Tartunnan uhka

Kirjoitus on julkaistu 12.3.2020 italiaksi Quodlibet-verkkosivulla ja käsittelee koronavirusta Italian kontekstissa. Suomennos on tehty englanninkielisestä käännöksestä, joka julkaistiin samana päivänä ill will editions -sivulla.

Nyt kun koronaviruksen aiheuttama mediamyrsky on alkanut rauhoittua, joka mahdollistaa ainakin jossain määrin järkevän tiedon ilmaantumisen, ja nyt kun koko Italian alueelle on julistettu ennenkokematon poikkeushallinto, voimme uskaltautua tekemään joitain huomioita menossa olevasta biologisesta ja poliittisesta hätätilasta sekoittamatta näitä kahta tasoa toisiinsa ja lisäämättä näin yleistä hämminkiä.

Ensimmäinen tieto, joka ei vaikuta kyseenalaiselta, on sairaalahoitoa vaativien ja kuolemantapausten, jotka kaksinkertaistuvat joka toinen tai kolmas päivä, eksponentiaalinen määrän kasvu. Epidemian leviäminen ei ole illuusio vaan tosiasia, joka voi täyttää sairaalajärjestelmämme kapasiteetin muutamien viikkojen aikana. Tällä olisi dramaattisia yhteiskunnallisia seurauksia Campania tai Sisilian kaltaisilla alueilla, joissa terveydenhuoltoon kohdistuva rynnäkkö on jo paljon turhemmista syistä toistuva ilmiö.

Rauhoittavampaa, joskaan ei täysin varmaa, on se, että virukselle altistuneiden ihmisten määrä voi olla suurempi mitä tämän hetken lukemat antavat ymmärtää. On siis mahdollista, että virus on odotettua vähemmän tappava, ja infektioiden ”huippu” on lähempänä mitä pelkäämme, kuten Kiinasta tulevat positiiviset tiedot kertovat. Voimme siis toivoa, että epidemia kuolee lopulta tappamatta ensin maailmanlaajuisesti miljoonia ihmisiä.

Tällaisia toiveita tukevat menneisyyteen verrattuna tehokkaammat terveydenhuollon teknologiat ja järjestelmät. On kuitenkin vaikeampaa mitata valittujen poliittisten toimenpiteiden tehokkuutta. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että niitä inspiroi maalaisjärjen mukainen periaate. Teoreettisesti ajatellen, jos seuraavan kolmen viikon aikana kukaan Italiassa ei tule lähelle ketään toista (absurdi ajatus, jossa pariskunnat lakkaisivat nukkumasta yhdessä, vanhemmat eivät hoitaisi lapsiaan ja tohtorit eivät tapaisi potilaitaan), tartunnat kävisivät mahdottomiksi ja hätätila loppuisi. Hallituksen toimenpiteet vaikuttavat pyrkivän mahdollisimman lähelle tätä ihannetta. Niiden tavoitteena on, jos ei koko sosiaalisen elämän peruuttaminen, niin ainakin sen jäädyttäminen kunnes toisin ilmoitetaan, ja kanavoida yhteydenpitoa social networkin etämekanismeihin ja smart workiin. Oikeassa tai väärässä, tämän järkeilyn vaikuttaa jakavan suuri osa väestöstä, joka omaksuu uudet säännöt yllättävän innokkaasti. Kenties kaikki eivät mene niin pitkälle, että pitäisivät ”rikollisina” tai ”vastuuttomina” nuoria, jotka kaikesta huolimatta kokoontuvat juhlimaan syntymäpäiviä, tai vanhoja ihmisiä, jotka vaativat saada juoda kahvin kahvilassa. Sääntöjä koskevaa kuuliaisuutta kuitenkin tällä hetkellä epäilemättä vahvistaa sosiaalinen paheksunta, joka vaikuttaa ankarasti lainrikkojiin. Toimenpiteiden lieventämisen tai peruuttamisen vaatiminen olisi tällä hetkellä näin ollen turha ja epäsuosittu veto, erityisesti koska kenelläkään ei vaikuta olevan vaihtoehtoisia ratkaisuja. Silti on tosiasia, että nämä ovat häiritseviä toimenpiteitä, jotka jauhavat murusiksi sosiaalisia siteitä ja pakottavat koko väestön osaksi eristyksen ja poliisikontrollin hallintoa, joka tuo aivan liikaa mieleen poliittisen lähihistorian synkimmät kokeilut. Ratkaiseva kysymys kuuluu näin ollen onko kyseessä sivupolku vai kenraaliharjoitus siitä, mikä voi olla tavallinen elämän tila lähitulevaisuuden yhteiskunnassa.

Tällaiset epäilyt ovat oikeutettu sen tosiasian perusteella, että ”julkisen terveyden” nimissä tehty sosiaalisten siteiden tuhoaminen ja pakkomielteenomainen kontrolli ei todellakaan ole saanut alkuaan koronaviruksesta. Vähintään vuosisadan ajan moderneille yhteiskunnallisille mekanismeille on ollut tyypillistä luoda eristäytymiselle perustunutta yhteiskuntaa, jossa sosiaalisen elämän spontaanisuus on nähty esteenä tai jopa uhkana järjestelmän tasapainolle. Pointti on siinä, että menneisyydessä tuottava järjestelmä ei pärjännyt ilman yhdessä työskenteleviä kehoja, ääniä ja käsiä: se kykeni rajoittamaan ja kontrolloimaan siveettömyyttä, mutta ei eliminoimaan sitä kokonaan. Tänä päivänä kykenemme tähän, kiitos teknologian ihmeiden. Niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin, ensimmäisestä kertaa yhteiskuntaa uusintava kone voi hankkiutua eroon kaikesta niin ylenmääräisestä inhimillisestä sosiaalisuudesta, joutumatta maksamaan niin suurta hintaa siitä. Miten voimme siis varmistaa, että järjestelmä ei valmistele itseään tämän askeleen ottamista varten?

Väärinymmärrysten ymmärtämiseksi tehdään selväksi heti kättelyssä, että mikään salaliitto, haamu tai muu enemmän tai vähemmän piilotettu vallan personifikaatio ei poista epäilystämme. Yhteiskunnallisilla ilmiöillä ei ole ohjaajaa vaan ne ovat seurausta määrittelemättömästä joukosta itsenäisiä voimia ja sysäyksiä. Ei ole olemassa nukkemestareita vaan ainoastaan nukkeja, joista jokainen työntää omalla tavallaan ja vaihtelevalla voimalla teatteria suuntaan tai toiseen, usein riippumatta omista tietoisista aikeistaan. Epidemian loppumista seuraa varmasti juhlallinen paluu sosiaalisuuteen, jota yksikään demokraattinen hallitus ei halua kieltää. On varmaa, että monet yritykset päättävät smart workingin olevan pohjimmiltaan kätevää ja pyytävät työntekijöitä olemaan purkamatta hätätyöpisteitään, jotka sopivat parhaiten makuuhuoneisiin. Useat hyvää tarkoittavat ihmiset huomaavat, että yökerhojen sulkeminen hyödyttää yleistä turvallisuutta, kunhan se ei häiritse ravintoloiden ja turismin intressejä. Varmasti myös useat nationalistiset ”identitaariset” poliittiset voimat tulevat muistuttamaan siitä, että yleisesti ottaen tartuntataudit leviävät kulkureiden ja siirtolaisten keskuudessa (vaikka tässä tapauksessa asia ei ikävä kyllä heidän kannalta ollut näin) ja että kansanterveys vaatii joustamatonta hygieniaa.

Vielä yleisemmin tulemme kaikki havaitsemaan lopullisessa analyysissa, ettei ole olemassa yhteiskunnallista elämää johon tartunnan riski ei kuuluisi, aivan kuten ei ole olemassa orgaanista elämää ilman sairauden tai kuoleman riskiä. Ja näin löydämme edestämme perustavanlaatuisen poliittisen kysymyksen: mihin asti olemme valmiit vaarantamaan, edes vähäisessä muodossa, biologisen turvallisuutemme voidaksemme aterioida ystävän kanssa, halata lasta tai yksinkertaisesti puhua ihmisten kanssa jotka hengailevat kiirrettöminä myöhään kaduilla? Missä vaiheessa sosiaalinen onnellisuutemme voidaan priorisoida terveytemme suojelemisen edelle? Entä onko poliittinen olemassaolomme tärkeämpää kuin biologinen selviämisemme?

On hyvä asia, että koronavirus pakottaa meidät päivä toisensa perään kysymään vastaavia kysymyksiä, sillä se miten me vastaamme käytännössä (eikä ainoastaan puheen tasolla) voi määrittää tulevan yhteiskunnan rakennetta.

Massimo De Carolis

%d bloggaajaa tykkää tästä: