen ajan lehtiä, jotka julkaisivat jatkuvasti myös teoreettisia tekstejä. Eikä teorian voima rajaudu vasemmistoon. 1900-luvun lopun suurta uusliberaalia käännettä pohjustettiin nimenomaan teoreettisissa seminaareissa, Mont Pelerin -seurassa ja ajatuspajoissa. Teoria tuli näissä tapauksissa ennen liikkeiden huippuhetkiä, ja liikkeiden menestyksen tai tappion myötä teoriaa kehitettiin.
Missä on suomenkielinen keskustelu esimerkiksi ilmastonmuutoksen yhteiskunta- ja kulttuuriteoreettisesta jäsentämisestä?
Tarvittaisiinko taas uusi lehti?
200 viime vuoden aikana eurooppalaista poliittista teoriaa on työstetty erityisesti lehdissä. Hegel kirjoitti lehtijuttuja. Marx ja Engels kirjoittivat lehtiin. Walter Benjaminin tuotannosta suurin osa on julkaistu sekalaisissa lehdissä. 60-luvun uusvasemmisto ja autonominen kommunismi loivat itsensä lehdissä niin Italiassa ja Iso-Britanniassa kuin Suomessa.
Lehden tekeminen on hedelmällistä maaperää teorialle, koska se vaatii luovuutta, kollektiivisuutta, jatkuvaa työstämistä, nopeaa reagointia ja joustavuutta.
Suomeksi kiinnostavaa teoreettista keskustelua löytyy tiedelehdistä, kuten Tiede & edistys ja Niin & näin, ja jonkin verran sitä käydään myös Nuoren Voiman kaltaisissa julkaisuissa. Niin hyviä lehtiä kuin nämä ovatkin, kaikki kolme tekevät ensisijaisesti maksullista printtilehteä pienelle yleisölle. Löytyykö jostain päin nettiä kaikille avointa ja kokeilevaa suomenkielistä teoriatekstiä?
Pontus Purokuru
Tekstin aikaisempi versio on julkaistu Mikä meitä vaivaa? -podcastin Patreon-sivulla, jossa samoja teemoja käsitellään myös äänimuodossa. MMV-podcastin löytää myös Facebookista ja Instagramista.
Toimitus 