Suomentajien esipuhe

Tämä artikkeli on suomennettu CrimethInc. kollektiivin nettisivulla 23. syyskuuta 2015 julkaistusta englanninkielisestä tekstistä Understanding the Kurdish Resistance – Historical Overview & Eyewitness Report. Kurdien vuosikymmeniä jatkunutta vastarintaa tunnetaan huonosti Suomessa. Kurdien ja heidän liittolaistensa vastarinta Daeshia (ISIS) vastaan Pohjois-Syyriasta autonomiseksi alueeksi julistautuneessa Rojavassa eli Länsi-Kurdistanissa sai huomiota valtamediaa myöten vuonna 2014. Tätä ennen kurdien tilanteesta autonomisilla alueilla ei juuri uutisoitu. Rojavasta pohjoiseen, toisella puolellaa keinotekoista kansallisvaltioiden rajaa, Turkin valtion tunkeutuminen kurdienemmistöisille alueille Bakurissa eli Pohjois-Kurdistanissa muistuttaa päivä päivältä enemmän matalan intensiteetin sisällissotaa. Muutamista yksittäistapauksista huolimatta media ei Suomessa käsittele tätä viime viikkoina kymmeniä uhreja vaatinutta yhteiskunnallista konfliktia.

Ymmärtääkseen kurdien kansallisvaltioiden rajat ylittävää vastarintaa ja sen kietoutumista eri alueilla monimutkaiseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen on tunnettava kamppailun historiaa. Tässä käännösartikkelissa luodaan yleiskatsaus tähän historiaan, joka yhä jatkuu taistelussa Daeshia ja Turkin valtiota vastaan. Kirjoittajat ovat tehneet useita matkoja Kurdistaniin, joiden aikana he tapasivat militantteja nuoria Cizressä ja vierailivat Kobanessa välittömästi kaupungin vapauttamisen jälkeen. Tiiviissä kirjoituksessa käydään läpi Kurdistanin työväenpuolueen eli PKK:n historiaa sen perustamisesta myöhempiin muutoksiin ja päädytään kuluneen vuoden tapahtumiin aina syksyyn 2015 asti. Alkuperäisen tekstin julkaisun jälkeen tilanne Bakurissa eli Pohjois-Kurdistanissa on kiristynyt entisestään ja kurdien asema koko Turkissa on merkittävästi heikentynyt valtion hyökkäysten myötä.

Kesäkuussa 2015 kurdimyönteinen vasemmistopuolue Kansan demokraattinen puolue (HDP) ylitti 13 prosentin äänisaalillaan parlamenttiin vaadittavan korkean 10 prosentin äänikynnyksen. Yksinkertaista enemmistöä tavoitellut Oikeus ja kehitys -puolue (AKP) jäi reilusti tavoitteensa alapuolelle. Vasemmistolaisen ja kurdien asiaa ajavan HDP:n kesäkuun vaalivoitto vaikeutti Erdoganin haaveita muuttaa lainsäädäntöä hänen yksinvaltiuttaan tukevaksi. Hallitusta ei saatu muodostettua ja seuraavat vaalit määrättiin pidettäväksi marraskuussa. Vaaleja edeltävinä kuukausina Turkin valtio otti maata itsevaltaisilla otteilla johtaneen AKP-puolueen presidentti Recep Tayyip Erdoganin johdolla käyttöön ”jännitteen” strategian”. Välittömästi vaalien jälkeen Erdogania kannattavat turkkilaisnationalistit, fasistit ja uskonnolliset fundamentalistit aloittivat laajan hyökkäysten sarjan kurdiliikkeen jäseniä ja sen infrastruktuuria vastaan ympäri maata. Daeshin itsemurhapommittajat iskivät heinäkuussa 2015 Kobaneen lähtöä tekevään avustussaattueeseen tappaen 33 ja vahingoittaen yli sata ihmistä. Kurdiliikkeen mukaan Surucin pommituksen taustalla oli lukuisten muiden iskujen tapaan Turkin valtio ja Erdoganin AKP-puolue, jotka sallivat Daeshin toimia Turkin alueella, koska se tekee likaisen työn Turkin valtion puolesta. Kesällä Turkki alkoi myös pommittaa PKK:n asemia Turkin alueella ja Pohjois-Irakin kurdialueella Bashurissa eli Etelä-Kurdistanissa. Turkin valtion väkivaltainen kurdien vastarinnan tukahduttaminen on jatkunut vuosikymmeniä, mutta marraskuun vaalien alla erilaiset murhat ja terrori-iskut kurdiliikettä ja heidän liittolaisiaan vastaan kasvoivat kiihtyvällä tahdilla. Bakurissa tilannetta on verrattu 1990-lukuun, jolloin tuhansia PKK:n militantteja ja siviilejä kuoli taisteluissa Turkin valtion kanssa.

Kurdivastarinnalle tärkeässä Cizren kaupungissa oli elokuussa useita päiväkausia jatkuneita Turkin valtion julistamia ulkonaliikkumiskieltoja, joiden aikana tapettiin kymmeniä kurdeja. Hallitus väitti virallisessa propagandassaan kuolleiden olevan PKK:n taistelijoita, mutta joukossa on ollut kaikenlaisia ihmisiä lapsista vanhuksiin.  Sittemmin Turkissa ulkonaliikkumiskieltoja on määrätty elokuusta lähtien ainakin 52 kurdikaupunginosaan ja -kaupunkiin. Hallituksen joukot eivät tee eroa siviilien ja PKK:n militanttien välille, vaan hyökkäävät järjestelmällisesti kurdienemmistöisiin naapurustoihin. Naapurustot muistuttavat sota-alueita tuhottuine rakennuksiin Turkin armeijan poistuttua päiväkausia kestäneiden ulkonaliikkumiskieltojen jälkeen. Myöskään turkkilaisia tai kansainvälisiä toimittajia ei ole päästetty uutisoimaan alueiden tapahtumista, ja Turkki tiukentaa jatkuvasti otettaan mediasta. Kurdiväestö ei ole kuitenkaan alistunut sorron ja väkivallan edessä, vaan se on noussut vastarintaan ja julistanut lukuisten naapurustojen ja muiden alueiden irrottautuvan Turkin valtiosta. Alueiden autonomiaa on myös puolustettu valtion verisiä hyökkäyksiä vastaan. Turkki ei ainoastaan halua pelotella ja tappaa kurdeja vaan yrittää myös aktiivisesti tuhota vastarinnan historiallisen muistin. Historiaa yritetään muuttaa esimerkiksi tuhoamalla kurdien hautausmaita, joihin on haudattu PKK:n riveissä taistelleita ihmisiä.

Turkin pääkaupungissa Ankarassa tehtiin 10. lokakuuta itsemurhaisku rauhanmarssille. Kansainvälistä huomiota saaneessa iskussa kuoli 102 ihmistä ja yli 400 haavoittui. Isku tuli kuin tilauksesta 3 viikkoa ennen marraskuun vaaleja, jossa Erdoganin johtama AKP nosti vaaliteemakseen turvallisuuden ja järjestyksen. Erdogan syytti iskusta tuoreeltaan Daeshia ja PKK:ta, mutta kurdiliikkeen parissa iskusta syytettiin valtiota. Virallisessa propagandassaan Turkki on julistanut Ankaran ja myöhemmin Pariisin terrori-iskun jälkeen taistelevansa Daeshia vastaan, mutta kurdiliike on jo pitkään tuonut esiin miten Turkki käyttää mieluummin resurssejaan Daeshia vastaan taistelevia kurdeja vastaan ja jopa antaa apua Daeshille. Rojavassa taistelevat kurdit liittolaisineen ovatkin puun ja kuoren välissä, toisella puolella Turkin ja toisella puolella Daeshin puristuksessa, mutta uskomatonta kyllä he kehittävät samaan aikaan demokraattiselle konfederalismille perustuvaa autonomista aluettaan. Erdoganin uhkapeli yhteiskunnallisen konfliktin lietsomiseksi tuotti tulosta ja takasi AKP:lle 49,5% äänisaaliin marraskuun vaaleissa. HDP taas ylitti juuri ja juuri parlamenttiin pääsyyn vaadittavan 10% äänirajan.

Viimeisten viikkojen aikana Turkin valtion hyökkäykset kurdeja vastaan ovat voimistuneet ja laajentuneet. Marraskuun lopussa ihmisoikeuksien puolustajana tunnettu kurdilakimies Tahir Elci sanoi televisiossa, että Kurdistanin työväenpuolue (PKK) ei ole terroristijärjestö. Hänet pidätettiin pian ja hän sai lausumastaan syytteen ”terroristipropagandan levittämisestä”. Vapautumisensa jälkeen Elci oli puhumassa lehdistötilaisuudessa, kun paikalle tullut tuntematon henkilö avasi tulen ja tappoi hänet laukauksella päähän. Syntyi tulitaistelu, jossa kuoli yksi ja haavoittui kaksi poliisia. Tapauksen jälkeen ympäri Turkkia järjestettiin spontaaneja mielenosoituksia ja mellakoita. Tämän jälkeen kurdien alueille julistettiin ulkonaliikkumiskieltoja, mutta alueiden asukkaat kokoontuivat silti massoittain protestoimaan pitkän uran tehneen asianajajan tappoa. HDP puolue kutsui tapausta valtion järjestämäksi salamurhaksi.

EU ja Turkki ovat syksyn aikana tiivistäneet yhteistyötään ensimmäisen anellessa jälkimmäistä kontrolloimaan siirtolaisia ja estämään heidän pääsynsä Eurooppaan. Syksyllä 2015 EU lupaili Saksan johdolla vauhdittavansa Turkin EU-jäsenyyttä, jos Turkki tekee EU:n puolesta likaisen työn siirtolaisten liikkeen estämiseksi. Talouskurin riivaamassa EU:ssa tätä varten löydettiinkin heti rahaa, Turkille annettiin välittömästi kolme miljardia euroa lahjuksena ”pakolaisvirran hidastamiseen”. Tietoinen silmien ummistaminen Turkin hälyttävältä ihmisoikeustilanteelta paljastaa EU:n todelliset kasvot. Kurdien, siirtolaisten ja heidän tukijoidensa vastarinta sortavia valtioita vastaan Välimeren molemmin puolin koskettaa meitä kaikkia, jotka kamppailemme sorrosta vapaan maailman puolesta.

NATO-maa Turkin sananvapauden kaventuminen ja jatkuvat ihmisoikeusloukkaukset eivät ole nostaneet julkisuudessa kriittistä keskustelua sen enempää Suomessa kuin Euroopan unionissakaan. Suomella on yhteyksiä Turkkiin politiikan ja kansainvälisen kaupan tasolla. Islamofobiastaan tunnetut perussuomalaiset kuuluvat eurooppalaisten konservatiivi- ja reformistipuolueden kattojärjestö AECR:ään, mihin ironista kyllä myös uusliberalistista islamismia ajava Turkin valtapuolue AKP kuuluu. Lokakuussa taas presidentti Sauli Niinistö vieraili kollegansa luona Turkissa. Maan ihmisoikeustilanteen kommentoinnin sijaan Niinistö vitsaili eksyvänsä Erdoganin yli puoli miljardia euroa maksaneessa ökypalatsissa. Erdoganin suuruudenhullua palatsihanketta on kritisoitu ja sen on nähty sementoivan hänen maallista ja uskonnollista valtaa yhdistelemään pyrkivää yksinvaltiuttaan. Tarkemmin katsottuna sekä AKP:n että Niinistön edustaman kokoomuksen politiikkaa perustuu uskonnon, nationalismin ja uusliberalistisen talouspolitiikan harkittuun yhdistämiseen. Vuonna 2013 Suomen ja Turkin välisen kaupan kokonaisarvo oli yli 1,1 miljardia euroa. Muun kaupan ohella Suomi vie Turkkiin aseita. Yksi tapa tukea kurdien kamppailua Suomesta käsin olisi painostaa Turkkia eri keinoin lopettamaan ihmisoikeusrikkomukset, sananvapauden kaventaminen sekä suora ja epäsuora tuki Daeshille. Tämän lisäksi voi tukea kurdiliikkeen vaatimusta saada PKK pois EU:n ja Naton terroristilistalta.

Artikkelin kääntäjät toimivat Helsingin Yhdessä Rojavan puolesta -kollektiivissa.

Miten ymmärtää kurdien vastarintaa?

Historiallinen katsaus ja silminnäkijän kertomus

Aivan viime aikoihin asti vain harvat länsimaalaiset ovat olleet tietoisia kurdien olemassaolosta, puhumattakaan heidän vallankumouksellisesta historiastaan. Taistelu Islamilaista valtiota (ISIS) vastaan nosti kurdit uutisiin vuonna 2014, ja sittemmin he ovat saaneet valtavasti huomiota sekä valtamedialta että vallankumouksellisilta ympäri maailmaa.

Kurdit on romantisoitu ja kuvattu keinotekoisesti ”islamistien vastaiseksi” ryhmäksi, vaikka heillä on pitkä itsepuolustuksen perinne, joka levittäytyy laajalla alueella monien valtioiden rajojen yli. He ovat taistelleet vapautensa puolesta Ottomaanien keisarikunnan hajoamisesta lähtien, tai jopa sitäkin kauemmin. Sheikki Saidin johtamat uskonnolliset kapinat vuonna 1925 ja assimilaatiopolitiikan vastainen kansannousu Dersimissä vuonna 1937 ovat vain kaksi esimerkkiä kurdien vastarinnan pitkästä historiasta. Mutta kiistatta pitkäjänteisin ja vaikuttavin taistelu alkoi PKK:n (Partiye Karkerên Kurdistanê, Kurdistanin työväenpuolue) aloitteesta 40 vuotta sitten ja jatkuu edelleen. Taistelu ISISiä vastaan Pohjois-Syyriassa (Länsi-Kurdistan, Rojava) sekä taistelu kurdien autonomian puolesta Turkissa (Pohjois-Kurdistan, Bakur) ovat molemmat PPK:n vuosikymmeniä jatkuneen vastarinnan hedelmiä.[1] PKK:n tavoitteet ja yhteiskunnallinen konteksti ovat kuitenkin muuttuneet vuosikymmenten varrella, ja puolue näyttää nykyään hyvin erilaiselta kuin perustamisensa aikoihin.

Tässä kirjoituksessa pyrin kertomaan asioista, joita opin ja havainnoin matkoillani Kurdistaniin, tarkemmin sanottuna Bakuriin ja Rojavaan. Kyseessä on pitkä, monimutkainen ja ristiriitainen kertomus. Vaikka kaikki todennäköisyydet olivat kurdeja vastaan, he ovat pystyneet laittamaan teoriansa käytäntöön onnistuneen strategian avulla. Jotta ymmärtäisimme tämän liikkeen nykytilanteen, aloittakaamme luomalla silmäys sen syntyhistoriaan.

PKK:n nuorisojärjestön aktiivi Turkin ja Syyrian rajalle pystytetyllä leirillä Rojavan vallankumouksen toisena vuosipäivänä. Kaksi tuntia myöhemmin sadat kurdinuoret rynnäköivät rajan yli liittyäkseen YPG:n joukkoihin.

Kurdistanin työväenpuolueen varhaisvuodet

PKK on kahden toisilleen vastakkaisen historiallisen prosessin tuotos. Ensimmäinen ja tärkeämpi on Turkin kansallisvaltion muodostuminen, johon liittyi kaikkien ei-muslimien hävittäminen ja kaikkien ei-turkkilaisten etnisyyksien pakkosopeuttaminen turkkilaisiksi. Toinen ja myöhäisempi tekijä on Turkin 1960- ja 70-lukujen voimakas nuoriso- ja opiskelijaliike.

Tunteakseen Turkin nykypolitiikkaa, kuten armenialaisten kansanmurhan virallisen kieltämisen ja kurdiliikkeen tukahduttamisen taustamotiiveja, on ymmärrettävä kuinka syvälle äärinationalismi on juurtunut turkkilaisen yhteiskunnan kudoksiin. Tilanne on verrannollinen lähialueiden baathistisiin hallintoihin, jotka ovatkin hiljattain kaatuneet tai parhaillaan kaatumaisillaan. Kaikki perinteiset ainesosat ovat kasassa: vaikuttava ja karismaattinen johtaja Mustafa Kemal, kansallisidentiteetin (turkkilaisuuden) luominen, sekä vähemmistöjen pakkoassimilaatio vastamuotoutuneeseen valtakulttuuriin.[2] Turkin kansallisvaltion luominen vuonna 1923 on oppikirjaesimerkki aikakaudelle tyypillisestä modernisaatioprojektista. Monet puhutut kielet – kuten kurdin, arabian, armenian ja kreikan kielet – sekä arabialainen kirjaimisto – jota kirjoitetut osmaninturkin, kurdin ja persian kielet mukailivat – hävitettiin latinalaisen aakkoston tieltä. Turkin kieli luotiin modernisoimalla turkkilainen kansankieli, ja siihen otettiin valtavasti vaikutteita Euroopasta. Oli kyse sitten pukeutumisesta tai julkisista kokoontumisista, uskonnon harjoittamisen muodot tukahdutettiin modernin sekularismin nimissä. Samaan aikaan valtio säänteli islaminuskoa ja käytti sitä vasemmistolaisia ja vähemmistöjä vastaan. Kansallisuuden rakentamisen suhteen kemalismi kylvi kuitenkin myös oman tuhonsa siemenet: sekä Recep Tayyip Erdoganin AKP:n uusliberaali islamismi että Öcalanin ja PKK:n demokraattinen konfederalismi ovat syntyneet sen suorana seurauksena.

Länsimaalaisen lukijakunnan on vaikea ymmärtää, kuinka voimakkaasti äärinationalismi juurrutetaan Turkin alueella asuvien mieliin. Joka aamu Turkin koululaiset aloittavat koulupäivänsä lausumalla “Minä olen turkkilainen, minä olen oikeassa, minä työskentelen ahkerasti” astuessaan sisään luokkahuoneeseen, jonka seinällä komeilee Atatürkin muotokuva. Opettaja esittelee Ottomaanien keisarikunnan historiaa ja korostaa, kuinka viholliset ympäröivät Turkkia joka suunnalta. Lomapäivät ovat usein hyvin patrioottisia: itsenäisyyspäivä, Atatürkin kuoleman vuosipäivä, Nuorison ja urheilun vapaapäivä, Suvereeniuden ja lasten vapaapäivä. Pakollinen asevelvollisuusarmeija on pojille sekä siirtymärituaali mieheksi että työnsaannin edellytys.[3] Öykkärimäiset katurituaalit, joissa nuorten miesten joukot saattavat läheisiä ystäviään armeijan palvelukseen, ovat hyvin yleisiä.

Oikeiston lisäksi myös vasemmisto on Turkissa hyvin nationalistinen, eikä vuoden ’68 sukupolvi ole tässä suhteessa poikkeus. Toisin kuin monissa muissa maissa, Turkissa tämä liike muistutti enemmän “vanhaa” vasemmistoa kuin uutta. Monet vasemmistolaisen opiskelijaliikkeen arvostetuimmista veteraaneista ja marttyyreistä katsoivat jatkaneensa Atatürkin projektia, eli turkkilaisten kansallista vapautusta imperialististen suurvaltojen ikeestä. Vasemmistolaisesta opiskelijaliikkeestä kertoo paljon, että sen lupaavin aloite oli epäonnistunut vallankaappausyritys yhteistyössä sotilaiden kanssa. Tämä voimakas nuorisoliike valtasi lukuisia yliopistoja ja järjesti valtavia mielenosoituksia, joihin kuului muun muassa maailmankuulu marssi, jonka yhteydessä NATOn kuudennen laivaston henkilöstö työnnettiin mereen. Se rinnastuu jokaisen turkkilaisen tuntemaan myyttiseen kuvastoon, jossa Atatürkin nationalistiarmeija työntää kreikkalaisten joukot Egeanmereen. Vaikka opiskelijaliike murskattiin armeijan vallankaappauksella maaliskuun 12. päivä vuonna 1971, se jätti jälkeensä aseistettujen ryhmien perinteen, kuten Deniz Gezmiş’n THKO:n (Turkin kansanvapautusarmeijan) ja Mahir Çayan’n THKP:n (Turkin kansanvapautuspuolueen).[4]

Yksi vallankaappauksen jälkeisen, eli niin sanotun toisen aallon opiskelijaliikkeen aktivisteista oli Abdullah Öcalan. Vuonna 1949 Kaakkois-Turkin kurdialueilla syntynyt Öcalan saapui opiskelemaan Turkin pääkaupunkiin Ankaraan vuonna 1971. Opiskelijaliike, joka oli juuri aiemmin onnistunut mm. polttamaan Yhdysvaltain suurlähettilään virka-auton, teki häneen välittömän vaikutuksen. Turkkilaisen opiskelijaliikkeen lisäksi myös kurdien sosialistinen liikehdintä oli tuolloin elpymässä uudestaan, erityisesti Itäisten vallankumouksellisten kulttuurikeskusten (DDKO) muodossa. Toiset kurdiryhmät alkoivat jo valmistautua sissisotaan Kurdistanissa. Tässä kontekstissa Öcalan esitti näkemyksiään Kurdistanista Turkin sisäisenä siirtomaana ja sai nopeasti seuraajia. Noin kymmenhenkisestä ydinryhmästä alettiin käyttää nimitystä Apocular (“apoistit”), jolla viitataan edelleen Öcalanin ajatusten seuraajiin. Kaikki alkuperäisjäsenet eivät suinkaan olleet kurdeja, mutta kaikki uskoivat kurdien vapautukseen Turkin valtion alaisuudesta.

Apoistit lähtivät Ankarasta lietsomaan vallankumousta Kurdistaniin. Marxismi-leninismi oli määräävä ideologia tuon ajan vallankumouksellisissa piireissä, erityisesti NATO-maa Turkissa. Myös vuonna 1978 Fisin kylässä perustettu PKK pohjasi toimintansa marxismi-leninismin periaatteisiin. Öcalanin vuonna 1978 kirjoittama PKK:n ensimmäinen manifesti kertoo kurdivallankumouksen olevan osa maailmanlaajuista proletaarista vallankumousta, joka alkoi Venäjän lokakuun vallankumouksesta ja jota kansalliset vapautusliikkeet tukevat. Ryhmä hankki ensimmäisen AK-47-kiväärinsä Syyriasta ja alkoi toteuttaa pieniä iskuja ja agitoida ihmisiä Pohjois-Kurdistanin kaupungeissa. Öcalan matkusteli jatkuvasti ja piti jopa päivän mittaiseksi venyviä luentoja, joilla oli hyvin merkittävä osuus liikkeen alussa. Nämä toimintamuodot näkyvät edelleen poliittisissa koulutuksissa, joita jokaisen kurdikapinallisen aina sisseistä poliitikkoihin on läpäistävä ollakseen osa liikettä.

Tämä alkuvaihe jäi lyhyeksi, sillä Turkkia ravisteli uusi sotilasvallankaappaus, vuonna 1980, kun edellisestä vallankaappauksesta oli kulunut kymmenen vuotta. Tämä vallankaappaus oli vielä edellistä verisempi: 650,000 ihmistä pidätettiin, yli 10 000 kidutettiin, ja 50 hirtettiin valtion toimesta. Öcalan pakeni maasta, ja monet alkuperäisistä apoisteista seurasivat häntä Syyriaan. Itse asiassa Öcalan ylitti rajan Turkin Surucista Syyrian Kobaneen. Myöhemmin juuri näistä kaupungeista on tullut kurdien vastarinnan symboleja ja tuhannet kurdit ovat ylittäneet saman rajan viimeisen vuoden aikana liittyäkseen ISISin vastaiseen taisteluun. Syyriassa Öcalan tarttui projektiinsa tarmolla ja alkoi muodostaa kontakteja paikallisiin kurdijohtajiin. Hän järjesti tapaamisia muun muassa Barzanin ja Talabanin kanssa, jotka molemmat ovat porvarillisia nationalisteja. Hän järjesti ensimmäiset kurdisissien koulutukset palestiinalaisilla leireillä, ja myöhemmin itsenäisemmin Libanonissa. PKK:n koulutetut sissit ylittivät rajan takaisin Turkkiin aloittaakseen aseellisen taistelun, joka käynnistyi laajoilla hyökkäyksillä Eruhin ja Semdinlin kaupunkeihin vuoden 1984 elokuussa.

1990-luvulle tultaessa PKK:n sissiarmeijaan kuului yli 10 000 sotilasta ja järjestö hyökkäsi Turkin armeijaa, hallintorakennuksia ja suuria investointiprojekteja vastaan. Samaan aikaan alkujaan pienen militanttiryhmän aloittama kamppailu alkoi saada kannatusta alueen koko kurdiväestön keskuudessa. Vuoden 1992 Newroz oli käännekohta kurdien vapaustaistelun kannatuksen nousussa.

Newroz, jota on viime päiviin asti juhlittu lähinnä Iranissa ja Pohjois-Irakissa, merkitsee uutta vuotta ja kevään alkua. Vaikka juhla on tunnettu jopa Keski-Aasian turkkilaisissa yhteisöissä, Turkin valtio ei ole ikinä tunnustanut sitä. PKK pyrki tekemään Newrozista kansallisen vapaapäivän Pohjois-Kurdistanin vastarinnan kunniaksi. 1980-luvun lopulta lähtien maaliskuun 21. päivänä on järjestetty valtavia kokoontumisia, jotka ovat usein päättyneet taisteluihin poliisin kanssa. Vuoden 1992 Newroz oli poikkeuksellisen raaka, ja armoton poliisivaltio näytti silloin todelliset kasvonsa. Viidenkymmenen ihmisen murha Cizren kaupungissa Newrozin aikaan vuonna 1992 oli vain alkusoitto tulevalle, sillä Kurdistania kuritti 1990-luvulla hyvin likainen sisällissota, jonka yhteydessä valtio käytti sekä äärinationalistisia että ääri-islamistisia puolisotilaallisia joukkoja kurdeja vastaan. Valtio tyhjensi tai poltti maan tasalle yhteensä 4500 kurdikylää “kuivattaakseen meren, jossa sissit uivat”. Suurin osa niistä 40 000 ihmisestä, jotka ovat kuolleet Pohjois-Kurdistanin taisteluissa, kuoli juuri 1990-luvulla.

Lapsia Cizressä.

Öcalanin vankilavuodet ja rauhanprosessi

Öcalanin kiinniotto helmikuun 15. päivänä 1999 on itsessään melkoinen tarina, johon kurdiliike viittaa nimellä “Suuri salaliitto”. Turkin uhatessa Syyriaa sotilaallisilla toimilla Syyrian hallitus ilmoitti Öcalanille, että vieraanvaraisuus on ohi ja hänen on poistuttava maasta. PKK:n kansainvälinen verkosto pyrki etsimään hänelle turvapaikkaa, mutta yksikään valtio ei halunnut ottaa häntä vastuulleen. Matkalla Kreikan ja Venäjän välillä Öcalan päätyi lopulta kotiarestiin Italiassa. Koska Euroopan unionin jäsenvaltiot eivät saa luovuttaa vankeja maihin, joissa on käytössä kuolemantuomio, eräänä aamuna Öcalan lennätettiin Keniaan, josta turkkilaiset kommandot kaappasivat hänet. Huumattu ja sidottu Öcalan lennätettiin takaisin Turkkiin, ja siitä kuvattu video viilensi kurdiliikkeen taistelutahtoa.

Kurdien taistelun oli aika siirtyä uuteen aikakauteen. PKK:n täytyi luoda järjestönsä uudelleen, sillä sen kuolemaantuomittu johtaja oli vangittuna yksin saarelle 50 kilometrin päähän Istanbulista. Lopulta Turkki luopui kuolemanrangaistuksesta pyrkiessään Euroopan unionin jäsenmaaksi, ja samalla myös Öcalanin rangaistus muutettiin elinkautiseksi. Vaikka PKK oli julistanut yksipuolisen aselevon, vuosien 1999 ja 2004 välillä Turkin valtio murhasi lähes 800 kurdikapinallista, jotka pyrkivät rajan yli Turkista Irakiin. Tällöin PKK oli kaikkein lähimpänä hajoamistaan, ja myös Öcalanin kiistämätön auktoriteetti haastettiin. Mutta kuten Öcalan itsekin on sanonut, “PKK:n historia on puhdistusten historiaa”. Myös tällä kertaa Öcalan ja hänen seuraajansa selvisivät haastajistaan, mukaan lukien hänen omasta veljestään.

Vankilassa Öcalanilla oli aikaa lukea ja kirjoittaa, ja hän uppoutui lukuisten uusien ajattelijoiden ja aiheiden pariin. Monet ovat korostaneet hänen lukeneen Murray Bookchinia, mutta sen lisäksi hän opiskeli muun muassa Immanuel Wallersteinin maailmanjärjestelmäteoriaa, sekä ihmiskunnan ja Mesopotamian historiaa.5 Vankilassa hän kirjoitti useita manifesteja, joissa hän irtisanoutui kansallisen vapautuksen perinteisestä ajatuksesta sekä sen marxilais-leniniläisestä painolastista. Vankilassa hän muotoili hedelmällisimmät ideansa, kuten teoriansa demokraattisesta autonomiasta ja konfederalismista.

Kurdikamppailun yhteiskunnallinen konteksti muuttui vielä enemmän vuonna 2002. Oikeus ja kehitys -puolue (AKP) voitti despoottisen johtajansa Recep Tayyip Erdoganin johdolla parlamenttivaalit ja lopetti yli kymmenvuotisen toimimattomien koalitiohallitusten kauden. “Islamistista uusliberalismia” toteuttavan AKP:n johdolla Turkki integroitui yhä vahvemmin kansainväliseen finanssijärjestelmään, mikä tarkoitti yksityistämistä, yhteisresurssien kaappaamista, ja velkaantumista. Käytännössä entiset velat IMF:lle muutettiin velaksi yksityiselle sektorille. Samaan aikaan Erdoganin autoritäärisellä komennolla luovuttiin sekulaarin valtion periaatteesta uskonnollisen fundamentalismin6 nostaessa päätään. Erdoganin kansallismielinen politiikka korostaa kansallista talouskasvua ja Ottomaanien keisarikunnan perintöä, joiden voimalla Turkki on saavuttava historiallisen asemansa uudelleen.

Toukokuussa 2004 PKK aloitti uuden aseellisen taistelun kauden, johon loppui vuonna 1999 julistettu aselepo. Samalla Turkin valtion sortotoimet ja valtioiden väliset operaatiot PKK:n asemia vastaan Pohjois-Irakissa koettelivat kurdiliikettä. Erdogan tajusi valta-asemansa varmistuttua, että rauha kurdien kanssa tukisi hänen geopoliittisia intressejään, jotka liittyivät Pohjois-Irakin öljyvarantoihin ja aluetta halkoviin öljyputkistoihin. Liittoutuessaan runsaslukuisen kurdiväestön kanssa hän toivoi saavansa ajettua samalla läpi perustuslaillisia muutoksia, jotka sementoisivat hänen valtansa. Niinpä Turkin tiedustelupalvelu alkoi vuonna 2009 toimia välittäjänä AKP:n ja PKK:n välisissä rauhanneuvotteluissa Oslossa.

Keskusteluyhteydestä ja monista muista aloitteista huolimatta Turkin valtio kuitenkin jatkoi kurdien sortamista. Vuoden 2009 huhtikuussa alkaneissa Kurdistanin yhteisöjen liiton KCK:n vastaisissa oikeudenkäynneissä vangittiin yli tuhat ihmistä. Sotilaallisesti pahin isku oli 34 kurdimaanviljelijän pommitus Roboskissa, Sirnakissa, vuoden 2011 joulukuussa. Turkin valtio väitti heidän olevan PKK:n jäseniä yrittämässä rajanylitystä, mutta joutui myöhemmin myöntämään heidän olleen vain rajan yli kauppaa käyviä tavallisia maanviljelijöitä. Tähän päivään mennessä ketään ei ole saatettu oikeuden eteen heidän murhastaan, mutta Roboskin uhrien muisto elää tuoreena monien ihmisten mielissä.

Aselepoja tuli ja meni noiden vuosien aikana, ja kesään 2012 mennessä PKK oli jälleen saavuttanut merkittävän aseman alueella. Tällöin Erdogan ilmoitti aloittaneensa neuvottelut Öcalanin kanssa uudestaan. Kolme kuukautta myöhemmin, vuoden 2013 Newrozin aikaan Öcalan ilmoittikin kirjeellä uudesta aselevosta. Tämä aselepo oli käynnissä yllättävän pitkään, 24.7.2015 asti. Mutta juuri kun Turkin yhteiskunta näytti rauhoittuneen, käynnistyi Gezin vastarinta 31.5.2013.

Graffiti Cizren kaduilla: ”Barrikadit ovat tahtomme! Älkää luovuttako! – YDGK-H” (YDGK-H on PKK:n nuorisoliikkeen naisosasto).

Gezi

Gezin vastarinta oli laajin ja kiivain yhteiskunnallinen liike Turkin tasavallan historiassa, jonka päätoimijoina olivat muut väestönosat kuin kurdit. Lähellä Istanbulin keskustaa sijainneen puiston muokkaamisen vastainen kamppailu kasvoi täydeksi maanlaajuiseksi kapinaksi Erdogania ja hänen uusliberaalia politiikkaansa vastaan. Kurdit olivat paikalla myöskin Gezin kapinassa, varsinkin vastarinnan kypsyessä ei-nationalistiseksi ja alkaessa suhtautua myönteisesti vallankumoukseen. Ensimmäistä kertaa Turkin historiassa kurdit eivät kuitenkaan olleet kapinan pääosassa.

Kurdiliikkeen osallistumisesta Gezin vastarintaan kiistellään yhä. Hienovaraista katkeruutta on aistittavissa molemmin puolin. Useat läntisessä Turkissa kokivat, että parhaimmillaankin kurdit liittyivät kansannousuun liian myöhään. Pahimmillaan ajateltiin etteivät he edes halunneet, jotta heidän omat neuvottelunsa ja rauhanprosessinsa eivät olisi vaarantuneet. Vastauksena tähän kurdit huomauttivat, että edeltävinä aikakausina etniset turkkilaiset eivät olleet osoittaneet heille merkittävää solidaarisuutta toinen toistaan seuranneiden teurastusten jälkeen. Todellisuudessa molemmat näistä positioista ovat karikatyyreja. Useat kurdit osallistuivat yhteenottoihin ensimmäisestä päivästä lähtien. Pian puiston poliiseilta valtaamisen jälkeen kurdien sen ajan poliittinen puolue (BDP) pystytti laajan leirin puiston sisäänkäynnille ja antoi lipuissa olevien Öcalanin kasvojen katsoa yli Taksimin torin – surrealistinen näky. Tämän lisäksi kurdit olivat jo osallisina omassa kansalaistottelemattomuuskampanjassaan, joka vastusti linnakemaisten armeijan tukikohtien rakentamista heidän alueelleen.

Kurdiliikkeen laillinen siipi oli juuri ennen Gezin kapinaa keskellä HDP:n (Kansan demokraattinen puolue) muodostamisprosessia ja yli vuoden kestäneitä neuvotteluja HDK:n (Kansan demokraattinen kongressi) kanssa. Yksi heidän kansanedustajistaan seisoi puskutraktorin edessä ainoastaan tusinan ihmisen joukossa estämässä puiden juuriltaan repimistä ensimmäisissä Gezin protesteissa, kauan ennen niiden muuttumista massiiviseksi kansannousuksi. Ei ole lainkaan sattumaa, että HDP:n logon valitsemisen hetkellä he valitsivat kuvan puusta.

Kaunoista huolimatta Gezin vastarinta muutti Turkin ja samalla Kurdien vapautusliikkeen suhteen turkkilaiseen yhteiskuntaan yleisemmin ja erityisesti suhteessa AKP:hen ja rauhanprosessiin. Monilta poliisiväkivaltaa kokeneilta turkkilaisilta putosi suomut silmiltä, ja he kykenivät vihdoin ymmärtämään Kaakkois-Turkissa tapahtuvan kärsimyksen. Gezin vastarintaa kohdannut mediapimento teki selväksi osallistujille, että heidät pidetään pimennossa myös siitä mitä todella tapahtuu Kurdistanissa. Nuoren Medeni Yildıiım nimisen kurdin kuoltua protestoidessaan linnakemaisen poliisiaseman rakentamista Kurdistaniin Gezin vastarinnan loppupuolella, liike näki hänet yhtenä omistaan ja järjesti solidaarisuusmielenosoituksia kurdien kanssa.

Tämän kiivaan ja silti iloisen kapinoinnin aloitti sukupolvi, joka kasvoi toinen toistaan seuraavien epävakaiden koalitiohallitusten sarjan aikana ja aikuistui Erdoganin vuosikymmenen kestäneen rautaisen hallinnon aikana. Kapina sinetöi vihamielisyyden Erdogania kohtaan. Tätä sukupolvea on luonnehdittu epäpoliittiseksi tai jopa politiikan vastaiseksi, mutta todellisuudessa he ovat Şükrü Argın määritelmän mukaisesti vastapoliittisia.

Kurdiaktivistit suojautuvat lavan alla helteeltä Turkin ja Syyrian rajalla sijaitsevalla leirillä heinäkuussa 2014.

Kurdistanin kesytön nuoriso

Cizre sijaitsee tapahtumien keskipisteessä Botan nimisellä alueella Pohjois-Kurdistanissa. Alueen pilviä hipovilla vuorilla sijaitsee useita PKK:n leirejä ja niiden juurilla sijaitsevat eräät kaikkein kapinallisimmista kylistä. Cizrellä on ollut erityisen tärkeä rooli aina tähän päivään saakka. Juuri Cizressä PKK:n strategiamuutos konkretisoitui, siirtäen konfliktin polttopisteen sissileirien täyttämästä vuoristosta kaupunkien ytimiin, joissa kurdimilitanttien taistelijasolut järjestäytyivät.

Kesäkuussa 2013 sadan nuoren ryhmä seisoi seremoniallisesti Cizren kaupungissa ilmoittaen Vallankumouksellisten nuorten patrioottisen liikkeen (YDG-H) muodostamisesta.7 Jäsenten ikähaitarin ulottuessa esiteineistä reilusti yli kaksikymmentävuotiaisiin, uusi järjestö koordinoi kaupunkisissitoimintaa jokaisessa merkittävässä metropolissa Turkin rajojen sisällä. Kurdinuoriso alkoi käyttää kivien sijaan polttopulloja. Viimeaikainen piikki kurdikaupunkien ja -naapurustojen katutaisteluiden määrässä juontaa juurensa tähän uuteen järjestöön. Kapinallinen kurdinuoriso oli erityisen tehokas 6.-8. lokakuuta 2014, kun Kobanen kaupunki Rojavassa oli vaarassa joutua ISISin käsiin. Kurdinuoriso aloitti kurdien johdon hyväksymän hyökkäyksen järkyttäen valtiovaltaa. Mellakoiden julkilausumaton vaatimus oli saada Turkki lopettamaan logistisen ja materiaalisen tuen tarjoaminen ISISille ja antamaan kurdijoukkojen kulkea yli sen rajojen, esimerkiksi sallimalla raskaamman tykistön kuljetuksen Irakista Kobanêen Turkin kautta. Viidenkymmenen ihmisen kuoleman ja kuuteen kaupunkiin julistetun ulkonaliikkumiskiellon sekä kurdien pääkaupunki Amediin julistetun poikkeustilan jälkeen Turkin hallitus päätti sallia Irakin KDP:n peshmerga-joukkojen saapua aseineen Kobaneen.

YDG-H:n muodostamisesta ilmoitetaan Cizressä kesäkuussa 2013.

PYD:n ja laajemmin PKK:n ja KDP:n välillä on isoja poliittisia erimielisyyksiä. KDP on hallinnut Pohjois-Irakin kurdialuetta, jolla on ollut autonomia vuoden 1991 Persianlahden sodasta lähtien. PKK/PYD taistelee itsehallintoon, itsepuolustukseen, autonomiaan ja naisten vapautukseen pohjautuvan yhteiskunnallisen vallankumouksen puolesta, joka painottaa ekologiaa ja kritisoi kaikkia hierarkioita, erityisesti valtiovaltaa. KDP sen sijaan luo kurdien kansallista porvaristoa ja toimii Erdoganin läheisenä liittolaisena. 1990-luvulla KDP taisteli yhdessä Turkin kanssa PKK:ta vastaan, ja näiden välit ovat edelleen kireät.

YDG-H on kenties vahvimmillaan Cizressä. Kobanea puolustaneen kansannousun jälkeen Cizre nousi jälleen valtakunnalliseen tietoisuuteen, kun nuoret alkoivat kapinoida Ümit Kurtin hautajaisten jälkeen ottamalla haltuun kolme kaupunginosaa nimeltään Sur, Cudi ja Nur. He onnistuivat luomaan autonomisen alueen näihin kolmeen naapurustoon kahdeksi kuukaudeksi kaivamalla yhteensä 184 ojaa niiden ympärille. Turkin valtio menetti käytännössä kontrollinsa alueella nuorten vallatessa sen, polttaen samalla ainakin viisi valtiolle kuuluvaa tai sen intresseihin liittyvää rakennusta, mukaan lukien koulun, jossa monet heistä olivat opiskelijoita.

Kierroksella Cizressä kysyin muutamilta YDG-H:n jäseniltä miksi he kaivavat ojia barrikadien rakentamisen sijaan, joka on ollut ikimuistoista ajoista asti perinteinen vallankumouksellinen tapa puolustaa itsehallintoa. Isäntäni Hapo kertoi, että koska nuoret ovat aseistautuneet AK-47:lla, singoilla ja käsiaseilla, poliisi ei voi tulla ulos panssaroiduista ajoneuvoistaan, mutta he voivat yhä aurata tiensä barrikadien läpi. Koska he eivät kuitenkaan voi poistua autoistaan, he eivät voi ylittää ojia. Hapo kuvaa kuinka he aluksi kaivoivat ojia lapioilla ja hakuilla, mutta sitten he alkoivat käyttää haltuunsa ottamia rakennuskoneita. Kunnallishallinnon rakennuskoneita, hän sanoi väläyttäen vienon hymyn. Ymmärsin hänen tarkoittavan kunnallishallintoa, joka kuului kurdiliikkeen lailliselle poliittiselle puolueelle, HDP:lle.

Cizren kapinalliset nuoret ovat järjestäytyneet noin kymmenestä yksilöstä koostuviin ”tiimeihin”. Hapon kertoman mukaan tiimien koon kasvaessa yli kolmeenkymmeneen se jakautuu pienempiin ryhmiin. Tiimit ottavat nimensä kurdimarttyyreilta, usein uusilta ja Cizrestä, alleviivaten näin aavemaisen pelottavasti marttyyriutta ja militanttiutta. Tiimit merkitsevät alueensa kirjoittamalla nimensä seiniin, melko samalla tavalla kun graffitiryhmät tekevät ympäri maailmaa. Yhteenottojen ollessa korkeimmillaan jokainen naapurusto muodostaa tukikohdan, jonne räjähteet, polttopullot ja aseet varastoidaan päivän ajaksi odottamaan yöllä alkavia taisteluita. Pienemmät lapset saattavat olla eturivissä heittämässä kiviä kohti panssaroituja poliisin ajoneuvoja, mutta juuri he tekevät aina hälytyksen juoksemalla ympäri naapurustoa huutamalla: ”Järjestelmä on tulossa! Vihollinen on tulossa!”

Kurdimilitanteille jako on selkeä sekä henkilökohtaisesti että poliittisesti. On olemassa järjestelmä, ja on olemassa kamppailu. Opiskelijat jättävät järjestelmän (yliopistot) liittyäkseen kamppailuun. Järjestelmä ja kapitalistiset yhteiskunnalliset suhteet korruptoivat vääjäämättä kaikki romanttisen rakkauden muodot. Tästä syystä todellinen rakkaus on rakkautta yhteisöön, jonka puolesta taistelet. Kaksikymppisten nuorten militanttien ei anneta antautua lihallisiin haluihin tai rakastua. Jos näin käy ja he ovat rehellisiä siitä, heidän täytyy esittää itsekritiikkiä ja toivoa selviävänsä rangaistuksella, joka koostuu toisesta, mahdollisesti kollektiivisesta, itsekritiikistä puhujankorokkeella, kuten PKK:ssa sanotaan.

PKK on selkeästi käännekohdassa: militanttien uusi sukupolvi lähtee kaduille muuttaen liikkeen luonnetta. YDG-H:n muodostaminen oli kenties vanhan kaartin keino saada parempi kontrolli kurdilaisten slummien kapinallisesta nuorisosta. Vaikka tällaista strategiaa käytettäisiin, ovat nuoret osoittautuneet vaikeasti hallitaviksi; virallinen johtajisto tiedostaa heidän toimintaohjeidensa ulkopuolella toimivien ryhmien olemassaolon. Ainoastaan Öcalan pystyy hillitsemään heitä. Nämä kapinalliset nuoret määrittävät PKK:n ja kurdiliikkeen tulevaisuuden, marssivat he puolueen linjan mukaisissa riveissä tai omia polkujaan.

Öcalan joutui lopulta puuttumaan tilanteeseen, ja ojat poistettiin 2. maaliskuuta 2015. Ottaessani tämän puheeksi Hapon kanssa, joka jatkuvasti osoitti skeptisyytensä HDP:n virallista johtoa ja rauhanprosessia kohtaan, hän sanoi Apon olevan raja, jota he eivät ylitä, ja että heidän kapinansa Cizressä on vahvistanut hänen neuvotteluasemaansa vankilassa. Jäin miettimään miten paljon Öcalania ympäröivällä johtajuuskultilla on tekemistä hänen vangitsemisensa kanssa, ja missä määrin parhaillaan rakennettavat demokraattiset rakenteet muodostavat yrityksen hylätä hänet johtajana.

Turkin armeija ja poliisi tunkeutuivat Cizreen 4. syyskuuta ja julistivat 9 päivää kestäneen ulkonaliikkumiskiellon. He valvoivat ulkonaliikkumiskieltoa asettamalla moskeijoiden minareetteihin tarkka-ampujia, jotka ampuivat kaikkia jotka liikkuivat kadulla. Piiritys rikottiin ainoastaan lähikaupunkien kurdien järjestämän mielenosoituksen luoman paineen avulla, johon liittyi HDP:n kansanedustajia. Kun ihmiset lopulta pääsivät kaupunkiin, he löysivät 21 kuollutta siviiliä, joista 15 oli kuollut ampumiseen välittömästi. Toiset kuolivat haavoihinsa tai muihin sairauksiin, koska he eivät päässeet sairaalaan. Kuolleiden joukossa oli 35-päiväinen vauva ja 71-vuotias vanhus, joka oli yrittänyt hankkia leipää ulkonaliikkumiskiellon aikana. Nurin, Surin ja Cudin kapinalliset kaupunginosat olivat täynnä luoteja ja suurempia ammuksia. Valtio syytti PKK:ta kuolemista vaikka yksikään valtion voimista ei haavoittunut, antaen valheella syyn teeskennellä naapurustojen olevan täynnä ”terroristeja”. Viimeisin teurastus Cizressä on polttoainetta kurdiliikkeelle ja se tullaan muistamaan vielä kauan.

Cizre. PKK pitää asemiaan taustalla näkyvillä Cudin lumihuippuisilla vuorilla.

Vallankumous Kurdistanissa

Kuten sitä edeltäneet liikkeet, Gezi inspiroitui Egyptin, Tunisian ja Arabikevään kansannousuista, jotka onnistuivat nopeasti kaatamaan diktaattoreja. Vaikka Erdogan istuu yhä valtaistuimellaan palatsissa, jonka hän rakensi itselleen miljardeilla dollareilla, ei Gezi epäonnistunut täysin, sillä se avasi Turkin tulevaisuudessa tilaa iloiselle kapinalle. Syyria, toinen maa jossa noustiin kapinaan Arabikevään seurauksena, on kokenut samalla tavalla katkeransuloisen lopputuloksen. Bashar al-Assad murskasi kapinan Syyrian kaupungeissa samalla kun maan periferia ajautui brutaaliin sisällissotaan, joka avasi näyttämön jihadisti-ryhmille Irakista ja muualta saapua ja lopulta yhtyä ISISin lipun alle.

Valoa Rojavaan ovat tuoneet kurdit, jotka ovat jo vuosikymmenten ajan järjestäytyneet maanalaisesti tukeakseen PKK:ta Pohjois-Kurdistanissa ja perustaakseen omat poliittiset ja sotilaalliset rakenteensa. Turkin tapaan Assadin hallinto ei sallinut kurdien ilmaista omaa identiteettiään tai kouluttautua äidinkielellään, paljastaen kemalismin ja baathismin samankaltaisuuden. Qamishlon kaupungin teurastukseen, jossa Syyrian hallinto tappoi 52 ihmistä jalkapallomellakan jälkeen 12. maaliskuuta 2004, viitataan usein Rojavan vallankumousta edeltävänä tapahtumana. Alueen tärkein kurdipuolue PYD on kaikin puolin PKK:n sisarjärjestö; Öcalanin muotokuva on kaikkialla läsnä Rojavassa.

PYD ja muut Tev-Dem:in (Demokraattisen yhteiskunnan liike) alaiset järjestöt käyttivät hyväkseen Syyriassa lisääntyvää epävakautta julistamalla autonomian 19. heinäkuuta 2012. Toimenpide sujui verrattain helposti, sillä valmistelevia tapaamisia oli jo pidetty moskeijoissa ympäri aluetta: kyseessä oli enemmän vallansiirto kun taistelu. He organisoivat itsensä kolmeen kantoniin Turkin rajan myötäisesti, etupäässä arabialueiden erottaessa heidät toisistaan. Nämä kantonit ovat Afrin lännessä, Kobane keskellä ja Cizire idässä. On lähes uskomatonta, että vuosikymmeniä kestäneiden taisteluiden jälkeen, nykyisin demokraattista konfederalismia harjoittavat kurdit saivat oman alueensa.

Rojavassa toimeenpannaan Öcalanin visiota demokraattisesta autonomiasta ja konfederalismista. Kolme eniten painotettua seikkaa ovat autonomia, ekologia ja naisten vapautus. Tämän uuden yhteiskunnan perustava yksikkö on kommuuni. Kommuuneita on olemassa naapurustotasolta työpaikoille, mukaan lukien pienet öljynjalostamot ja maatalousosuuskunnat. On olemassa naiserityisiä kommuuneja, kuten naisten talot. Kaikki näistä kommuuneista ovat järjestäytyneet pieniin kokouksiin, jotka jatkuvat kantonien tasolle saakka. Tämän hetkinen Rojavan taloudellinen malli on monenkirjava: se koostuu yksityisestä, valtiollisesta ja kunnallisesta omaisuudesta. Rojavan yhteiskuntasopimuksessa (joka on ikään kuin heidän perustuslakinsa) yksityisomaisuutta ei ole täysin hylätty, mutta sille sanotaan asetettavan rajoituksia. Kyseessä on siirtymävaiheessa oleva yhteiskunta; toistaiseksi se on ollut enemmän valtiovastainen kuin antikapitalistinen, mutta sen sisällä on kiistattomasti vahva antikapitalistinen pyrkimys. Aika näyttää miten pitkälle Rojavan vallankumoukselliset ovat valmiita viemään sen.

Vallankumous Rojavassa on naisten vallankumous: kurdien vapautusliike nostaa naisten vapautuksen kaiken muun yläpuolelle. Oman armeijansa ja autonomisten ainoastaan naisille suunnattujen järjestöjen lisäksi melkein jokainen organisaatiorakenne kunnista PKK:n aseistettuihin muodostelmiin toimii miehen ja naisen jakamalla kaksoispuheenjohtajuudella. Jäsenistölle ja muille toimille on asetettu kiintiöitä niin, että molempien sukupuolien osallistuminen varmistetaan. Kurdinaiset ottavat maaliskuun 8. päivänä olevan kansainvälisen naistenpäivän erittäin vakavasti; ja nyt entistä enemmän kun naisten vastarintaa havainnollistaa YPJ (Kansan itsepuolustusjoukkojen, YPG:n, naisten divisioona). Kirjoituksissaan Öcalan tunnustaa patriarkaatin ja sukupuolten erottelun olevan historian ensimmäinen yhteiskunnallinen ongelma. Hiukan paradoksaalisesti useat kurdinaisten militantit liittävät vapautuksensa Öcalaniin ja hänen ajatteluunsa.

YDG-H:n nuoria Turkin ja Syyrian rajalla.

Taistelijat

Vaikka Kurdien valtaannousu Rojavassa sujui ongelmitta, loppui kuherruskuukausi nopeasti. Otettuaan haltuun suuren määrän sotilaskalustoa Mosulissa 10. kesäkuuta 2014 ISIS suuntasi pohjoiseen sekä Syyriassa että Irakissa. Sen edetessä levisivät myös kertomukset joukkomurhista, orjuutuksesta, pakolaisuudesta ja raiskauksista. Puolitoista kuukautta myöhemmin ISIS saapui Sinjar-vuorten läheisyyteen, jossa asuu omaa uskontoaan harjoittava kurdinkielinen jesidi-kansa. ISIS tappoi tuhansia ja ajoi kodeistaan 290 000 ihmistä, joista 50 000 jäi saarroksiin vuorille ilman ruokaa ja vettä. ISISin taistelijat vaikuttivat hyvin innokkailta pyyhkimään maailmankartalta koko tämän esi-islamilaiseen uskonkuntaan kuuluvan väestön. Jesidien uskonnossa on monia animistisia piirteitä, ja sen harjoittajia on vainottu vuosisatoja saatananpalvojina: jesidit ovat joutuneet historiansa aikana yli seitsemänkymmenen kansanmurhan kohteeksi. Irakin Kurdistanin aluehallinto oli liian kankea puuttuakseen tilanteeseen peshmerga-joukkoineen, toisin kuin PKK, joka pani joukkonsa välittömästi liikkeelle ja matkasi läpi maan päätukikohdastaan Kandil-vuorilta Irakin ja Iranin rajan tuntumasta. Saapumalla jesidien pelastukseksi ja sittemmin aseistamalla ja kouluttamalla heitä itsepuolustusta varten PKK paransi mainettaan Barzanin ja hänen KDP-puolueensa hallinnoimalla alueella. ISISin sosiaalisessa mediassa levittämät kuvat ja tarinat saivat eripuraiset kurdit yhdistämään joukkonsa PKK/YPG:n ja KDP:n väliseksi hauraaksi liitoksi kurdijoukkojen välisistä jännitteistä huolimatta.

Kaikista kurdien aseellisista joukoista uusin on YPG. Kansan puolustusjoukot (YPG) perustettiin hieman Rojavan vallankumouksen jälkeen, ja sen pääluku kasvoi vapaaehtoisten liittyessä puolustamaan kurdialueita ISISiltä. Tämän sota-ajan liikekannallepanon tueksi määrättiin myös asevelvollisuus, joka on jo aiheuttanut jännitteitä niiden nuorten kanssa, joita taisteleminen ei kiinnosta tai jotka sanovat jo suorittaneensa asevelvollisuutensa Assadin hallinnolle. Tästä kytevästä jännitteestä huolimatta esimerkiksi Kobanessa YPG ja YPJ koostuvat ihmisistä, jotka ovat liittyneet joukkoihin puolustaakseen kyliään ja kaupunkejaan.

Kun ISIS alkoi hiljalleen lähestyä Kobanea ja vallata tuoreen sotilaallisen ylivoimansa turvin kyliä Kobanen reunamilta, kaupungista tuli ISISin vastaisen kamppailun keskipiste. ISIS oli erityisen kiinnostunut Kobanen valtaamisesta siksi, että kaupunki seisoo suorimmalla reitillä ISISin de facto pääkaupungin Raqqan ja Turkin rajan välillä. Lisäksi Kobane oli aiemmin toiminut Rojavan vallankumouksen lähtöpisteenä. YPG ja YPJ kamppailivat sankarillisesti vastaan kaikella vähäisellä tulivoimallaan, joka koostui lähinnä käsiaseista joiden tueksi heillä oli sinkoja ja suurikaliiberisia avolava-autojen lavoille asennettuja venäläisiä “Dushkoja”. YPG:n ja YPJ:n perääntyessä yhä syvemmälle ja syvemmälle Kobanen varsinaiseen kaupunkiin he saavuttivat suurta julkisuutta, joka johtui osittain länsimaiden tavasta romantisoida ja objektivoida YPJ:n naistaistelijoita taistelemassa ISISin partasuisia joukkioita vastaan. Kaikki eturivin vasemmistolaisista akateemikoista Marie Claire -aikakauslehteen (joka teki jutun YPJ:stä aiheuttaen hihittelyä YPJ:n taistelijoissa Kobanessa) alkoivat laulaa kurditaistelijoiden ylistystä.

On tosin myönnettävä että Rojavan taistelukenttien kontrastit ovat vetoavia: feministinen armeija urheasti vastustamassa misogyynisten fundamentalistien joukkioita. Ilmeisesti monet ISISin taistelijat uskovat etteivät he pääse taivaaseen marttyyreina, jos he kuolevat naisen surmaamana. Tämä uskomus on myös YPJ:n jäsenten tiedossa, ja he käyttävät sitä eräänlaisena psykologisen sodankäynnin muotona etulinjassa. Käydessään taisteluun ISISiä vastaan YPJ:n taistelijat päästävät ilmoille korkean taisteluhuudon, zilgitiksi kutsutun tunnetun kurdilaisen vihan ja kärsimyksen ilmauksen. Näin he varmistavat, että jihadistit tietävät joutuvansa pian matkalle helvettiin.

Satoja kurdeja ylitti rajan Turkista liittyäkseen YPG:n joukkoihin puolustamaan Kobanea yhdessä alueelle siirtyneiden PKK:n sissiosastojen kanssa. Myös turkkilaiset vasemmistolaiset ryhtyivät matkaamaan alueelle päätyen usein itsekin marttyyreiksi. Yhdessä tapauksessa Suphi Nejat Agirnash, joka oli sosiologian opiskelija eräästä Istanbulin arvostetuimmista yliopistoista, ja oli saanut vaikutteita omiin kirjoituksiinsa ranskalaisesta Tiqqun-lehdestä, matkusti Rojavaan ja kuoli marttyyrinä vain parin viikon kuluttua. Hänen valitsemansa nom de guerre oli Paramaz Kizilbas, synteesi tunnetun osmanien teloittaman armenialaisen sosialistivallankumouksellisen ja Turkissa perinteisesti sorretun alevi-uskon nimistä. Tämä kuvastaa hyvin solidaarisuuden luonnetta alueella: turkkilainen vallankumouksellinen omaksuu armenialaisen vallankumouksellisen nimen mennessään puolustamaan kurdilaista vallankumousta.

Kuten länsimainen media on raportoinut, myös monet eurooppalaiset ja amerikkalaiset ovat matkanneet liittyäkseen Rojavan puolustajien riveihin. Jotkut ovat liittyneet YPG:hen tai YPJ:hin, toiset taas muihin yksiköihin kuten kommunisteista ja anarkisteista koostuviin Yhdistyneisiin vapautusjoukkoihin. Solidaarisuutta Kobanen vapautukselle osoittamaan saapuneiden kansainvälisten vallankumouksellisten lisäksi Rojavaan ovat saapuneet myös monet entiset ammattisotilaat tai sellaisiksi haluavat britit ja amerikkalaiset. Monet heistä uskovat, että radikaalien islamistien vastainen sota, josta korruptoituneet Britannian ja Yhdysvaltojen hallitukset heidät harhauttivat, on vihdoin saapunut. Jotkut näistä länsimaisista tukijoista ovat kiinnostuneet demokraattisen autonomian poliittisesta filosofiasta; toiset taas ovat häipyneet nopeasti tajuttuaan olevansa “kommareiden joukossa”.

Jonain päivänä kurditovereidensa rinnalla taistelevat kansainväliset vallankumoukselliset palaavat vielä kotimaihinsa mukanaan strategista kokemusta taistelukentältä ja täynnä inspiraatiota ja näkemystä siitä, mikä kaikki on mahdollista, kun ihmiset sitoutuvat vakavissaan kamppailemaan vapauden puolesta.

Syksyllä 2014 vaikutti siltä, että Kobane kukistuisi. Solidaarisuusmielenosoituksia järjestettiin ympäri maailman. Mellakat vavisuttivat Turkkia painostaakseen Erdogania lopettamaan ISISin tukemisen. Samaan aikaan alueella vaikuttavat suurvallat kokoustivat etsien vastausta tilanteeseen. YPG:n taistelijat Kobanessa muistelevat, että kaupungin kukistuminen vaikutti olleen vain tuntien päässä; he vetäytyivät kaupungin keskustaan keräten ammusvarastonsa tuhottavaksi estääkseen niiden joutumisen ISISin haltuun. Vasta sillä hetkellä, eikä suinkaan kuukautta aiemmin, paljon lupaillut Ranskan ja Yhdysvaltain ilmaiskut lopulta alkoivat.

On selvää etteivät vaatimattomasti aseistetut YPG:n joukot olisi selvinneet voittajina ilman ilmatukea. Se että ilmapommitukset alkoivat vasta viime hetkellä osoittaa, että riippumatta kiireisistä neuvotteluista ja kabinettisopimuksista NATO-maat eivät halunneet ISISin voittavan, mutta samalla he halusivat kaupungin jäävän kurdeille raunioina.

NATOn tuki kurdien itsepuolustukselle on varovastikin muotoiltuna herkkä puheenaihe etenkin ottaen huomioon, että Öcalanin vangitseminen nähtiin NATOn operaationa. Kun aiheen ottaa esille YPG:n jäsenten kanssa Kobanessa, he ensin vitsailevat “Toveri Obamasta”. Lisäkysymysten jälkeen he huomauttavat, että vaikka Yhdysvallat ja Israel ovat pahoja, ne eivät ole läheskään niin pahoja kuin arabihallinnot. Loppujen lopuksi kyse on kuitenkin vain selviytymisestä. Ideaalitilanteessa YPG pystyisi hankkimaan tarvitsemansa aseistuksen puolustaakseen itseään, mutta sen puutteessa ja valinnan ollessa ideologisen puhtauden ja selviytymisen välillä, on valinta selvä.

YPG:n taistelijat etsivät käyttökelpoisia esineitä vallattuaan tankin ISISiltä.

Kobane

Vapauduttuaan ISISistä oli Kobane sodan runtelema rauniokaupunki, jossa suurin osa rakennuksista oli menettänyt ylemmät kerroksensa tykistötulessa. Myös koalition ilmapommitukset olivat tuottaneet merkittävää tuhoa. Mahmud, ystävä ja toveri Kobanesta, opasti minua ympäri kaupunkia, josta hän ei ollut poistunut eläessään; hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä hänen muistellessaan kaikkia ystäviään, jotka olivat kuolleet noilla kaduilla. Kävelimme aavekaupungissa, jossa ainoat näkemämme ihmiset olivat taistelijoita lukuun ottamatta muutamia sinnikkäitä kaupunkiin jääneitä tai juuri pakolaisleireiltä Turkista palanneita. Monet olivat kaivamassa rauniokasoja pelastaakseen mitä tahansa käyttökelpoista. Räjähtämättömät ammukset ja ISISin jättämät räjähdeansat jatkoivat ihmisten tappamista ISISin vetäydyttyä kaupungista aiheuttaen ainakin kymmenen uhria kaupungin vapauttamista seuranneiden kahden viikon aikana. Huolimatta kurdien maksamasta raskaasta hinnasta – kuolleiden taistelijoiden luku oli yli 2000 – kaupungissa vallitsi innostuksen ja voiton tunnelma kaupunkiin saapuvien uutisten kertoessa kaupungin puolustajien pakottaneen ISISin joukot vetäytymään yhä kauemmaksi ja kauemmaksi.

Mahmud on yksi kolmesta veljeksestä, jotka ovat kaikki YPG:n jäseniä eri tehtävissä. Kuten lähes kaikilla YPG:n jäsenillä, jotka elivät läpi Kobanen taistelun, heillä on sirpaleita kehoissaan ja heidän kuulonsa on heikentynyt räjähdyksistä ja tulituksesta. Koulutukseltaan koneseppä, Mahmud löysi itselleen roolin aseseppänä. Hän ei ainoastaan korjannut aseita, vaan loi myös uusia malleja, erityisesti pitkänmatkan kiikarikiväärejä. Hän saattoi kuitenkin jatkaa tehtävässään vain siihen asti kunnes ISIS saapui Kobanen laitamille. Silloin kaikki tarttuivat aseisiin, liittyäkseen taisteluun, mukaan lukien hänen 13-vuotias apupoikansa.

Kaikkialla kuulee tarinoita sankariteoista: Eräs tarkka-ampuja tuhosi ISISin tankin ampumalla luotinsa sen piippuun, toiset taas kiipesivät urheasti toisen ISISin tankin päälle heittääkseen käsikranaatin sisään sen luukusta. Tarinat seuraavat toisiaan Mahmudin opastaessa minua läpi kaupungin katujen kertoen kertomustaan kuukausia kestäneestä Kobanen taistelusta. Eräässä vaiheessa hän ei nukkunut laisinkaan viiteen päivään – ei vain siksi, että he olivat jatkuvan hyökkäyksen kohteena, vaan myös koska häntä pelotti. Mahmud kertoi, että eräässä vaiheessa hän halusi vain kuolla päästäkseen pois tilanteesta. Hänen noin sadan hengen osastostaan vain neljä on edelleen hengissä. Käytimme tunteja selaten hänen puhelimellaan kuvia kuolleista tovereista. Monilla YPG:n jäsenillä on älypuhelimet, mukaan lukien Mahmudilla ja hänen veljellään Arifilla, jotka saivat huomautuksia komentajaltaan Facebookin selaamisesta juoksuhaudoissa. Mahmudin veli Arif oli tarkka-ampuja, mutta hän jätti YPG:n trauman takia ammuttuaan erään toverin erehdyksessä.

Kalman haju leijaili vahvana joissain naapurustoissa, sillä raunioiden alla oli edelleen kuolonuhrien ruumiita ja ISISin taistelijoita lojui mätänemässä teiden varsilla YPG:n tuhoamien panssarivaunujen jäännösten vierellä. Tautien leviämisen ehkäisemiseksi ISIS-taistelijoiden ruumiit useimmiten poltettiin, mutta kuolleiden silkka määrä teki mahdottomaksi kaikkien hävittämisen. Kaiken tämän tuhon ja kuolemankin ympäröimänä ilon hetket olivat yleisiä, ehkä johtuen rintamalta saapuvista uutisista voitoista ja etenemisestä. Vietimme iltamme metsästäen kanoja M16-kivääreillä illalliseksi, polttaen vesipiipullisen toisensa jälkeen ja laulaen nuotion ympärillä odottaessamme auringonnousua kaukaisuudessa siintävän Turkin rajan ylle.

YPG:n jäsen haravoimassa kyliä Kobanen laitamilla.

Kansallinen vapautus rajoista

Niin surrealistista kuin Yhdysvaltojen ilmavoimien tuki radikaaleille vasemmistotaistelijoille olikin, ilmapommitukset alkoivat muuttaa tasapainoa YPG:n eduksi heidän vallatessaan alueita takaisin ISISiltä vähä vähältä, lopulta työntäen ISISin joukot Eufrat-joen länsirannalle ja saapuen 40 kilometrin etäisyydelle Raqqasta. Kenties kaikkein merkittävin saavutus oli se, kun Tell Abyadin kaupungin vapautus yhdisti itäisen Ciziren kantonin Kobaneen ja loi kantoneista yhtenäisen alueen, lopettaen Kobanen eristyneisyyden ensimmäistä kertaa.

Kurdit ovat yksi maailman monista kansoista, jotka rajat ovat jakaneet. Heidän tapauksessaan kyseessä ovat Sykes-Picot’n Ensimmäisen maailmansodan lopussa piirtämät rajat. Kurdien pyrkimyksenä on poistaa nämä Turkin, Syyrian, Irakin ja Iranin väliset rajat, ja kokemus niistä on pohjana heidän esittämälleen kritiikille kaikkia maailman rajoja kohtaan. Kurdit mainitaan usein valtiottomana kansana; PKK kävi kansallista vapautustaistelua vuosikymmenet, ja kurdien vapaustaistelu voidaan edelleen tulkita sellaiseksi – mutta ei perinteisessä mielessä. Se on ennemminkin kansallinen vapautuskamppailu päivitettynä 2000-luvulle. Sekä Turkissa että Syyriassa kurdiliike yrittää luoda yhteisen ohjelman kaikille alistetuille kansoille, vasemmistolaisille vallankumouksellisille ja muille – joukolle jota he usein nimittävät “demokratian voimiksi”. Tämä ohjelma muistuttaa Huey Newtonin interkommunalismia korostaessaan solidaarisuutta ja yhteistä toimintaa ja säilyttäessään kuitenkin kaikkien toimijoiden autonomian.

Tämä on nähtävissä HDP:n politiikassa ja Rojavan itsehallinnollisissa rakenteissa – erityisesti itäisessä Ciziren kantonissa, jossa kurdit, arabit ja assyrialaiset elävät yhdessä, osallistuvat yhteisölliseen itsehallintoon ja heidän taistelijansa toimivat YPG:n joukoissa. Alueelle jota etniset jakolinjat riivaavat on kurdien ehdotus mahdollinen kolmas tie. He itse kuvailevat projektiaan näin, asettaen sen vastakkain ISISin ja Assadin väliseen valintaan rajan yhdellä puolen ja AKP:n ja turkkilaisen nationalismin väliseen sen toisella puolen.

Tämä aloite esittää demokraattisen moderniteetin vaihtoehtona kapitalistiselle moderniteetille ja konfederalistisen itsehallinnon vaihtoehtona kansallisvaltiolle. Kurdit eivät ole ainoita jotka yrittävät murtaa Lähi-idän rajoja. Kartan uudelleenpiirtämisessä onnistuneen ISISin lisäksi myös Erdoganilla on omat suunnitelmansa otsikolla “Suuri Lähi-itä projekti”, jossa Turkki palaisi oikeutettuun asemaansa (uus-Osmanismi) vahvimpana alueellisena valtana. Jo nyt suurin osa Barzanin Irakin kurdialueiden ulkomaankaupasta tukeutuu turkkilaiseen pääomaan. Vahvat PYD ja PKK saattaisivat olla este tälle projektille.

Vaalit ja joukkomurha

Kolmentoista vuoden ajan AKP oli saanut musertavia vaalivoittoja Turkin parlamenttivaaleissa, halliten maata ilman muita puolueita. HDP onnistui valjastamaan Erdoganin vastaisen mielialan ovelalla poliittisella strategialla historiallisten kesäkuun 7. päivän vaalien alla keväällä 2015. Turkin vaalijärjestelmässä on 10% äänikynnys; ellei puolue saa vähintään 10% äänistä valtakunnallisesti, se ei pääse parlamenttiin ja sille annetut äänet menevät hukkaan. Sivuuttaakseen äänikynnyksen, kurdiliike on yleensä osallistunut vaaleihin itsenäisillä ehdokkailla, jotka voitettuaan paikan liittyvät puolueen jäseniksi. Vaikka liike on tätä strategiaa hyödyntäen saanut noin kolmekymmentäviisi edustajaa parlamenttiin, saamalla yli 10% äänistä, se voisi vähintään tuplata paikkamäärän.

Kesäkuun 7. päivän vaalit tarjosivat mahdollisuuden syrjäyttää AKP ja sabotoida Erdoganin suunnitelmia lisätä valtaansa muuttamalla perustuslakia tavalla, joka tekisi hänestä Turkin ehdottoman patriarkan. Nuorekas ja karismaattinen Selahattin Demirtas, toinen HDP:n kahdesta puheenjohtajasta, julisti yhdeksi kampanjansa pääsloganeista “Me emme päästä häntä presidentiksi!” Viha Erdogania kohtaan oli kulminoitunut Gezin kansannousuun ja se kohtasi ärtymyksen Erdoganin tuesta ISISille ja Kobanen vastarinnan synnyttämän innostuksen. Lopulta HDP sai 13% valtakunnallisista äänistä ja 80 kansanedustajaa. Tämä synnytti tilanteen, jossa mikään puolue ei voinut muodostaa hallitusta yksinään, jolloin koalitiohallituksesta tuli ainoa mahdollinen hallituspohja.

Aseistetun PKK:n ja parlamentaarisen HDP:n välinen suhde on herkkä, mutta toisiaan täydentävä. HDP:n on tasapainoiltava vaikeassa tilanteessa: se saa legitimiteettinsä kurdiväestön silmissä aseellisen vastarinnan maanpäällisenä siipenä, mutta sen on samalla etäännytettävä itsensä PKK:sta voidakseen pelata politiikkaa tehokkaasti valtakunnallisella tasolla. Erdogan ja hänen kätyrinsä ovat hyvin tietoisia tästä ja yrittävät lietsoa liekkejä milloin vain pystyvät asettaakseen HDP:n ja PKK:n vastakkain ja molemmat näistä Öcalania vastaan. Öcalanin he taas kuvaavat maltillisempana – helppoa, kun kaikki kommunikaatio hänen kanssaan on valtion kontrolloimaa eikä kukaan ole kuullut hänestä kuukausiin. HDP on herkässä asemassa laillisena ja aseettomana poliittisena puolueena, johon kohdistuvat samat sortotoimet kuin PKK:n jäseniin.

Vaalien jälkeen kukaan ei pystynyt luomaan koalitiohallitusta. Kun kaikkien huomio oli keskittynyt parlamentaariseen pattitilanteeseen, Erdogan teki selväksi tavoittelevansa uusia vaaleja, jotka antaisivat äänestäjille uuden mahdollisuuden nostaa AKP valtaan. Sitten tapahtui Surucin joukkomurha.

Kyseessä oli jälleen yksi nuorten vasemmistolaisten delegaatio Istanbulista Kurdistaniin. Tämän oli organisoinut Sosialististen nuorisojärjestöjen federaatio (SGDF) tarkoituksenaan ojentaa auttava käsi Kobanen jälleenrakennukselle, tuoda leluja pakolaislapsille ja istuttaa alueelle puita. Kesäkuun 20. päivän aamulla vuonna 2015 SGDF järjesti lehdistötilaisuuden Amaran kulttuurikeskuksessa, joka toimi pakolaisleireille avustustöihin matkaavien vapaaehtoisten kokoontumispaikkana. Tilaisuuden ollessa käynnissä, itsemurhapommittaja tappoi 34 ihmistä. Joukkomurha järisytti koko maata, käynnistäen syöksykierteenä etenevän tapahtumasarjan. Kaksi päivää myöhemmin Erdogan solmi Yhdysvaltojen kanssa sopimuksen myöntäen heille oikeuden käyttää Incirlikin lentotukikohtaa Turkissa ISISin vastaisiin iskuihin vastineena uuden PKK:hon kohdistetun tuhoamiskampanjan hiljaisesta hyväksynnästä. Tarttuen pommitusta seuranneena päivänä tapahtuneeseen kahden poliisin murhaan (vastaisku, josta PKK myöhemmin irtisanoutui virallisia kanaviaan pitkin), Turkin valtio aloitti massiivisen ilmakampanjan kohteenaan PKK:n tukikohdat Pohjois-Irakissa ja Kaakkois-Turkissa. Lisäksi ratsioissa ympäri maata pidätettiin yli 2000 henkilöä. AKP:n toimet olivat niin sodanhaluisia, että he jopa pidättivät erään Surucin pommi-iskussa loukkaantuneen sosialistidelegaation jäsenen.

AKP väitti käyvänsä kaikkia maan terroristiryhmiä vastaan: PKK:ta, ISISiä ja marxilais-leniniläistä DHKP-C ryhmää. Näistä kolmesta DHKP-C ei pärjää muille pääluvussa tai tehokkuudessa; ilmeisesti se lisättiin joukkoon ikään kuin kaupanpäällisiksi. Vaikka AKP ja Erdogan väittävät mediassa käyvänsä myös ISISiä vastaan, todellisuudessa kyse on vain korulauseista. Kaikista elokuun loppuun mennessä pidätetyistä 2544 alle 5% oli pidätetty syytettynä ISISiin kuulumisesta, ja heistäkin monet vapautettiin pian. Pommituskampanjan arviolta 400 iskusta vain kolme kohdistettiin ISISiin. Pommitukset iskivät PKK:n tukikohtiin erityisesti Kandil-vuorilla, mutta myös siviileitä kuoli, kuten kymmenen uhria Kandilin lähellä Irakissa sijainneessa Zelgelen kylässä.

Vaikka Surucin pommitus oli kohdistettu kurdiliikkeeseen, sitä käytetään tekosyynä saman liikkeen murskaamiselle. Tätä kirjoittaessa syyskuussa Turkin ihmisoikeusjärjestön mukaan yli 47 siviiliä ja 47 PKK:n sissiä on saanut surmansa. PKK iskee takaisin minkä pystyy: tähän mennessä ainakin 92 poliisia ja sotilasta on kuollut ja 24 valtion viranomaista tai turvallisuusjoukkojen jäsentä on kidnapattu.

Vastauksena sortoon kurdikylät ja -kaupungit nousivat vastarintaan mielenosoituksin ja mellakoin kaikkialla kurdialueella useana peräkkäisenä yönä. Valtion vastaus oli brutaali: mediakommentaattorit totesivat maan vajonneen takaisin veriselle 90-luvulle. Vaikka tämä kiistämättä olikin totta valtion näkökulmasta, kurdien liike oli kuitenkin kehittynyt: kurdit yli kuudessatoista kaupungissa ottivat aloitteen käsiinsä ja julistivat itsehallinnon, sekä ryhtyivät painottamaan oikeuttaan itsepuolustukseen. Nämä julistukset saivat vastaansa lisää julmuuksia ja pidätyksiä. Erityisesti Silopin ja Cizren kaupungeissa valtio vastasi lähettämällä kaduille tarkka-ampujia kohteenaan lapset ja siviilit, jotka eivät olleet suoraan osallisina konflikteissa. Kotiratsiat ja laittomat teloitukset seurasivat pian perästä. Pommi-iskut maaseudulla johtivat katastrofaalisiin metsäpaloihin, aiheuttaen alueelle taas lisää kärsimystä. Monet kaupungit alueella ovat edelleen viranomaisten julistamia turvallisuusalueita, mikä tarkoittaa käytännössä poikkeustilalakia; ulkonaliikkumiskiellot ja erikoisjoukkojen operaatiot ovat yleisiä.

Uusien vaalien ajankohdaksi on ilmoitettu 1.11.2015. Jo nyt on selvää, että vaalien alla AKP ja Erdogan pyrkivät kärjistämään tilannetta. Erdogan on osoittanut, että on valmis mihin tahansa pysyäkseen vallassa, jopa suistamaan maansa sisällissotaan. On mahdollista, että hän käyttää asemaansa lykätäkseen vaaleja vuodella sillä perusteella, että turvallisuustilanne ei salli vaalien järjestämistä. Kurdien onnistumisen molemmin puolin Syyrian-Turkin rajaa, sekä heidän älykkäät poliittiset ratkaisunsa ja sankarilliset taisteluliikkeensä, ovat työntäneen AKP:n ja Erdoganin kuilun partaalle. Jos nykyinen suunta kohti fasistista poliisivaltiota on mikään merkki, hänen vallasta putoamisensa tulee olemaan yhtä verinen kuin hänen hallintonsa.

Olen inspiroitunut kurdien sisukkuudesta heidän pyrkiessään murtautumaan väljähtäneistä vasemmistolaisista dogmeista ja pitäessään silti kiinni vallankumouksesta. Miljoonapäisen yhteiskunnallisen liikkeen muutos ei tapahdu yhdessä yössä. He ovat kuitenkin alkaneet soveltamaan käytäntöön uusia sosiaalisia suhteita ja rakenteita, jotka tähtäävät valtion ja muiden hierarkioiden, kuten miesten ja naisten välisen tai inhimillisen ja ei-inhimillisen, hävittämiseen. Havaintojeni perusteella uskon, että tämä itsepäinen sukupolvet ylittävä kamppailu kykenee muuttamaan maailman eniten kilpaileviin kuppikuntiin jakautuneen alueen yhteistyön ja solidaarisuuden itsehallinnollisiksi vyöhykkeiksi. Niin kauan kuin he pystyvät selviytymään ISISistä ja Turkin valtiosta ja jatkamaan ruohonjuuritason vallankumouksensa rakentamista, heillä on paljon opetettavaa meille jotka taistelemme vapautuksen puolesta muualla.

YPG:n barrikadi Kobanessa. Länsimaissa V tarkoittaa rauhaa; Kaikkialla muualla se tarkoittaa voittoa.

Viitteet:

1. Maantieteellisesti Kurdistan määritellään ilmansuuntien mukaan: Pohjois-Syyriassa sijaitsevasta Länsi-Kurdistanista käytetään nimeä Rojava (Länsi), Kaakkois-Turkissa sijaitsevasta Pohjois-Kurdistanista nimeä Bakur (Pohjoinen), Pohjois-Irakissa sijaitsevasta Etelä-Kurdistanista nimeä Bashur (Etelä), ja Lounais-Iranissa sijaitsevasta Itä-Kurdistanista nimeä Rojhelat (Itä).

2. Hänestä on käytetty myös nimeä Atatürk — Suuri turkkilainen — vuodesta 1934 lähtien.

3. Turkissa on käytössä yleinen asevelvollisuus, mutta samaan aikaan on lakeja, jotka mahdollistavat armeijan välttämisen 10 000 dollarin maksua vastaan. Lisäksi korkeammin koulutetut päätyvät usein parempiin ja turvallisempiin tehtäviin. Tästä syystä ihmiset, jotka todellisuudessa joutuvat sotimaan, ovat pääosin köyhiä.

4. Mahir murhattiin sotilasoperaatiossa NATOn teknikkojen kidnappauksen yhteydessä. Kidnappauksen vaatimus oli vapauttaa Deniz ja kaksi muuta kuolemaantuomittua: Hüseyin Inan and Yusuf Küpeli. Deniz hirtettiin armeijan komennuksella.

5. Vaikka länsimaiset radikaalit ovat ihastuneita Öcalanin ja Bookchinin yhtäläisyyksistä, kurdimilitantit eivät todellisuudessa kuljeskele Bookchinin kirjat kainalossa. Demokraattinen konfederalismi toki muistuttaa libertaarista kommunalismia, mutta Bookchinin esittäminen sen ideologiseksi esikuvaksi haiskahtaa eurosentriseltä.

6. On selvää, että Turkissa muslimeita patistettiin maalliseen konservatiivisuuteen ennen AKP:n valtaannousua. Erdoganin vaalimenestys on perustunut tämän turhautumisen kanavointiin.

7. YDG-H:n nimessä oleva patrioottinen-sana on yurtsever, mikä tarkoittaa tarkemmin sanottuna ”hän joka rakastaa kotimaataan”.