Liberaalin antirasismin mahdottomuus

Viime viikonloppuna perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immonen kirjoitti Facebookissa kiihkokansallismielisen taistelukutsun, jossa hän kutsui aateveljiään taistelemaan kuvitteellisen yhteinäiskulttuurin puolesta. Immosen uran radikaalissa kansallismielisessä liikkeessä tuntevat tietävät, että tässä ulostulossa ei ollut varsinaisesti mitään uutta. Tällä kertaa kohu pakotti kuitenkin jopa pääministerin ottamaan kantaa, mihin ei vielä Immosen ja kirjailija Timo Hännikäisen yhdessä Suomen vastarintaliikkeen uusnatsien kanssa järjestämä vierailu Eugen Schaumanin haudalla riittänyt. Monet ovat aiheellisesti huomauttaneet, että Immosen poliittisella sanomalla on kannatusta Perusuomalaisten puolueessa laajemminkin ja siksi keskustelua ei pitäisi käydä pelkästään yhden henkilön toiminnasta.

Lainatessaan Breivikin ja Jussi Halla-Ahon radikaalikansallismielisiä väkivaltafantasioita hallituspuolueen kansanedustaja meni kuitenkin jopa liberaalien mielestä liian pitkälle. Jopa Kokoomuksen, jonka historiasta löytyy aiempiakin vaaliliittoja fasistien kanssa, sisältä on vaadittu pesäeron tekemistä Immoseen ja pohdittu voidaanko tehdä hallitusyhteistyötä ”avoimen rasistisen, jopa fasistisen, puolueen kanssa”. Kokoomuksen ja Keskustan johtajat kuitenkin kiirehtivät vakuuttamaan hallituksen puolustavan avointa ja kansainvälistä Suomea. Mutta mitä hallituspuolueiden julkilausumat ”avoimesta Suomesta” ja ”monikulttuurisuuden rikkaudesta” tarkoittavat?

Vaatimus tasa-arvosta ja vapaudesta on Ranskan porvarillisen vallankumouksen ideaali, joka on muodollisesti toteutunut Suomessakin. Tämänkaltaisesta liberalistisesta näkökulmasta käsin tarkasteltuna tasa-arvoinen yhteiskunta ei näyttäydy erilaisten konfliktien ja voimien kenttänä vaan epämääräisenä ja epäpoliittisena julkisena keskusteluna, johon kaikki voivat ottaa osaa. Vain harhainen liberaali voi puolustaa monikulttuurisuutta nationalistisella kielellä ja olla samaan aikaan tunnustamatta luokan, sukupuolen, toimintakyvyn ja seksuaalisuuden kaltaisia eroja. Ilon militantti kirjoittaa selväsanaisesti:

Rasismia ei ole mitenkään johdonmukaista vastustaa nationalistisella retoriikalla – pahimmillaan tällainen valtioon ja kansallisidentiteettiin viittaava aktivismi vain vahvistaa jakoa ”meihin” ja ”muihin” – jonka uskon (kaikesta järjestäjien hyväntahtoisuudesta huolimatta) olevan tämänkin tempauksen perimmäinen seuraus jahka melu Immosen ympärillä laantuu. Samalla kun yritetään luoda mielikuvaa erilaisuutta hyväksyvästä ja avoimesta asenteesta tehdään tämä sellaisissa puitteissa, jotka ovat kategorisesti ulossulkevia. Tämä on ristiriita, jota ei voi mitenkään kiertää.

Valtasuhteille sokea ”monikulttuurisuus” kohoaa keskeiseksi poliittiseksi kategoriaksi liberaalista tasa-arvon harhasta. Tämä on naurettavaa, sillä kaikki isommat ihmisyhteisöt ovat aina olleet monikulttuurisia. Monikulttuurisuudesta jankkaaminen halla-aholaisten ja muiden radikaalioikeistolaisten kanssa on juuri mitä he haluavat. Keskustelua ei pidä käydä heidän ehdoillaan vaan asettamalla omia tavoitteita ja luomalla omia käsitteitä. Elämme monikulttuurisessa Suomessa, mutta on tärkeää nostaa monikulttuurikeskustelun rinnalle Suomen olevan myös luokkayhteiskunta, jossa ihmisiä sorretaan useilla eri tavoilla. Luokkien ja sen myötä luokkataistelun olemassaolosta hallituksen ministerit ja eri puolueiden politiikot vaikenevat. Radikaalioikeiston julkilausumaton poliittinen tavoite on turvata valkoisen yläluokan etuoikeudet ja estää työväenluokan oma järjestäytyminen. Käytännössä tätä tehdään viemällä keskustelu kohti ”kansallisen edun” rajojen varjelua eli pois paremman elämän tavoittelemisesta meille kaikille. Hierarkioiden luominen ihmisten välille on halla-aholaisten, koko heidän puolueen ja muiden hallituspuolueiden jokaisen ministerin yhteinen tavoite. Stubbin korulauseet monikulttuurisuuden rikkaudesta eivät tarkoita yhtään mitään. Palkkatyössä ja sen ulkopuolella yhteisesti tuotettu rikkaus jää kapitalismissa harvalukuiselle eliitille.

Monikulttuurisuus on käsitteenä myös itsessään ongelmallinen. Sillä viitataan pääasiassa valtavirta- tai kansalliskulttuurista poikkeaviin ei-valkoihoisiin yksilöihin ja ryhmiin. Taustalla on ajatus suomalaisuudesta normaalina ja neutraalina, josta käsin määritellään muut joko erilaisiksi tai riittävän ”suomalaisiksi”. Suomalaisuus on itsessään uudehko ideologinen rakennelma. Kuten kansalliskulttuureihin ylipäätään, myös siihen liitetään ideaali keskiluokkaisista arvoista ja se mielletään valkoiseksi, vaikka sitä ei ääneen mainita. Yksi osa monikulttuurisuusajattelun logiikkaa onkin, että ”muita” suvaitaan, mutta näihin kohdistuu odotus suomalaistumisesta. Jos ei kykene lunastamaan paikkaansa suomalaisuuden ja sitä kautta normaaliuden piiristä, ei myöskään saa samoja oikeuksia. Meillä on unelma -tapahtuman puheissa toisteltiinkin uudestaan ja uudestaan, että kaikilla on velvollisuus oppia suomea ja tulla suomalaisiksi sen sijaan, että oltaisiin vaadittu, että ihmisillä on syntyperästään riippumatta oikeus olla ja elää missä tahansa. Fasistit ovat jo niskan päällä, jos rasismin vastainen mielenosoituskin keskittyy esittämään vaatimuksia ”monikulttuurisen suomalaisuuden” normeista, joita maahanmuuttajien on täytettävä että valkoinen keskiluokka voisi nukkua yönsä rauhassa.

Liberaalin monikulttuurisuusajattelun piirissä muut kulttuurit voidaan hyväksyä, jos ne eivät uhkaa liikaa esimerkiksi talouden ja politiikan rakenteita tai tarjoa niille vaihtoehtoja. Suomessa tämä saattaa tarkoittaa vaikka sitä, että saamelaisuudesta hyväksytään pukeutuminen, musiikki ja niin edelleen, mutta ei kritiikkiä vallalla olevaa talous- ja omistusjärjestelmää kohtaan eikä varsinkaan vaihtoehtoja sille. Liberaali rasismin vastaisuus on epäuskottavaa, sillä se ei ota huomioon rasismin kytkeytymistä osaksi muita alistavia rakenteita monikulttuurisessa kapitalismissa, jossa tuotantoa halkovat etniset hierarkiat niin globaalilla kuin kansallisvaltioiden tasolla. Se esittää rasismin yksilöllisenä mielenlaatuna, valkoisen työläisen ”junttimaisuutena”, muttei hahmota rakenteellista rasismia, joka alunperin asettaa työntekijät syntyperän tai ihonvärin mukaan eri arvoiseen asemaan ja luo näin jännitteitä meidän keskuuteen.

1305973749247

Samasta liberalismin perinteestä kumpuaa käsitys kaikkia tasa-arvoisesti koskevasta sananvapaudesta. Sananvapauden hyväksikäyttö oli jo Hitlerin alkuperäisten kansallissosialistien taktiikka, jota myös uhriutuvat olliimmoset ja matiasturkkilat ovat käyttäneet viime vuosina menestyksekkäästi yhä uudestaan. Liberaalien pasmat menevät vuodesta toiseen sekaisin, kun toisten sananvapaudesta vähät välittävät ihmiset vetoavat sananvapauteen voidakseen jatkaa väkivaltaisen sanomansa lietsomista. Sananvapauden ja eri mielipiteiden tasa-arvoisuuden tai paremminkin tasapäistämisen merkeissä tuhansia ihmisiä kaduille keränneen Meillä on unelma -mielenosoituksen järjestäjät kutsuivat perussuomalaisten edustajan puhujaksi tapahtumaansa. Tähän Perussuomalaiset lähettivät halla-aholaisen, Hommaforumin perustajiin kuuluneen Matias Turkkilan, joka varmasti tuntee Immosen, sillä myös Turkkila toimi aiemmin ampumista ja itsepuolusta kesäleireillään harjoittelevassa Suomen sisussa. Ainoastaan liberaalin logiikalla rasismin vastaisen mielenosoituksen sanomaa edistetään tarjoamalla Turkkilan kaltaiselle järjestäytynyttä rasismia ja fasismia vuosien ajan määrätietoisesti edistäneelle henkilölle lisää tilaa puhua. Ympyrä tietyssä mielessä sulkeutuu, kun Immosen klooni pääsee puolustamaan aatetoveriaan ja jatkamaan rasistisen sanoman levittämistä liberaalien tarjoamalla puhujan lavalla. Puhujafarssi oli jatkoa sille, kun mielenosoitusta edeltävänä päivänä Ylen A-Studiossa perussuomalaisista keskusteli neljä Perussuomalaista Ylen toimittajan kanssa, joka ei missään vaiheessa hiillostanut studiovieraita Immosen tekemisistä ja Perussuomalaisten kytköksistä radikaalikansallismieliseen liikkeeseen.

Perussuomalaiset ovat jo vuosien ajan hallinneet taidokkaasti mediaa itkemällä jatkuvalla syötöllä kuinka media ei päästä heitä ääneen. Viime aikaisen kohun kohdalla Immonen, Turkkila ja muut Perussuomalaiset ovat jälleen pääseet valtavasti enemmän ääneen julkisuudessa verrattuna rasismia itse kokeviin ihmisiin. Liberalismin sananvapaus ei todellisuudessa tarkoitakaan kaikille yhtälaista mahdollisuutta saada ääntä kuuluviin. Julkisuudessa niin kutsuttua sananvapautta käyttävät eniten ja painokkaammin he, joilla on jo valmiiksi eniten valtaa. Perimmäisiin valtarakenteisiin ei voikaan puuttua ”julkisella keskustelulla”, vaan purkamalla kaikenlaiset alistavat rakenteet ja hierarkiat jokapäiväisessä elämässämme.

Sami Salmela

Mainokset
%d bloggers like this: