Kannattaako lakkouutisia lukea valtamediasta?

Sipilän hallituksen viikko sitten ilmoittamat pakkokeinot ovat saaneet ammattiyhdistysliikkeen viimein heräämään pitkästä horroksesta. Viime päivien lakkouutisointia seuratessa ei ole voinut välttyä ajattelemasta kannattaako lakkouutisia ylipäätään lukea Helsingin Sanomista tai muusta valtamediasta. Tarjoaako mikään media Suomessa työläisten näkökulmasta myönteistä tai edes puolueetonta tietoa työtaisteluista?

Puolueetonta mediaa tai objektiivista toimittajaa ei ole olemassa. Jokainen toimittaja ja toimitus valikoi puhuuko se käsiteltävästä asiasta enemmän negatiivisella vai positiivisella tavalla. Käytetäänkön eri ryhmistä heidän itsemäärittelynsä mukaista vai ryhmän ulkopuolisen tahon määrittelemää kieltä. Mitä jätetään sanomatta vai nostetaanko asioista esiin, joista muut vaikenevat ja niin edelleen.

Nykyaikaiset joukkotiedotusvälineet tulivat mahdolliseksi ja alkoivat yleistyä vähitellen uuden teknologian myötä. Kirjapainotaidon, lehdistön, radion ja television helpottaessa tiedon levittämistä muuttui myös tieto yhä standardoidummaksi ja valmiimmaksi pureskelluksi. Yhä useammat ihmiset aloittivat päivänsä lukemalla lehteä tai kuuntelemalla radiota, jolloin kaikki lukivat tai kuulivat tismalleen saman viestin. Tiedonsaanti helpottui, mutta muuttui yhä yhdenmukaisemmaksi. 1800-luvun lopulla alettiin kansallisvaltioiden rakentamiseen ja koossa pitämiseen tarvittavaa ideologista liimaa levittämään joukkotiedotusvälineiden lisäksi myös koululaitoksen kautta yhä isommille ihmisjoukoille. Joukkotiedotusvälineet ja koulut mahdollistivat historiallisesti ennennäkemättömän tavan manipuloida tiedonsaantia, jonka perusteella ihmiset muodostavat kuvan ympäröivästä maailmasta.

Ensimmäisen ja Toisen maailmansodan aikana ja niiden välissä (sota)propaganda kehitettiin huippuunsa, eikä aina ollut selvää tuotettiinko propagandaa armeijan, mainostoimistojen ja yritysten vai valtioiden itsensä tarpeisiin. Omanlaisiaan ääriesimerkkejä massapropagandasta olivat tietenkin 1930-luvun totaalitaariset valtiot. Eri tavalla totaalinen oli Yhdysvalloissa 1950-lukuun mennessä huippuunsa hiottu mainoskoneisto, joka sai työläiset samaistumaan keskiluokkaisen ydinperheen kuluttamista rakastavan ideaalikansalaisen rooliin. Keskiluokkaiseen elämäntapaan on suunnilleen näistä ajoista lähtien sisältynyt kuvitelma, ettei itse kuuluisi mihinkään yhteiskuntaluokkaan. Yhdysvalloissa alettiin myös jo varhain käyttämään valtamediaa työläisten lakkojen murtamiseen. Mikael Kallavuo pohtii blogikirjoituksessaan millä tavoin valtamedian tapa uutisoida toimii Suomessa lakkoilijoita vastaan ja miten tätä vastaan voi puolustautua.

Suomessa joukkotiedotusvälineet ovat muutaman yrityksen hallussa. Myös poliikoilla on läheisiä kytköksiä mediaan, joka voi osaltaan selittää täkäläisten tiedotusvälineiden pehmeää tapaa käsitellä puolueita ja politiikkaa. Wikipedia tiivistää kertoo Suomen medioiden omistussuhteista:

”Suomessa huomattava osa merkittävistä tiedotusvälineistä kuuluu suurille viestintäalan yhtymille Sanomalle tai Alma Medialle. Toinen merkittävä taho on Yleisradio. Kolmantena vaikuttavana tekijänä ovat maakuntalehdet. Maakuntalehtien kansainvälisten uutisten uutisvalikoimaan vaikuttaa merkittävästi STT, jonka suurin lehtiomistaja on Sanoma, joka kustantaa muun muassa Helsingin Sanomat -päivälehteä. Näin ollen kansainvälisten uutisten osalta lehdistön Reutersilta tuleva uutisvirta on STT:n toimittamaa. Sen sijaan kotimaisissa aiheissa voi olla erilaisia painotuksia.”

En tainnut aiemmin olla vielä täysin luopunut toivosta Helsingin Sanomien (HS) suhteen, sillä tänä aamuna (15.9.) meinasi kahvi mennä väärään kurkkuun lukiessani uusimpia lakkouutisia. HS ei ole Suomen ainoa media, mutta Suomen tilatuimpana sanomalehtenä siinä julkaistuilla kirjoituksilla on huomattavast enemmän painoarvoa kuin suurimmalla osalla muista lehdistä. Vuodesta toiseen Hesari tarjoaa muihin lehtiin verrattuna huomattavasti enemmän ideologisesti arvokasta palstatilaa Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) ja ajatuspaja Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) kirjoittajille kolumnien, vieraskynien ja haastattelujen muodossa. Tätä kautta työnantajapuoli pääsee etujärjetöjensä EK:n ja EVA:n suulla jatkuvasti puskemaan omia näkemyksiään julkiseen keskusteluun. Tämä värittää työtaisteluja koskevaa uutisointia HS:ssa jatkuvasti. Jos Suomessa listataan yksittäisiä pääoman puolta julkisuudessa ajavia tahoja, ovat EK ja EVA tämän listan kärjessä.

HS-analyysissa kerrottiin näennäistä objektiivista asemaa tavoitellen toimittajan mielestä lakosta aiheutuvista hyödyistä ja haitoista. Lakkojen tavoitteiden toteutumisesta ei kirjotettu olevan hyötyä kenellekään, joten ammattiliittojen ja laajemmin työläisten näkökulma ei päässyt lainkaan esiin. Otetaan kuitenkin muutama esimerkki HS:n kirjoituksesta lähemmän tarkastelun kohteeksi.

Haittoja:

”Lakot eivät tuo investointeja eivätkä paranna ilmapiiriä.”

Mikä on tämä ilmapiiri, jota lakot eivät paranna? Omasta näkökulmastani Sipilän hallitus pilasi ilmapiirin viime viikolla ilmoittaessaan useiden ihmisten elämään monin tavoin haitallisesti vaikuttavista pakkokeinoista, kuten palkanalennuksista ja lomien lyhennyksistä. Tämän jälkeen ilmapiiriä on parantanut ainoastaan useilla työpaikoilla ja työpaikkojen ulkopuolella tehdyt ulosmarssit, lakot ja muut mielenilmaukset. Perjantaiksi ilmoitettu ammatillisten keskusjärjestöjen laaja STOP-mielenilmaus on jo nyt nostanut yhteishenkeä sekä synnyttänyt toimialat ja ihmisryhmät ylittävää solidaarisuutta. Angry Students ryhmän opiskelijat osoittavat tukeaan palkkatyöläisten mielenilmauksessa omassa blokissaan. Jo päivä ennen perjantaita opiskelijat järjestävät avoimen yleiskokouksen pohtiakseen yhdessä keinosta vastustaa myös yliopistoille iskevää leikkauspolitiikkaa. Anarkistit tarjoavat perjantain mielenilmauksen jälkeen kansankeittössä lämmintä ruokaa omakustannehintaan. PAMilaisten perustama autonominen ryhmä Liitto X on jakanut ohjeita mielenilmaukseen osallistuville sekä julkaissut jo aiemmin erilaisista lakoista kertovan pienen suuren Lakko-oppaan. Mediaprojekti Yleislakko.org seuraa Suomessa tapahtuvia työtaisteluita ja levittää tietoa yleislakoista. Feministit lähtivät mukaan lakkoon omalla lakkokutsullaan ja nostavat esiin palkatonta työtä tekevät ihmiset, jotka eivät voi mennä perinteiseen lakkoon. Juuri perustettu Vapaa Syndikaatti tarjoaa puhelinpalvelulla ilmaista neuvontaa mielenilmaukseen ja lakkoiluun osallistumisesta kaikille, mukaan lukien ammattiliittoihin kuulumattomat ihmiset. Tällaista positiivista pöhinää ei ole nähty yhteiskunnallisissa kamppailuissa pitkiin aikoihin. Taustalla on myös koko vuoden jatkuneet laajat mielenosoitukset ja muut erilaiset mielenilmaukset. Jos Hesarin mielestä lakot eivät paranna ilmapiiriä, edustaa sen kirjoitus ainoastaan työnantajapuolen näkökulmaa, eikä sen kirjoituksista ole hyötyä perusoikeuksistaan ja toimeentulostaan taisteleville palkallista ja palkatonta työtä tekeville työläisille.

”Rautatientorille tuskin tulee vain rauhallisia palkansaajia, vaan myös anarkisteja, maahanmuuttomielenosoittajia ja lakkojen vastustajia.”

HS:n näkemys rauhallisuudesta tuntuu vaihtuvan tilanteen mukaan. Jos anarkistien tapahtumissa pankkien ikkunat tai muut pääoman symbolit saavat välillä kyytiä, niin taloudellinen menetys on niissä todella marginaalinen verrattuna vain kaksi tuntia kestävään toimialat ylittävään maan kattavaan mielenilmaukseen. Lakon tarkoitus on tehdä työnantajille taloudellista sabotaasia. Perjantain mielenilmaus taas on käytännössä vähintään lyhytkestoinen suurlakko. Kontrolloimattomia väkijoukkoja ei ylipäänsä yleensä kuvata medioissa myönteisesti, vaan aina poliisin tai muiden virkamiesten näkökulmasta. Anarkistista on viime vuosina alkanut muodostua mediassa jonkinlainen yleinen syntipukki mielenosoituksissa tapahtuvalle vandalismille, vaikka tekijöiden poliittisesta taustasta ei olisi mitään tietoa. Etukäteen anarkisteista varoittamalla HS pyrkii jakamaan mielenilmaukseen osallistuvat ihmiset hyviin ja huonoihin mielenosoittajiin, mikä rikkoo eri ryhmien välistä solidaarisuutta. Lakoissa tai yleislakoissa ihmisten poliittista taustaa tärkeämpää on yhteinen tavoite, joka perjantain mielenilmauksessa tarkoittaa työmarkkinajärjestöjen vapaan sopimusoikeuden puolustamista ja hallituksen yksipuolisesti päättämien työehtojen heikennysten kaatamista. HS:lle tärkeintä taas tuntuu olevan, ettei kukaan osoita mieltään liian kovaäänisesti tai vahingossakaan toiminnallaan häiritse työnantajapuolta ja hallitusta.

Hyötyjä:

”Palkansaajien keskusjärjestöjen oli lähes pakko järjestää mielenilmaus, jotta työpaikoilla syntynyt raivo saadaan purettua. Jos mielenilmaisu rauhoittaa palkansaajia, se saattaa auttaa pääsemään hyvin tulehtuneesta tilanteesta työmarkkinoilla.”

Kenen näkökulmasta palkansaajien rauhoittuminen on hyödyllistä? Tätä HS ei kerro, mutta raivo on täysin ymmärrettävää ja oikeutettua hallituksen kohdistettua meihin mittavia ja vahingollisia leikkauksia. HS:lle työmarkkinoiden joustava toimiminen ja jatkuva kasvu, eli voiton tuottaminen yritysten omistajille, tuntuu olevan arvo sinänsä. Omistajan saaman voiton eteen raataminen ei ole itseisarvo työläisille, jotka tuottavat arvoa ja tekevät kaikista raskaimmat työt. Työläisten (mukaan lukien työttömät, opiskelijat ja palkatonta työtä tekevät) asemaa hallitus on juuri nyt kurjistamassa, minkä takia koko lakkoliike on alkanut laajeta. Toivottavasti työläisten raivo ei lakkaa, ennen kuin hallituksen viimeisinkin leikkaus on peruttu ja kurjistamisen sijaan työläisten oloja on alettu parantamaan.

”Hallitus on valmis muuttamaan lakot aiheuttanutta listaansa ja poistamaan esimerkiksi palkansaajille vaikeimmat asiat, kuten pakkolait ja korvausleikkaukset, jos työmarkkinajärjestöt löytävät tilalle keinoja, joilla toteutuu hallituksen toivoma viiden prosentin yksikkötyökustannusten alennus.”

HS:n analyysissa kerrotaan, että hallitus on valmis muuttamaan yksipuolisesti sanelemiaan heikennyksiä työehtoihin ja peruuttamaan vapaan sopimusoikeuden lakkauttamisen, jos työmarkkinajärjestöt löytävät keinoja toteuttaa hallituksen toivoma viiden prosentin yksikkötyökustannusten alennus. Tässä vaiheessa putosin HS:n toimittajan järkeilyn kärryiltä. Minkä takia työmarkkinajärjestöt keksisivät hallitukselle tapoja saada hallituksen toivomat leikkaukset läpi, kun juuri niitä vastaan ollaan protestoimassa? Loppuartikkelissa pohditaan eri keinoja saada aikaan ”kilpailukykyloikka” ja ”yksikkötyökustannusten alennus”. HS:n linjassa ei poiketa siitä pohjimmiltaan nationalistisesta ajatuksesta, että olisi olemassa jokin yhteinen hyvä, jonka eteen työskenteleminen tasoittaa pääoman ja työläisen välisen ristiriidan.

Francis Fukuyaman vuonna 1992 julistama historian loppu ja Sauli Niinistön vuonna 2005 julistama vastakkainasettelun loppu kuulostavat nykytilanteessa uusliberalistisen ikuisen kasvun ajatuksen evankeliumista poimituilta huvittavilta ideologisilta iskulauseilta. Vastakkainasettelua on enemmän ilmassa kuin vuosiin, ja kapitalismin historiallisuus ja ideologisuus on siksi yhä helpommin havaittavissa. Jos HS:n artikkeleja lukee tarkasti ei voi välttyä ajattelemasta, että lehden toimittajat tiedostavat vastakkainasettelujen olevan jälleen täällä. Vastakkainasetteluista kirjoittamista pyritään kuitenkin välttämään viimeiseen asti kuviteellisen kansallisen yhtenäisyyden säilyttämiseksi, vaikka tämä ei todellakaan ole työläisten etu.

Vieraannuttavasta massamediasta yhdistäviin kamppailuihin

Helsingin Sanomien sijaan voisimme tarkastella mitä tahansa muuta valtamediaa. Toimittajien tapaan hahmottaa maailma vaikuttaa väistämättä yhtenäinen (korkea)koulutus sekä heidän asema yhteiskunnallisessa hierarkiassa. Vaikka muutamat toimittajat olisivat ponnistaneet alemmista luokista, suurin osa ammattikunnasta on ylempi- ja keskiluokkaisia valkoisia Suomen kansalaisuuden syntyessään saaneita. Toimittajat voisivat vaikuttaa siihen ketkä pääsevät mediassa ääneen, mutta tätä harvoin näkee. Mediassa pääsee harvoin ääneen yhteiskunnaan marginaaliin pakotettuja ihmisiä, kuten työttömiä, siirtolaisia, mielenterveusongelmaisia, vammaisia, epänormativiisia seksuaalivähemmistöjä tai köyhiä. Toimittajalle on helpompaa ottaa yhteyttä näitä ryhmiä edustaviin etujärjestöihin tai tutkijoihin, joiden kanssa toimittajalla on enemmän yhteistä ja tämän takia helpompi kommunikoida.

Miksi jo ilmoitukset lakosta aiheuttavat ihmisistä vahvoja tunnereaktioita ja medioilla tuntuu olevan vaikeuksia kertoa mistä työtaisteluista on kyse työläisen näkökulmasta? Tämä johtuu osaltaan siitä, että mediassa harvemmin käsitellään yhteiskunnallisia ilmiöitä rakenteellisesta näkökulmasta, kun taas lakko suorana toimintana tuo parhaimmillaan esiin valtarakenteita ja haastaa niitä. Lakko paljastaa palkkatyösuhteen olevan pohjimmiltaan alistava valtasuhde. Pääoman ja työläisen välinen konflikti nousee pinnan alta esiin, kun työläinen kieltäytyy väliaikaisesti myymästä työvoimaansa lisäarvon tuottamiseksi kapitalistille. Tästä seuraa välitön tulonmenetys kapitalisteille, sillä ilman työläisiä he harvemmin pystyvät kerryttämään varallisuuttaan edes entistä laajemman työn automatisaation aikakaudella. Valtaa ei siis ole ainoastaan kapitalisteilla, vaan potentiaalisesti kaikilla ihmisillä heidän alkaessa toimia yhdessä. Yksittäisen työläisen voima kasvaa, kun hän liittyy yhteen toisten kanssa ja alkaa kollektiivisesti toimimaan omasta tilanteestaan käsin. Työväenliikkeessä tätä on kutsuttu työväen itsehallinnoksi, jonka mukaan työläiset eivät tarvitse järjestäytyäkseen sen enempää edustuksellisia ja hierarkkisia poliittisia puoleita kuin byrokraattisia ja keskitettyjä ammatiliittoja.

Palkkatyösuhteen tarkasteleminen työläisen näkökulmasta ei tarkoita alistumista pääomalle, vaan jatkuvaa kamppailua oman autonomian säilyttämiseksi. Vaikka työväenliike on aina koostunut keskenään hyvin erilaisista ihmisistä, sen johtopaikoille ja julkisiksi edustajiksi on useimmiten päätynyt valkoisia hyvin toimeentulevia miehiä alistamalla ja hiljentämällä muita toimijoita. 1960-luvun yhteiskunnalliset liikkeet ympäri maailmaa laajensivat käsitystä työläisestä ja siitä ketkä muodostavat työväenluokan. Erityisesti 1960- ja 1970-luvuilla Italian autonomisissa liikkeissä feministit, opiskelijat ja työttömät tekivät tarkkoja havaintoja työn eri muodoista ja tätä kautta erilaisista työläisistä. Tällöin työläisiksi alettiin katsoa palkkatyötä tehtaissa tekevien miesten lisäksi palkatonta työtä kotona ja eri yhteisöissä tekevät naiset. Tämä uusintava työ oli useimmiten koti- ja hoitotyötä. Myöhemmin queer- ja transliikkeen myötä myös sukupuolivähemmistöt ovat vähitellen alkaneet murtautua esiin marginaalista ja tuoneet esiin omaa kokemustaan työläisinä.

Edellä mainitut esimerkit 1960- ja 1970-lukujen työläisten itsestään tuottamasta tiedosta Italiassa ja muualla ovat aivan toisesta maailmasta, jos niitä vertaa Suomen ammattiliittojen keskusjärjestöjen näkemyksiin. Uudempia näkemyksiä työstä ja työläisistä ei villeimmissäkään unelmissa voi etsiä SAK:n kaltaisen dinosauruksen kuivista tiedotteista, vaan pienempien ryhmien, kuten Feministisen Foorumin järjestäjien, lakkotiedotteista:

”Näemme lakon mahdollisuutena rakentaa aitoa solidaarisuutta ihmisten välille ja ensimmäisenä askeleena kohti feminististä tulevaisuutta. Haluamme kehottaa kaikki kaltaisiamme kehoillaan, tunteillaan ja ajatuksillaan palkatonta työtä tekeviä ryhmiä yhtymään lakkoon!”

Solidaarisuuden painottaminen voi olla paras keino tuoda yhteen erilaisia kamppailuja siten, että jokainen toimija säilyttää samaan aikaan ainutlaatuisen luonteensa. Kuluneen vuoden aikana Suomessa on nähty pitkästä aikaa kymmenien tuhansien ihmisten lähtevän kaduille erilaisiin mielenosoituksiin ja muihin mielenilmauksiin. Kesän 2015 aikana yli tuhannen ihmisen mielenosoituksista tuli Helsingissä jo enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Toinen toistaan suurempia ihmisjoukkoja on kokoontunut yhteen puolustamaan ja tukemaan muun muassa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä, opiskelijoita ja tutkijoita, vastustamaan rasismia ja fasismia, osoittamaan joukkovoimaa hallituksen leikkauksia vastaan sekä auttamaan maahan tulevia siirtolaisia. Jokainen eri tapahtuma tuntuu ikään kuin enteilevän tulevaa ja saavan yhä useampia ihmisiä nostamaan äänensä kohtaamaansa ja ympärillään näkemäänsä sortoa ja syrjintää vastaan sekä osoittamaan toisilleen tukea ja solidaarisuutta. Jos nykyhetkeä vertaa vuoden takaiseen tilanteeseen, vaikuttavat entistä useammat ihmiset nyt valmiilta puolustautumaan yhdessä hallituksen härskiä luokkapolitiikkaa vastaan ja luomaan uudenlaisia keskenään solidaarisia yhteenliittymiä.

HS:ssa ei tulla käsittelemään lakkoa työläisten voiman osoituksena, koska työläisiä ei nähdä mediassa aktiivisina ja autonomisina toimijoina. Puhumattakaan palkatonta työtä kotona ja muissa paikoissa tekevistä ihmisistä. Luokkaristiriitojen esiintuomisen sijaan mediassa toistellaan erilaisia nationalistisia variaatioita yhdestä ja jakamattomasta kansasta, jonka on uhrauduttuva melkein ritualistisia piirteitä sisältäviin hallituksen talkoisiin. Herää kysymys kannattaako HS:n kaltaisia medioita lainkaan kuluttaa. Ainakaan lakkouutisia en aio lukea HS:sta ja muusta valtamediasta.

Vuoden 1956 yleislakon aikana ei ilmestynyt lakkoilun takia muita kuin työväenlehtiä. Useilla työpaikoilla lakkouutisia alettiin välittää itse tehdyillä lehdillä. Näiden laatu oli luonnollisesti amatöörimäinen, mutta jokainen tarjosi itse tuotettua tietoa oman työpaikan tapahtumista ja yleislakon edistymisestä. Nykyään porvarillisia verkkolehtiä pystyttäisiin julkaisemaan esimiesvoimin pienemmällä ihmismäärällä myös lakkoilun aikana, joten työläisten hallinta joukkotiedotuksesta on jossain määrin heikentynyt. Ammattiliittojen johdosta lähtien perjantain mielenilmauksen huhutaan olevan vasta lähtölaukaus ulosmarsseista ja erilaisista lakoista muodostuvalle työtaisteluiden sarjalle. Se millaiseksi liittojen toiminta muodostuu riippuu paljolti kentältä tulevasta toimintaa vaativasta paineesta. Yleislakostakin puhutaan jopa valtamediaa myöten. Jos tilannetta vertaa tiedotuksen näkökulmasta vuoden 1956 aikoihin, niin toimittajien rooli median portinvartijoina on osittain murtunut. Internetin ja erityisesti sosiaalisen median ansiosta ihmiset pystyvät yhä enemmän jakamaan itse tuottamaansa tietoa tapahtumista. Perinteinen media on kuitenkin säilyttänyt painoarvoansa internetin ylitsepursuavassa tietotulvassa. HS:n tai YLE:n sivuilla julkaistu uutinen otetaan yhä lähtökohtaisesti vakavammin kuin blogissa julkaistu kirjoitus.

Ihmisten itse tuottama tieto tarjoaa kuitenkin ainutlaatuisuudessaan ja välittömyydessään sellaista kuvausta tapahtumista mitä elinkeinoelämän talutusnuorassa oleva valtamedia ei yksinkertaisesti kykene tuottamaan. Tämän vuoksi aion lukea enemmän valtamedian ulkopuolella tuotettua tietoa perjantain mielenilmauksista ja lakoista.

Sami Salmela

Mainokset
%d bloggers like this: